Ihmiset 

Antti Lyytinen on ollut mysteeri pian vuosisadan – poika Niilo, 94, on asunut koko ikänsä Venejärvellä

1960, noin

Kulkumies tuli vastaan Niilo Lyytistä ja tämän Meeri-tytärtä Venejärven kylällä. Vuosi oli ehkä 1960, ehkä vuosi tai pari enemmän tai vähemmän. Jalkapatikassa ollut mies kysyi isältä ja tyttäreltä, että tästähän sitä tavataan kulkea Kalloon. Kyllä, Lyytinen vastasi, eikä juttelua syntynyt sen enempää.

Mies jatkoi matkaansa, isä ja tytär omaansa.

Myöhemmin puhuttiin, että kylällä liikkunut mies oli Antti Lyytinen, Niilo Lyytisen vuosikymmeniä aiemmin lähtenyt ja kadonnut isä.

1929

Niilo Lyytinen syntyi Mimmi Lyytisen toiseksi vanhimpana lapsena Kolarin Venejärvellä. Perheeseen kuuluivat myös isosisko Eila ja Mimmin aviomies, Niilon ja Eilan isä Antti.

Antti ja Mimmi tapasivat nuorina, kun Antti tuli Ylikiimingistä Kolariin kaivamaan ojia. Pari rakastui, meni naimisiin ja perusti perheen. Perhe oli kylän pienempiä, sillä kymmenen tai kahdentoistakaan lapsen perheet eivät olleet kukoistavassa Venejärven kylässä poikkeuksellisia. Metsätyöt toivat uutta väkeä alueelle.

Niilo Lyytinen ei muista isäänsä lainkaan, sillä hän oli parivuotias, kun isä lähti eikä palannut. Niilon kasvatti äidin uusi puoliso Heino Vettanen. Heino ja Mimmi saivat vielä kaksi yhteistä lasta, Einon ja Nannin.

Antti Lyytisestä löytyy tietoa kansallisarkistosta, joskin niukasti. Kevään 1930 Puutyöläinen-lehden mukaan hän oli Venejärven ammattiosaston sihteeri ja kirjeenvaihtaja. Lisäksi useat sanomalehdet uutisoivat vuonna 1929, että Antti Lyytistä epäiltiin pontikantehtailusta. Syytettä pidettiin vakavana, olihan hän Venejärven työväenyhdistyksen raittius- ja järjestysvastaava. Mahdollisesta tuomiosta ei kuitenkaan uutisia arkistoista löydy.

Perheen parissa oli monenlaista tietoa siitä, mihin Antti Lyytinen lähti. Tiettävästi hän meni töihin Neuvostoliittoon, kuten meni moni muukin suomalainen sekä esimerkiksi lukuisat saksalaiset ja yhdysvaltalaiset. Idässä piti olla mahdollisuuksia, ruokaa ja onnea.

Ei ollut.

Tarinan mukaan Antti Lyytinen olisi Neuvostoliitossa karannut töistä ja päässyt rajalle asti, mutta saanut sen jälkeen vankeustuomion.

Myöhemmin Lyytinen oli huhujen mukaan ollut etsimässä kultaa Lemmenjoella, mutta sitäkään ei ole koskaan saatu varmistettua.

Jäljet päättyvät siihen.

2023

Niilo Lyytinen kävelee aurinkoisessa toukokuun päivässä. Elämän 94. vuosi Venejärven kylässä näyttää mukavalta. Poika Mauri tuli vaihtamaan isälleen kesärenkaat alle – Niilo ajaa edelleen itse, käy kahdesti viikossa kirkonkylällä – ja tytär Meerikin on sattumalta käymässä kotoaan Pajalasta.

– Tulee kaunis päivä, Niilo tervehtii portailla paistatellessaan ja ohjaa vieraan sisään. Siellä kuulee paremmin.

Pirtissä taustaäänenä on radio, jota Niilo kuuntelee paljon, mutta sammuttaa sen keskustelun ajaksi. Televisiosta hän ei niin välitä. Radion lisäksi tablettitietokone on tärkeä ikkuna maailmaan. Siitä näkee uutiset ja sään, ja sen kanssa Niilo jumppaa kerran viikossa etäharjoituksina.

– Perjantaisin menen Kolariin ukkokerhoon, pelaamaan biljardia. Keskiviikkokin on Kolari-päivä. Muut neljä päivää ovat semmosia vähän yksinäisempiä, Niilo kertoo.

Niilo asuu Venejärven taloaan itsekseen, mutta ei tarvitse kotiapua. Jotkut ovatkin ihmetelleet, miksi hän ei pyydä kunnasta valmiita aterioita, vaikka saisi.

– Tykkään ruuanlaitosta, olen kiinnostunut siitä.

Erityisesti liharuuat kiinnostavat. Keittojen, käristyksen ja kuivalihan lisäksi Niilon käsissä saattaa syntyä viisi, kuusikin erilaista ateriaa samoista aineksista.

Enää lihat eivät kuitenkaan tule omasta pihapiiristä. Karjaa ei ole ollut kolmeen vuosikymmeneen.

1955

Tiukkaa se ämmärievuille oli, ei joutanhet olemaan rokulissa.

Niilo tottui kovaan työntekoon jo nuorena. Jo kymmenen, yhdentoista ikäisenä pojilla oli kotona “miehen mentävä aukko”. Isät olivat usein metsätöissä, joten lasten piti kantaa vastuuta kotona.

Vartuttuaan Niilo löysi vaimon, Allin, ja he perustivat perheen ja oman maatilan. Työtä riitti edelleen. Keväällä, jos muuta ei ollut, kerättiin käpyjä myytäväksi. Kesät marjastettiin. Heinää kasvoi viiden kilometrin päästä.

Oman tilan lisäksi Niilo kulki metsätöissä, Alli hoiti karjan ja kasvatti lapset.

– Tiukkaa se ämmärievuille oli, ei joutanhet olemaan rokulissa, Niilo muistelee.

Tiukkoja aikoja lievensi kyläyhteisö. 1950, 60- ja vielä 70-luvullakin Venejärvi oli virkeä kylä. Työarjen katkaisseet tanssit pidettiin vähintään kerran viikossa, ja oli iltamia.

Naapuriapu oli tärkeää Niilolle.

– Auttavaisuutta oli silloin. Naapuria käytiin auttamassa, eikä silloin tarvinnut olla raha valmiina, käytiin sitten auttamassa toista.

Lapset syntyivät ja kasvoivat, tyttäret Meeri ja Maire lähtivät opiskelemaan ja jäivät niille teilleen, perustivat omat perheet. Mauri-poika pysyi lähempänä ja suunnitteli jopa tilan jatkamista, mutta se ei lopulta toteutunut.

1980

Lyytisen perheen maailma mullistui vuonna 1980. Tilan navetta paloi, sisällään 40 eläintä.

– Se oli hyvä karja meillä, Niilo huokaisee.

Navetan palosta tuli Niilolle yllättäviä seuraamuksia. Häntä nimittäin epäiltiin yöllä tapahtuneesta palosta, ja nimi puhdistui nimismiehen papereissa vasta vuosikymmenen päästä. Todennäköinen syy palolle oli sähkövika.

Palon jälkeen Niilo ja Alli aloittivat karjansa alusta. Uusi, modernimpi navetta nousi samaan pihapiiriin ja työ jatkui.

1992

En mene enää huomenna navettaan.

Lyytiset luopuivat karjasta 1990-luvun alussa. Eräänä päivänä Niilo tuli navettatöistä pirttiin ja istahti pöydän ääreen miettimään. Kun Alli tuli perässä sisään, Niilolla oli hänelle asiaa.

– En mene enää huomenna navettaan, hän ilmoitti.

Alli soitti jo samana iltana hakijat hakemaan lehmät pois. Ensin vietiin lypsävät ja myöhemmin muutkin navetan asukit.

Karjasta luopuminen oli parille kova paikka.

– Lähdettiin viikoksi muualle, kun lehmät ja mullit haettiin. Ei sitä kestänyt katsoa.

Yhtäkkiä ikänsä puurtaneella pariskunnalla olikin aikaa. Tilan töiltä jääneen ajan Niilo käytti traktorihommissa. Hän piti kylällä teitä puhtaana lumesta. Alli keskittyi kutomiseen, virkkaamiseen, maalaamiseen kylällä pidetyillä kursseilla ja hiihtämiseen.

Talo kuorrutettiin Allin maalauksilla ja kutomuksilla, Niilon käsitöillä ja alati kasvavalla kuvakatraalla lastenlapsista ja lastenlastenlapsista.

Vuoden 2014 tammikuussa Niilo jäi leskeksi. Halvaus vei Allin nopeasti.

2023

Isä-Antti tulee vielä nykyäänkin silloin tällöin Niilon mieleen. Mitä isälle oikein kävi?

Olimme joukko vieras vain: venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun -kirjasta löytyy maininta Oulussa syntyneestä ja Kolarissa asuneesta Antti Nikolai Antinpoika Lyytisestä. Kirjan mukaan hänet olisi ensin karkotettu vuonna 1932 kolmeksi vuodeksi, minkä jälkeen hän olisi asunut Tšeljabinskissa Itä-Uralilla ja 1945 määrätty kahdeksan vuoden vankeusrangaistukseen.

Tšeljabinsk oli Neuvostoliiton suljettu kaupunki, jossa muun muassa suunniteltiin ydinaseita. Siellä oli myös pahamaineinen keskitysleiri. Samassa kirjassa Antti Lyytistä ei ole listattu Tšeljabinskin keskitysleirillä tiedetysti menehtyneisiin suomalaisiin.

Perhe on joskus koittanut selvitellä Antin kohtaloa. Niilon Eila-sisko kävi Lemmenjoella kyselemässä havaintoja, mutta palasi tyhijn käsin.

Ja sitten oli se Kalloon suunnannut kulkumies.

Kyseinen mies yöpyi tuolloisen ajan tavan mukaan kylässä. Yöpaikkana oli kenties sattumalta Heino Vettasen talo. Heino ei koskaan sanonut, että vieras olisi ollut Antti Lyytinen, tosin Heino ei kuulemma ollut erityisen hyvä tunnistamaan ihmisiä.

– Harmi, ettei äiti sattunut silloin olemaan kotona, hän olisi varmasti tuntenut, Niilo sanoo.

Hän itse ei usko, että vuosikymmeniä sitten vastaan tullut mies oli isä.

– Haluan uskoa, että jos se olisi ollut isä, hän olisi esittäytynyt.

– Ainakin itse olisin tehnyt niin.

Harmi, ettei äiti sattunut silloin olemaan kotona, hän olisi varmasti tuntenut.

Neuvostoliittoon katosi paljon suomalaisia, todennäköisesti myös Antti Lyytinen

Suomesta lähti 1930-luvun alkupuoliskolla Neuvostoliittoon jopa 15 000–20 000 loikkaria. Samaan aikaan Neuvostoliittoon saapui miltei 7 000 amerikansuomalaista. Ensin, 1920- ja 1930-lukujen taitteessa, sinne lähti pääasiassa miehiä. Lähdön syinä saattoivat olla esimerkiksi poliittiset syyt, joutuminen vaikeuksiin virkavallan kanssa tai vain parempien elinolojen etsiminen, kertoo Kansallisarkiston tutkija Aleksi Mainio. Mainio vetää Suomalaiset Venäjällä -tutkimushanketta, jossa selvitellään Neuvostoliittoon lähteneitä ja jääneitä ihmisiä.

Kansallisarkistosta löytyy jonkin verran tietoa Antti Lyytisen vaiheista Neuvostoliitossa. Tiedot eivät ole sataprosenttisen luotettavia, sillä niitä on kerätty esimerkiksi erilaisista matrikkeleista.

Tietojen mukaan Lyytinen olisi saapunut Neuvostoliittoon Arkangelin alueelle talvella 1931. Neuvostoliiton papereissa hän kulki myös nimillä Andrei Ljudinen tai Andrei Ljutinen.

Maahan ei ollut tuolloin helppo päästä luvallisesti. Mainio arvelee, että Lyytinen on todennäköisesti loikannut rajan yli luvattomasti. Reitti on kenties kulkenut SKP:n avustuksella Ruotsin kautta.

Neuvostoliitto ei osannut odottaa niin suuria muuttajamääriä, kuin maahan 1930-luvun alussa saapui. Luvattomasti maahan tulleet saivatkin hallinnollisen tuomion, yleensä kolmen vuoden pakkotyökomennuksen. Se ei ollut keskitysleiri, vaan komennetut saivat elää suhteellisen vapaasti, mutta määrätyssä paikassa.

Lyytinen asui tietojen mukaan ensin Arkangelin alueella, Podosinovin piirissä, Skrjabinen kylässä, Pinjugin kyläneuvoston alueella. Hän on mahdollisesti jäänyt alueelle pakkotyökomennuksen jälkeenkin, mutta jossain vaiheessa hän päätyi Tšeljabinskin suunnalle. Tšeljabinsk oli Neuvostoliiton suljettu kaupunki, jossa oli myös pahamaineinen keskitysleiri.

Suomalaiset tulokkaat haluttiin sitoa neuvostoliittolaisuuteen, ja vuonna 1942 Lyytinen mobilisoitiin Tšeljabmetallurgstroin työarmeijaan. Työarmeijan tiedoissa Lyytinen on metsäteollisuustilan työläinen.

Sodan lopulla, 9. maaliskuuta 1945, hänet tuomittiin kahdeksan vuoden vankeusrangaistukseen.

– Se oli tyypillistä. Vankien määrä oli suurimmillaan sodan loputtua, Mainio kertoo.

Antti Lyytisen maine puhdistettiin 1980-luvun rehabilitoinneissa eli Neuvostoliitossa syyttömänä tuomittujen tai teloitettujen maineenpuhdistuksissa Murmanskin alueen syyttäjäviraston papereissa 27.4.1989 ja Tšeljabinskin alueen syyttäjävirastossa 8.5.1992.

Rehabilitoinneihin liittyy mielenkiintoinen mahdollinen sivupolku. Mainio kertoo, että yleensä rehabilitoinnit tehtiin omaisen vaatimuksesta – ehkä Lyytinen on jossain kohtaa Neuvostoliitossa perustanut perheen.

Näyttäisi siltä, että Lyytinen ei missään vaiheessa palannut Suomeen. Häntä ei löydy maistraatin väestötietojärjestelmästä eikä vanhoista väestökirjanpidon arkistoista. Myöskään ulkoministeriön arkistosta ei löytynyt mitään tietoja Antti Lyytisestä. Neuvostoliittoon lähteneestä henkilöstä löytyy ulkoministeriön tietoja, jos hän on tehnyt palautusanomuksen Suomen edustustoon tai ilmaissut Suomessa oleville omaisilleen paluuhalukkuutensa ja nämä ovat kääntyneet ulkoministeriön puoleen. Lyytistä ei myöskään löydy Lemmenjoella valtauksen tehneiden listalta tai muista tunnetuista Lemmenjoella kultaa etsineistä henkilöistä.

Jutun lähteinä on käytetty Kansallisarkiston digiarkistoa, Suomalaiset Venäjällä -tutkimushanketta, Eila Lahti-Argutinan kirjaa Olimme joukko vieras vain: venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun, Anne Applebaumin kirjaa Gulag: Vankileirien saariston historia sekä kullankaivajiin ja Lapin kultaan perehtynyttä Kultahippu.fi-sivustoa. Juttua varten on myös pyydetty tietoja ulkoministeriön arkistosta, maistraatista ja Suojelupoliisin arkistosta.

Juttua muokattu 29.5. kello 8.50. Korjattu jutun ensimmäinen vuosiluku 1960:ksi.