Kulttuuri

Saksalaiset asettuivat Järämään ja etsivät Käsivarresta jopa kultaa

Käsivarren katkaisemiseen tarvittiin satoja kilometrejä juoksuhautaa ja järeä aseistus.

Kilpisjärventien varressa on sotahistoriasta kiinnostuneille erittäin houkutteleva käyntikohde. Kallioihin kaivettu juoksuhautojen, korsujen ja ampumapesäkkeiden verkosto oli saksalaisten suunnitelma Neuvostoliiton varalta.

Museota pyörittävä Reijo Mannela opastaa kiipeämään portaat ylös ja antaa tutustua paikkoihin omin nokkinensa, tarvittaessa ja varauksella museon konkari lähtee mukaan ja tarinoi historiasta.

Ylhäällä maisemat ovat mahtavat. Sähkölinjaa pitkin näkyvät Pallas–Ounastunturit, toisessa suunnassa Norjan tunturit. Kun seurailee juoksuhautoja hetken, nousee entistäkin ylemmäs ja pääsee katselemaan vieläkin komeampia maisemia. Juoksuhautojen reunoilla kasvaa käppyräisiä koivuja. Kesällä vanha saksalaisten käymäläkuoppa puskee sieniä.

Osa juoksuhaudoista on entisöity 1980-luvun loppupuolella, osa on jätetty sillensä. Museon läheisyydessä olevat reitit koluaa noin tunnissa tarkasti läpi, käveltävää tulee pari kilometriä.

Linnoituksen nimi on Sturmbock, jolle on saksan kielessä useita merkityksiä, esimerkiksi Muurinmurtaja tai Pässinpää, kuvaavia molemmat. Linnoituksen länsipää tarkkailee Kilpisjärventietä, jota pitkin neuvostoliittolaisten panssarien oletettiin tulevan.

Ylhäältä linnoituksesta etelään päin osoitti myös tykkejä. 75-millistä tykkiä sanottiin piiskaksi, koska sen ääni muistutti piiskan sivallusta. Sen kuultuaan oli tosin jo myöhäistä. Linnoituksessa oli myös suurempia, 150-millisiä tykkejä. Ne olivat pääasiassa panssarintorjuntaa varten.

Linnoituksen etuvartioasema tunnettiin Vihaisena ampiaisena, sillä sieltä kun tuli äkäinen ryöppy luoteja, jos sen näkyviin erehtyi, on moni suomalainen sotilas jälkikäteen muistellut.

Sturmobock oli osa saksalaisten linjaa, joka katkaisi käsivarren kokonaan. 60 kilometriä pitkä ja 20 kilometriä leveä linja sisälsi satoja kilometrejä juoksuhautaa, kymmeniä korsuja, bunkkereita ja tuliasemia ja valtavasti huoltoteitä.

Linja ei mene aivan käsivarren kapeimmasta kohdasta vaan hieman viistoon, tuntureita mukaillen. Se rakennettiin vuosina 1943 ja 1944 Neuvostoliittoa silmälläpitäen – jos Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen, saksalaiset olisivat pysäyttäneet heidät Käsivarteen ja turvanneet Saksan Norjan-joukoille tien vetäytyä.

Linnoitus kaivettiin ja porattiin kallioon käsivoimin: rautakangilla, lapioilla ja kottikärryillä. Työn tekivät tuhannet puolalaiset ja venäläiset sotavangit ja internoidut käytännön sotavangit. Rakentajia oli yhteensä 11 000, joista sotavankeja 3000.

– Ainoastaan polttomoottorikäyttöistä kallioporaa he saivat käyttää apuna, sen käyttöön tarvittiin neljä miestä, Reijo Mannela kertoo.

Syksyllä 1944 linnoituksen asutti perääntyvä Saksan armeijan vuoristodivisioona 7, jossa oli 15 000–16 000 alppijääkäriä. Saksalaissotilaille Enontekiö oli kevyt komennus esimerkiksi itärintamaan verrattuna. Vartioinnin ja työnjohdon ohessa Sturmbockin sotilaat söivät ja joivat, ja etsipä osa kultaakin Lätäsenolta. Paikallisten kanssa käytiin sopuisasti kauppaa.

Lapin sodassakaan Sturmbock ei nähnyt varsinaisia taisteluita syksyn 1944 partiokahakoita ja Suomen näennäisiä pommituksia lukuun ottamatta. Huhtikuussa 1945 saksalaiset olivatkin sitten jo poistuneet maasta, mutta linnoitus jäi.

Paikallisilla jäi muutenkin jopa lämmin muisto linnoituksen väestä, ja Tornion maihinnousun aikoihin Sturmobockin sotilaat varoittivat lähialueiden asukkaita ja kehottivat ottamaan omaisuutensa ja eläimensä mukaan ja lähtemään Ruotsiin.

– He tiesivät mitä oli tulossa, Mannela sanoo.

Lappi paloi, ja Sturmbockin viereisessä Saarenpäässä jäi pystyyn vain kolme pirttiä.

Linnoituksen historiasta on vain vähän jos ollenkaan virallista dokumentaatiota, ja Mannelankin tiedot perustuvat aikalaisten kertomaan. Mannelalla on myös omia tulkintoja historian kulusta. Hän esimerkiksi arvelee, että Lappi olisi jäänyt polttamatta, jos Suomen ystävänä pidetty kenraalieversti Eduard Dietl olisi johtanut joukkoja Lapissa.

Dietl kuitenkin kuoli, ja Lapin sodassa saksalaisjoukkoja johti kenraalieversti Lothar Rendulić . Rendulić määräsi kaiken poltettavaksi sen jälkeen, kun Suomi ryhtyi ajamaan saksalaisjoukkoja pois maasta.

– Kostohan se oli, Mannela tulkitsee.

Linnoitusalueen läpikotaisin tunteva Mannela on kotoisin aivan linnoituksen vierestä, Maunusta. Hänen lapsuudessaan kaikissa taloissa oli sotamuistoina saksalaisten kypäriä, ja ne päässä Mannela kavereineen leikki jostain pihistetyillä mausereilla sotaa juoksuhaudoissa.

80-luvulla hänet palkattiin entisöimään osaa juoksuhaudoista. Museorakennus valmistui vuonna 1995, ja Mannelalla on takana pitkä rupeama museon töissä.

– Minut varmaan sitten nostetaan itsekin vitriiniin, kun aika jättää, hän vitsailee.