Muualta Lapista

Jääköön koltta-sana historian hämärään, ehdottaa komissaari Irja Jefremoff – Uusi sana voisi olla ”itäsaamelainen”

Komissaari Irja Jefremoff kysyy, olisiko syytä alkaa yleisesti käyttämään itäsaamelainen-sanaa, jotta sävyltään halventava sana ”koltta” alkaisi kadota historian hämärään.

– Sana koltta ei tule koltansaamesta, vaan Norjan suunnalta, ja se on omaksuttu käyttöön Inarissa ennen itäsaamelaisten tänne asuttamista.

– T.I. Itkonen kertoo Koltan- ja Kuolan Lapin sanakirjan saksankielisessä esipuheessa, kuinka itäiset naapurit aikoinaan kävivät vuosittain markkinoilla Inarissa ja majoittuivat Inarin kirkon ja pappilan väliseen pieneen männikköön. Sen reunalta lähti talvitie itään. Noita isoja puita inarilaiset nimittivät kolttahongikoiksi.

Näin kirjoittaa saamelaisten totuus- ja sovintokomission komissaari Irja Jefremoff erillisselvityksessään ”Itäsaamelainen kulttuuriperintö nostaa omanarvontuntoa”.

Jefremoff kirjoittaa, että paikallisten asukkaiden ennakkoluuloinen suhtautuminen näkyi ja kuului kolttasaamelaisten vähättelynä, halveksuntana ja pilkkaamisena sotien jälkeisinä vuosikymmeninä.

Paikallisten asukkaiden ennakkoluuloinen suhtautuminen näkyi ja kuului kolttasaamelaisten vähättelynä, halveksuntana ja pilkkaamisena.

– Sanasta ”koltta” muodostui haukkumasana, joka tarttui aikuisten puheista lapsiin ja koulumaailmaan ollen koulukiusaamisessa kolttalapsiin kohdistuvan nimittelyn pääasiallista sisältöä. Jos vielä lisätään ”ryssän lahja”, ei hyvällä tahdollakaan miellä moista nimeä lasten keksimäksi, hän kirjoittaa.

Asutusviranomaisilla oli aikanaan asutusjärjestelyissä paljonkin virallisia asioita kirjeitse hoidettavana. Kirjeen päällä saattoi lukea vaikkapa Koltta Jefim Koputoff paremman tituleerauksen puutteessa.

– Monasti tapa, jolla sana ”koltta” lausuttiin, oli jo sävyltään halventava. Ja sitä kuulee vieläkin, toteaa Jefremoff.

Komissaari Irja Jefremoff kysyy selvityksessään, olisiko syytä alkaa yleisesti käyttämään itäsaamelainen-sanaa, jolloin koltta-sanan käyttäjät jäisivät vähitellen vähemmistöön, ja koko käsite katoaisi historian hämärään. Hänen mukaansa sanan aikoinaan lanseeranneet norjalaiset ovat jo aikaa sitten – ja hieman syyllisyydentuntoisina – siirtyneet käyttämään sanaa østsame (itäsaamelainen).

Jefremoff esittää erillisselvityksessään toimenpiteitä, joita komission tulisi esittää viranomaisille itäsaamelaisten omaehtoisen kulttuurityön tukemiseksi.

Kolttasaamelaisten ikimuistoista kylähallintojärjestelmää hoidetaan vuosi vuodelta palkkioperusteisen henkilökunnan voimin. Hän ehdottaa, että arvokasta ja vaativaa hallintotyötä tekevien henkilöiden asema pitää saattaa virkasuhteiseksi ja Maaseudun kehittämisrahojen vähenevien varojen sijasta saattaa tehtävät osaksi maa- ja metsätalousministeriön vuosittaista budjettirahoitusta riittävällä tasolla.

Monet kulttuurin osa-alueet saavat projektipohjaista rahoitusta työlleen, mutta samalla puuttuu mahdollisuus toimintojen pitkäjänteiseen suunnitteluun ja mahdollisuus osaavien henkilöiden palkkaamiseen vakituiseen työsuhteeseen. Jefremoffin mukaan jatkaminen projektikeskeisesti, aloittaen aina uudestaan alusta, uuvuttaa tekijänsä ja he jättävät koltta-alueen siirtyen muualle ja muihin töihin.

Jefremoffin mukaan tulee edistää kaikin keinoin pyrkimystä elinvoimaisuuteen kaikissa koltta-alueen kylissä: Sevettijärvellä, Keväjärvellä ja Nellimissä. Keväjärvi on edelleen vailla kokoontumis- ja harrastetilaa. Hän muistuttaa, että kuntakeskuksessa Ivalossa ovat lähimmät käytettävissä olevat toimintatilat, jotka ovat 12 kilometrin päässä, eikä julkisia liikenneyhteyksiä ole.

Kautta venäjänsaamelaisten, kolttasaamelaisten, kolttien, itäsaamelaisten tunnetun historian, monet ulkopuoliset tutkijat, matkakirjailijat ja virkakunta eri aikakausina – Venäjällä ja Suomessa – ovat ennustaneet kolttasaamelaisten elämäntavan, kielen ja kulttuurin kuolevan ja tämän kansanryhmän katoavan ja sulautuvan pääväestöön.

– Näin ei ole käynyt! On ehkä tärkeää käydä vielä osa-alueittain läpi sitä henkistä perintöä, joka on siirtynyt menneiltä polvilta ja joka on elävää vielä nykypäivänä, kirjoittaa Jefremoff.

Kolttasaamelaiset ovat Petsamon aikaan asuneet omissa siidoissaan raja-alueilla, joilla he ovat joutuneet tekemisiin toisten kansanryhmien ja toisten kansakuntien kanssa. He ovat myös joutuneet oppimaan vähintään auttavasti kulloisenkin isäntämaan ja kulloistenkin naapuriensa kieliä. Jefremoff kirjoittaa, että tästä on syntynyt sanonta: ”Kielitaitoinen kuin koltta”.

Irja Jefremoff palaa erillisselvityksessään sodanjälkeiseen aikaan, jolloin kolttasaamelaiset olivat epätietoisia siitä, minne he ryhtyvät elämäänsä nyt rakentamaan.

Raja-alueilla asuminen on kehittänyt kolttasaamelaisten luonnetta erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien, eri kansojen kanssa toimeentulevaksi, voi sanoa myös kosmopoliittiseksi. Jefremoffin mukaan tämän toivoisi säilyvän kolttakansan luonteenpiirteenä jatkossakin.

– Kolttasaamelaisilla ovat olleet puolustajansa, jotka ovat ymmärtäneet heidän kantamansa kulttuuriperinnön arvoa ja ovat edesauttaneet perinteen säilymistä tallentamalla tietoa kolttien omasta hallinnosta, oikeudellisista periaatteista, elinkeinoista, paikkatiedoista, uskomustarinoista, leu’dd-perinteestä, tansseista ja soitteista, hän kirjoittaa.

Irja Jefremoff palaa erillisselvityksessään sodanjälkeiseen aikaan, jolloin kolttasaamelaiset olivat epätietoisia siitä, minne he ryhtyvät elämäänsä nyt rakentamaan.

Hän kertoo myös uuden ”Suonjelin kylänvanhimman”, Jaakko Sverloffin elämän henkilökohtaisesta tragediasta.

Jaakko oli kesällä -45 työporukassa, joka veti rauhansopimuksen mukaista uutta rajalinjaa Inarissa. Samalla Jaakko selvitteli lukemattomia asioita viranomaisten kanssa koskien kolttien tulevaa sijoituspaikkaa sodan jälkeen. Jaakon perhe oli vielä Kalajoella ja sieltä se siirtyi Oulun Maikkulaan. Maikkulassa Fedosian ja Jaakon perhettä kohtasi onnettomuus: heidän ainoa lapsensa, pieni Anni-tytär hukkui Oulujokeen 15.7.1945. Surullisesta tapauksesta kirjoittaa norjalainen toimittaja-saamentutkija Reidar Hirsti Jaakon omaan kertomukseen perustuen kirjassaan Suenjel-folket – ved veis ende, ja Jefremoff on kääntänyt kertomusta erillisselvitykseensä.

Kun Jaakko Sverloff sai Ivaloon kirjeen Annin kuolemasta, niin tieto oli hänelle musertava ja se oli lannistaa parkkiintuneen, elämän monet tuulet ja tuiskut kokeneen miehen.

Hautajaisten jälkeen vanha Ohnas tuli Jaakon luo, puristi häntä kädestä ja lohdutti vapisevalla äänellään:

– Kun palaamme takaisin Suonjeliin, otamme mukaamme pikkuisen Annin maalliset jäännökset, niin että myös hän saa luvan nukkua omiensa luona.

Ohnaksen lausahduksesta voi päätellä, että osa koltista uskoi heidän palaavan Inarista omalle vanhalle kotiseudulleen, joka nyt oli osa Neuvostoliittoa.

– Tyttärensä hautajaisten jälkeen alkoi Jaakko valmistella kokousta kolttaheimon uusiin sijoituspaikkoihin liittyen. Tarjottiin monenlaisia vaihtoehtoja, joista vanhempi väki oli taipuvainen kannattamaan muuttamista rajan taakse, Neuvostoliiton puolelle, entisille kotipaikoille. Edes Jaakolla ei ollut ajatuksia sille näkökohdalle, että Neuvostoliitto ei sallisi heidän asettua entisille kotipaikoille, vaan tarjoaisi mahdollisuutta asettua jonnekin kauemmas Kuolan niemimaalle, kirjoittaa Jefremoff.

Hän toteaa erillisselvityksessään, että tosiasiassa Neuvostoliitto muodosti sodan jälkeen pohjoisessa rajalta itään päin 100 kilometriä leveän rajavyöhykkeen, jolla ei siviiliasutusta sallittu. Kaikkien kolmen Petsamon kolttasaamelaisen siidan sukualueet jäivät näin muodostetun rajavyöhykkeen sisälle.

Jefremoffin mukaan loppujen lopuksi sodasta palanneet nuoret miehet kannattivat jäämistä Suomeen ja he korostivat turvallisuutta ja vapautta. He uskoivat, että Inarijärven ympäriltä saattaisi löytyä tilaa heille. Nuorten miesten mielipide voitti ja asia oli sillä ratkaistu.

Mutkatonta kolttasaamelaisten asettuminen Inarin kunnan alueelle ei ollut. Paikallisilla asukkailla oli omat huolensa hävitettyjen kotipaikkojen rakentamisessa, ja tavara- ja materiaalipula oli huutava.

Kolttasaamelaisten sijoittamista Nellimin seudulle vastustettiin kyläkunnan keräämällä adressilla. Sodankylän Lapin paliskunta ei halunnut suonikyläläisiä sijoitettavan oman paliskuntansa koillisnurkalle.

Kolttasaamelaisten sijoittamista Nellimin seudulle vastustettiin kyläkunnan keräämällä adressilla.

Kevättalvella 1949 suonikyläläiset pääsivät muuttamaan Sevettijärven-Näätämön alueelle. Uudet mökit kiiltelivät uutuuttaan ja Vassi Semenoja onkin muistellut, että uusiin pirtteihin muuttanut väki katseli ihmeissään vaaleita hirsiseiniä ja he kummastelivat, että millä nämä huoneet nyt täytetään – heillä kun ei ollut niihin muuta tuotavaa kuin tyhjät kätensä.

Käytännössä kolttamökit osoittautuivat ahtaiksi elää ja kun oli asuttu 1940-luvun lopulla rakennetuissa hirsimökeissä reilut 20 vuotta, alkoi asumisahtaus olla monissa ruokakunnissa kestämätöntä. Vuoden 1972 kolttatoimikunnan selvityksen mukaan sadasta ruokakunnasta 17 ruokakunnassa asumisalaa henkeä kohti oli vähemmän kuin viisi neliömetriä.

Jefremoffin mukaan toimikunnan ehdotukset johtivat moniin myönteisiin muutoksiin kolttalaissa ja -asetuksessa lain täytäntöönpanemiseksi. Tehtiin myös ehdotuksia elinkeinotoiminnan ja liikenneyhteyksien parantamiseksi.

Hän mainitsee erillisselvityksessään, että merkittäväksi koettiin päätös kolttatiloille rakennettaviksi puuttuviksi yhteysteiksi Kaamanen–Näätämö-polkutielle ja Ivalo–Virtaniemi-maantielle. Lakimuutos saatiin voimaan vuonna 1974, ja lakia on muutettu tämän jälkeen myös 1984 ja 1995, jolloin muutettiin myös koltta-alueen rajaa paremmin senhetkistä elinkeinotilannetta vastaavaksi.

Otetaan harkittavaksi eriarvoisuutta, kiusaamista ja ikäviä muistoja synnyttäneen koltta-sanan poistaminen käytöstä. Jääköön se historian hämärään. Tilalle sopii hyvin ottaa käyttöön sana itäsaamelainen.