Ihmiset

Aivan tavallinen velho

Ämmi kantoi, ja Ylläs antoi sanat Kalervo Uutulle.

Kiitos.

Niin Kalervo Uuttu sanoo, ja hän sanoo sen monta kertaa. Elämäntyön kumppaneille ja sen mahdollistajille. Yleisölle, Kirsti -vaimolle, tyttärille, matkailijoille. Kaikille.

– On kiitoksen aika, monien tuntema Uuttu-Kalle lausahtaa keittiönpöytänsä ääressä Äkäslompolon Rovassa.

Pöydällä on raameissa presidentin myöntämä kulttuurineuvoksen kunniakirja. Arvonimi tuli viime joulun alla ja kunniakirjan Uuttu sai edellisenä iltana kotikylässään kunnan edustuston toimittamana.

Tunnustusta on tullut, eikä Uuttu muista, milloin viimeksi on näin kehuttu.

– Rinnassa läikähti mukavasti, varsinki kun se on monesti palellukin, Uuttu veistelee ominaiseen tapaansa.

Jotta voisi oikein tuntea lämmön, pitää joskus palella. Niin on Uutun tekstitkin oopperan lavalle kirjailtu: synnytysten tuskien, usein ajatusten hitaan jalostumisen kautta.

Syy edellisen illan juhlaan ei ollut ainostaan arvonimen virallistaminen, vaan ennen kaikkea Mirjam Kälkäjän kirjoittaman elämäkerran julkistaminen. Siitä voi nyt jo lähes hengästyttävänä tarinana lukea mennyttä elämää ja sen työn hedelmiä, joita saa katsella hattu kourassa nöyränä.

Monena on oltu: latukahviloiden pitäjänä, Velhonkota-latukahvilan perustajana, Äkäsmyllyn isäntänä, oopperalibrettojen kirjailijana sekä näyttelijänä. Lapin kasteita toimittavana Velhona, puutaideteosten veistäjänä, Jounin kaupan myyjänä. Muun muassa.

Nyt kiire on jo vuosia ollut poissa.

– Ennen oli menoja vähän liianki kanssa, mutta nyt ei tartte hättäillä.

Uuttu elää seesteistä vanhan ihmisen elämää vaimonsa kanssa, ja parasta on nyt rauha. Oma piha ja linnunlaulun kuunteleminen. Parkinsonin tauti hidastaa liikkeitä, mutta sen kanssa pärjää, varsinkin kun ei pidä hoppua.

Mies opittiin tuntemaan Uuttu-Kallena vauhdikkaina ja luomisvoimaisina työvuosinaan, mutta kuka on Kalervo Uuttu?

Äkäslompolon oma poika on alkujaan kotoisin Tapojärveltä, jossa hän on syntynyt vuonna 1943. Kotitalo oli Tapojärven kylän pohjoisosassa, viimeinen kylän talo Muonioon menevän tien varressa.

– Aineellisesti se oli köyhää, mutta henkisesti rikasta, Uuttu kuvaa lapsuuttaan.

Uuttu oli seitsenlapsisen perheen vanhin lapsi. Kansakoulunsa Uuttu kävi Kihlangissa viiden kilometrin päässä, ja hän käveli matkan mielellään. Asuntolassa olisi kotona viihtyvällä pojalla tullut ikävä.

– Olin niin kotirakas pienestä lähtien.

Lapsuusvuosista Uuttu muistaa ensinnäkin mielen vapauden.

– Elämä oli aina suuri arvoitus.

Jo varhaisessa vaiheessa alkoi kiehtoa runous, jostain selittämättömästä syystä. Ehkä suurin syy oli siinä, että niin vähillä sanoilla saattoi ilmaista niin paljon.

– Se on sellaista laiskan miehen hommaa, Uuttu lohkaisee.

Kerran koulussa opettaja pyysi laulamaan, mutta Uuttu ei halunnut. Hän pyysi tehdä runon.

– Mie ajattelin, että jos mie pääsisin siitä pälkähästä.

11-vuotias Uuttu sai tehdä värssynsä ja tapauksesta on tallentunut hänen ensimmäinen runonsa: Jouluaatto tummentuu / hymyyn käypi lasten suu. / Tilhiparvi puussa / laulaa illan suussa. / Isä lahjat käärii / äiti tuvas häärii. / Joulupullat paistuvat, / ne makealta maistuvat.

Uuttu vietti lapsena paljon aikaa Laura-ämminsä kanssa. Ämmi Laura Lehto eli Lehon Laura oli syntyjään Äkäslompolon Kaulasia, hyväluontoinen, eikä koskaan pahalla kiirillä. Niin Uuttu muistaa, ja häneltä ne sanat Uutun runoihin ovat tainneet tullakin.

– Kyllä ne vissiinki taitaa olla niitä samoja, joita mie olen kirjoittanut. Kuvittelen näin, Uuttu sanoo.

Ajatus ämmistä on lämmin. Kyllä mummo kantaa, on Uuttu monet kerrat tyhjän ruutupaperin kanssa keittiönpöytänsä äärellä miettinyt, ja se ajatus on vienyt eteenpäin. Sanat ovat tulleet.

Lapsena Uuttu oppi ruumilliseen työntekoon, niin kuin siihen aikaan kaikki. Työt veivät isän kanssa metsähommiin. Armeijan jälkeen Uuttu otti vastaan työpaikan Jounin Kaupasta, ja niihin aikoihin nuori poika tapasi tulevan vaimonsa, äkäslompololaisen Kirsti Kangosjärven . Pariskunta alkoi yksiin ja päätti alkaa ottaa leipäänsä pääosin matkailusta. Kotamaja-latukahvilan pyörittäminen johdatteli turistien kanssa toimimiseen.

Parikymppisen Uutun mielellä ei ollut kovin kiire kasvaa aikuiseksi.

– Mie olen ollut aika pitkään lapsellinen, enkä halunnut tulla kovin nopeaan täyeksi. Mie pikkuhiljaa kypsyin aikuisuutheen.

– Minua sanotaan Velhoksi, mutta se on vain minulle annettu rooli, ja mie olen sitä tehny tällä alueella. Onkohan niitä nykysin tosivelhoja olemassakaan?

Näin Uuttu muistelee 1970-luvulla alkanutta ja tälle vuosituhannelle jatkunutta Velhon rooliaan, Lapin kasteiden antajan pallia. Oopperoiden ohella Uuttu muistetaan tästä toimestaan parhaiten, ja sama Velhon rooli leikkasi 90-luvun oopperatkin.

Uuttu oli Velhona eräänlainen näyttelijä, Lapin vanhojen tarinoitten välittäjä, ensimmäisiä ohjelmapalveluyrittäjiä. Pohjan tarinointiinsa hän haki kirjallisuudesta, luki tarkkaan esimerkiksi Paulaharjunsa.

Sitten hän otti värikynän käteensä ja merkitsi sillä oman merkkinsä vanhojen tarinoitten päälle.

– Tarinan tottuutta ei saa vääristää, mutta kertoja saapi värittää tarinaa, Uuttu painottaa.

Nyt muisteltuna matkailjoiden kanssa touhuaminen ja Velhon rooli oli täyttä elämää, täysiä työvuosia. Matkailu on versonut moneen muotoon Ylläksellä ohjelmapalveluiden alkuhämäristä. Uuttu katselee nykyistä matkailua hyväksyvästi nyökäten. Ohjelmapalvelua voi toteuttaa monella tapaa, mutta tarina kantaa.

– Hyvä, jos jatkavat tarinointia. Tarinaa pitää olla, sitä ei ole koskaan maailmassa liikaa.

Velhon roolissa oli tärkeää ujuttaa mukaan huumoriakin. Huumorin varjolla Uuttu syötti vakaavaakin asiaa.

– Joskus se tuntuu, että se elämä ei ole menny hukkaan, joka saa tässä murheen maailmassa jonku nauramaan. Ei se ilo pahhaa tehe kellekään.

Ihmisen elo ylipäänsä on niin vakava juttu, ettei siitä nauramatta selviä.

Itsellekin on osattava nauraa.

– Aika helppoa se on ollu, Uuttu sanoo itsestään.

Velhon rooli kasvatti vuosien mittaan tarttumaan oopperakynään, kun sen aika 90-luvun alussa tuli.

Velho- oopperasta ja sen jatko-osista Riekosta ja Käärmeestä on vuosien mittaan puhuttu paljon, syystäkin. Pari vuosikymmentä trilogian päätösosasta on kulunut, ja vieläkin Uuttua ihmetyttää, kuinka mahtava produktio tehtiin todeksi.

– Ihmeeltä se tuntuu vieläkin.

90-luvun alussa sattui kohdilleen ilmapiiri, tekemisen halu, tekijät, kaikki. Keijo Kupiainen esimerkiksi saatiin ohjaamaan, Kolarin kanttoriksi tullut, oopperataustainen Kai-Jussi Jankeri tuli johtamaan kuoroa. Ammattitaitoista väkeä saatiin tuotantoja tekemään muutoinkin, kuntalaiset ottivat sydämen asiakseen talkoilemisen ja tuotannossa mukana olemisen. Kalervo Uuttu otti ja haukkasi valtavan kakun ja alkoi kirjoittaa tekstejä, lauluja, saatuaan vahvistuksen siihen, että pohjoista oopperaa voi totta tosiaan tehdä tällä tavalla.

Uutun ja monen muun elämästä Velho-trilogia vei kymmenen vuotta. Ohjaaja ehdotti Uutulle ensimmisen osan jälkeen, tehtäisiinkö trilogia. Uuttu joutui kysymään, mikä helvetti se sellainen on.

– Mie että vai niin. Mutta se oli semmonen sytkäys, että mie tiesin, että sanoja ja sanotuksia tarvittaisiin.

Mahdottomuus nousi mahdolliseksi, Uuttu kuvailee nyt kirjoittamisurakkaansa. Aloitettu työ jatkui Pieni kansani laulu -musiikkinäytelmässä, josta myös versoi useita osia. Uuttu keksi siihen alkuperäisidean ja teki runot.

Kirjoittajan runokynä on lavakäyttöön tehtyjen tekstien jälkeen rapissut ruutupaperilla enää harvakseltaan.

– Jos tullee joku runo niin antaa tulla. En väännä väkisin, en pakota itteäni. Se anto mulle levon ja rauhan sen jälkeen, tuli pisteen panemisen aika, Uuttu sanoo ja viittaa kiihkeisiin luomisvuosiin.

Oopperavuodet merkitsivät sitä, että tekstiä piti syntyä. Jotain on kuitenkin tullut paperille pantua viime vuosinakin. On syntynyt esimerkiksi Ylläs-runo, joka oikeastaan summaa kaiken oleellisen. Ylläs on yläkäsite, johon Uuttu lukee kaikki alueen tunturit.

Ylläs on antanut Uutulle leivän, elämän ja sanat.

Ylläs on kotini, / Ylläs on kehtoni, / Ylläs on runoni, / Ylläs on lauluni.

Niin Uuttu kirjoittaa runossaan, jonka kokonaisuudessa voi lukea tuoreesta elämäkerrasta.

– Runot muuttui lauluiksi. Se minun elämän tarkoitus oli kuitekki ne laulut. Sanat ja sitte ne laulut, sanat muuttui lauluiksi.

– Jos ei olis tuota Yllästä, ei olis laulujakaan.

Velho – Uuttu - Kallen tarina ilmestyi sunnuntaina. Torniolainen Mirjam Kälkäjä on kirjoittanut elämäkerran niin ikään torniolaisen Martti Kadeniuksen haastattelujen sekä muun laajan materiaalin pohjalta. Elämäkerrassa kuvataan monipuolisesti etenkin Uutun työvuosia. Teos sisältää myös esimerkiksi runsaasti lehtikirjoituksia vuosien varrelta.

”Elämä oli aina suuri arvoitus.