Muualta Lapista

Annikki Länsman teki pitkän työuran Ivalon Rajan keittiössä − ”Anteriin tuotiin presidentin seurueelle aivan hirvittävä määrä perunoita helikopterilla”

Rajamiehet ja rajamiessukupolvet jäivät vuosien saatossa eläkkeelle, mutta Annikki Länsmanin pitkä ura Ivalon rajavartioaseman keittiöllä vain jatkui ja jatkui.

– Nehän aikanaan rajamiehet pääsi viisikymppisenä eläkkeelle. Aivan parina viime vuotena, kun heitä tuli vastaan Ivalon kylällä, niin kyllä he ihmettelivät, että vieläkö sinä olet töissä. Heistä se tietenkin tuntui niin kummalta, kun he itse olivat jääneet eläkkeelle jo aikapäiviä sitten, mutta minä se vain puursin Rajan keittiöllä, naurahtaa Annikki Länsman, joka viime kevättalvella jäi eläkkeelle pitkän palveluksen jälkeen Ivalon rajavartioaseman ravitsemispäällikön virasta.

Annikki on kotoisin rajaseudulta, Suomussalmen Kiantajärven rannalta.

– En ole rajamiehen tytär, vaan automiehen tyttö. Meillä oli maalaistalo, jossa yhdeksän kakaraa, minä nuorin. Isä oli ollut sodassa ja äiti oli sodassa. Koti oli viimeisen päälle isänmaallinen. Ja kun isä aikoinaan kuuli, että nyt on tyttö päässyt Rajan keittiölle, niin kylläpä hän oli siitä hyvillään.

Kun Annikki oli käynyt alan koulut ja harjoittelut etelässä, Helsingissä ja Kajaanissa, hän lähti esimiesharjoitteluun Sodankylän Jääkäriprikaatiin ja sieltä matka jatkui Ivalon emäntäkoulun keittiölle, josta Annikki oli saanut paikan.

– Minä sitten emäntäkoulussa suunnittelin hakea Jyväskylään Opettaja-opistoon. Emäntäkoulussa sattui tulemaan auki opettajan sijaisuus, kun vakituinen opettaja sairastui. Rehtori Lampisen Kyllikki sanoi, että sinähän teet sijaisuuden. Olen monta kertaa kiittänyt, että minä sain sen sijaisuuden. Minä näin silloin, ettei opettajan homma ole minua varten.

Annikki sanoo, että Ivalon emäntäkoulu oli tosi monipuolinen opinahjo.

– Siellä oli vielä navetta toiminnassa ja sieltähän se maito haettiin. Puutarhajutut oli tosi isoja, ja siellä oli isot kasvihuoneet, joista emäntäkoululle tuotettiin ruokaa. Lastenkotikin siellä oli, mutta se toimi silloin jo niin kuin olisi päiväkoti ollut. Olihan siellä aikoinaan ollut lapsia pitkiäkin aikoja, kai vuodenkin verran.

Annikkia hymyilyttää, kun hän muistelee, kuinka vilkkaita olivat nuoret tytöt, joista moni oli tullut emäntäkoululle suoraan yläasteelta.

– Kun Ivalon isoon kylään tuli tyttäriä Karigasniemeltä ja Utsjoelta, niin olihan ne vähän ihmeissään. Kyllä ne olivat vilkkaita ja kerkesivät tehdä vaikka mitä. Siinä sai tosissaan pitää jöötä heille. Ja sen minä huomasin, että ei minulle sovi opettaminen, jossa tehdään samoja asioita tunnista toiseen. Sanoin Kyllikille, että kiitos, että sain olla ja nähdä tämänkin työn, mutta minulle varmaan sopii vähän vaihtelevampi ammatti.

Rajalla oli pääemännän paikka auki 1988, Annikki haki paikkaa ja siitä alkoi hänen uransa Rajavartiolaitoksen palveluksessa.

– Keskitalon Ella oli jäänyt eläkkeelle ja minä tulin Ellan paikalle sitten. Ivalossa Kostamovaaran Raimo oli huoltoupseerina ja Virtalan Matti teki hommia varastolla. Sirkan Jorma oli talousupseerina. Heidän kanssaan minä paljon olin tekemisissä ja hyvin pärjäsimme.

Annikki meni Ivalon Rajalle aikana, jolloin korpivartioasematkin olivat voimissaan.

– Meidän piti Ivalosta tilata ruuat vartioasemille ja jakoluettelon kautta niitä sitten lähetettiin Ivalosta. Minun tehtävä oli kerran vuodessa käydä vartioasemalla laskemassa astiat. Jos vuoden aikana oli mennyt rikki posliiniastia, niin vartion emännän piti säilyttää ne sirut, että minä voin ne nähdä. Se kyllä tuntui vähän hölmöltä, mutta semmoistahan se oli siihen maailman aikaan.

Annikki muistelee, että hän ei koskaan tehnyt virkamatkaa helikopterilla millekään vartioasemalle. Mönkijän kyyti sen sijaan tuli tutuksi. Rajamiesten kyydissä Annikki pääsi Anteriinkin ja siellä käynti kesti aina yön yli.

Annikki sanoo, että Anterihan oli sellainen paikka, jossa kävi paljon presidenttejä ja tärkeitä vieraita. Anteri oli juuri sopiva erämaatukikohta, jonne oli hyvä hiihtää ruokailemaan ja saunomaan.

– Minä ikäni muistan sen, kun presidentti Mauno Koivisto seurueineen kävi Anterissa. Minä olen monet kerrat muistellut sitä Kostamovaaran Raimon kanssa ja olemme jälkeenpäin vitsailleet, että miten siinä niin kävikin, että Anteriin tuotiin presidentin seurueelle aivan hirvittävä määrä perunoita helikopterilla.

Rajavartioston väki tiesi, että kaikki vieraat, jotka Anteriin hiihtävät, ovat nälkäisiä ja ruuan menekki on suurta. Seurue oli jo Anterissa, kun siellä huomattiin, että perunat ovat loppumassa. Nyt oli toimittava nopeasti ja pelattava oikein varman päälle. Niinpä Ivalon Rajalla lastattiin helikopterin kyytiin kuusi kappaletta 25 kilon säkkejä perunoita.

– Konsta on sitä joskus muistellut, että hän vei kottikärryllä pottusäkkejä helikopteriin ja ihmetteli, että kylläpä Anteriin menee iso määrä perunoita, mutta hän arveli siinä hiki päässä, että kyllä kai nämä varmaan tarpeeseen menevät, kun on kerran tilattu.

Presidentin seurueen turvamiehet varsinkin olivat kovia syömään, mutta vähempikin määrä pottuja olisi riittänyt.

– Ne pottusäkit alkoivat itää loppukeväästä, mutta eihän siinä käynyt kuinkaan, kun Mikkosen Eeva, joka Anterissa oli emäntänä, laittoi niistä sinne pottumaan.

Annikki muistelee, että se oli vaihtelua hänelle ja tervetullutta vaihtelua myös vartioiden emännille, kun hän lähti Ivalon komppaniasta virkakäynnille vartioille.

– Himangan Arja oli pääemäntänä Raja-Joosepissa ja meillä kyllä juttua riitti, kun Arjan kanssa siellä Joosepin keittiössä juttelimme. Arja jäi eläkkeelle Joosepista, mutta moni emäntä siirrettiin sitten Ivaloon komppaniaan, kun vartioasemia lakkautettiin. He olivat tottuneet hyvin itsenäiseen työntekoon ja touhuilemaan yksin, mutta hyvin he sopeutuivat Ivaloon, kun hetken aikaa katselivat sitä isompaa keittiötä ja hyvin oppivat keittämään isommalla padalla kuin korpivartioilla aikanaan.

Annikki sanoo, että nyt jo edesmennyt Markus Suutari-Jääskö oli monesti kuljettajana, kun hänen piti päästä vartioasemille.

– Markus muutti eläkepäivillä poromieheksi Lohinivaan ja hän soitteli välillä kuulumisia. Tietenkin Alapässärin Hessukin oli monesti kuljettajana. Se olikin menoa, kun Hessu paineli menemään. Kuskin puolen ikkuna oli aina auki, kun Heikki poltteli sätkää. Tiellä pysyttiin, vaikka joskus hirvitti. Hessu oli persoona, mutta hyvät muistot jäi hänestäkin, naurahtaa Annikki.

Kun Annikki meni Rajan palvelukseen, niin hän tutki edeltäjänsä aikaista ruokalistaa, jossa yksi lauantairuoka oli kesäkeitto ja jälkiruokana veriohukaiset ja hillo.

– Kesäkeitto kyllä katosi ruokalistalta. Samoin lähti tilliliha ja lähtihän sieltä silakkalaatikkokin, niin hyvä ruoka kuin se onkin. Ei ole järkeä pitää listalla ruokia, joilla ei ole menekkiä.

– Sunnuntaisin oli parempaa ruokaa, vaikkapa karjalanpaistia tai lohta. Ja silloin sai ostaa paikallista kalaa. Joskus oli Inarijärven siikaa tai muikkua. Minähän tulin taloon aikana, jolloin varusmiehillä oli palvelusta myös viikonloppuisin.

Hernekeitto on tiukasti säilynyt Ivalon Rajan muonitusmääräyksissä.

– Joka viikko pitää olla hernekeittoa ja pannaria. Joskus oli valalounaalla kaikenlaista ruokaa, mutta sitten yhdessä vaiheessa yksi komentajista sanoi, että valalla pitää olla hernekeittoa, kun sitä valavieraatkin haluaa, että on kenttäkeittimessä tehtyä hernekeittoa. Ja sen jälkeen on hernekeitosta pidetty kiinni.

Annikki muistaa hyvin myös monet joulut, jolloin puolet varusmiehistä oli joulunpyhät kiinni kasarmilla. Toinen puoli vietti joulua kotonaan ja tuli sitten palvelukseen uudeksi vuodeksi.

– Moni oikein halusi viettää joulun kasarmilla, että saa semmoisen kokemuksen. He saivat sitten viettää uuden vuoden kotilomalla. Jouluna olikin pöytä koreana ja seisova pöytä oli auki läpi yön. Siellä pojat kävivät pitkin yötä kinkkua sun muuta maistelemassa. Minä en juuri joulunpyhinä ollut töissä, kun oli pienet lapset, mutta moni emäntä oikein kiljuen halusikin olla juuri jouluna keittiöllä.

Ivalossa yksittäisen taistelijan päivittäiseksi energiantarpeeksi on laskettu 1740 kilojoulea eli noin 4155 kilokaloria. Maasto-olosuhteissa tähän lisätään vielä 20 prosenttia.

– Sissimuonat saattoi olla aika karuja joskus 80-luvulla, mutta niissäkin on valikoima kovasti muuttunut. Samoja sissimuoniahan tuolla kaupoissa ostavat retkeilijät ja onhan niillä hintaa kaupan hyllyillä, mistä voi päätellä, että ne on tosi laadukkaita muonia.

– Aina on pitänyt tietenkin huolehtia siitä, että ruoka on ravitsemusopillisesti oikein ja siitä saa tarpeeksi energiaa. Ihan alussa ruokalista hyväksytettiin lääkärillä, eikä se ollut vielä sillä hyvä, vaan viimeisen hyväksynnän ruokalistalle antoi Lapin rajavartioston komentaja, sen jälkeen se oli laillinen.

Aikoinaan varusmiehet saivat Ivalon kasarmilla kahvia aamiaisella keskiviikkona ja sunnuntaina.

– Nykyään on tässäkin maailma muuttunut ja kahvia on tarjolla joka aamu. Makkarat tuli aikoinaan tankoina ja siinä oli aamulla kiire, että kerkiää siivuttaa aamiaiselle, vartin yli kuusi, sen mitä tarvitsee. Ennen oli hyvinkin tarkkaan laskettu ne makkaranpalat, että montako siivua kukin saa ottaa. Sirkan Anna-Liisa aina muistutti, että nyt pojat, ette ota kuin kolme makkaraa...ja hyvä oli muistuttaa, kun jokainen nälkäinen nuori mies olisi syönyt kerralla vaikka kuinka paljon.

Puuroa on aina ollut tarjolla Ivalon komppanian aamupalalla. Maailma muuttuu, mutta puuroa löytyy aamiaiselta nykyisinkin.

– Toki on aamiaisella nykyisin myös proteiinirahkaa ja jogurtteja sekä myslejähän on ollut jo pitempään. Ja nyt on lihapiirakka-aamu perjantaisin. Lihapiirakka aamiaiselle on varusmiesten oma toive. Kyllähän se täyttävää tavaraa on, mutta onhan se kulutuskin pojilla kovaa.

Rajan keittiöllä on aina ollut oma budjetti, ja rahat on täytynyt laskea, että ne riittävät.

– Rahaa ei ole törsätty, vaan kaikki on käytetty järkevästi oikeaoppiseen ja riittävään muonitukseen. Ja Rajalla on aina ymmärretty, että ruuan pitää olla hyvää. Jos ruoka olisi puutteellista, niin eihän varusmiehet jaksa toimia, heiltä menee motivaatio ja sitten he ovat pahalla päällä.

Kun Annikki miettii työuraansa, niin hänestä tuntuu, ettei Rajan palveluksessa ollut kahta samanlaista päivää.

– Välillä ollaan kasarmilla, välillä tullaan ampumaradan maastoon ja tuodaan varusmiehille ruoka pöntöillä. Ampumaradalla harvemmin tehdään varusmiehille ruoka kenttäkeittiöllä. Kenttäkeittiöllä pelataan sitten enemmän kertausharjoituksissa.

– Meillä kaikki kokit tykkäsi, jos pääsi kenttäkeittiöllä keittämään. Tämä uusin kenttäkeittiö varsinkin on jo niin monipuolinen, että sillä voi tehdä muutakin kuin keittoja.

Ivalon kasarmialueella on vielä rakennustyöt käynnissä ja vanha keittiö on purettu jo alta pois. Uusi valmistuu ensi vuoden puolella.

– Se vanha keittiö olikin jo vanhanaikainen. Keittiö oli yläkerrassa ja alakerrassa varastot. Sai siinä juosta ylös ja alas. Ja oma hommansa oli se sissimuonavarasto, josta jaettiin varusmiehille sissimuonat, kun he lähti harjoituksiin. Olin minäkin siellä eräänkin kerran niitä jakamassa ja muonalaatikoita siirtelemässä ja nostelemassa.

Annikki on nähnyt uuden keittiön piirustukset ja hän tietää, että nyt Ivalon Rajalle tulee viimeisen päälle hyvät keittiötilat.

– Siellä on sissimuonavarasto seinän takana ja kylmätilat ja kaikki on samassa tasossa. Muonituskeskus on muuten ihan erillinen rakennuksensa ja kasarmi on oma rakennuksensa. Vanhassa systeemissä oli keittiö ja varusmiehet saman katon alla.

– Kyllä minä muistan yhtenäkin maanantai-aamuna, kun minä Huotarin Sailan kanssa vetelin rullakolla sissimuonia pitkin pihaa. Yöllä oli satanut 30 senttiä lunta, eikä aura ollut käynyt. Rullakko tökkäsi koko ajan kiinni lumeen ja me ihmeteltiin Sailan kanssa, että onko tämä enää ihmisen hommaa. Mutta kyllä me sen rullakon saimme perille, kun ajattelimme, että pittäähän ne pojat muonittaa.

Rajakoirien muonien tilaaminen kuului alkuaikoina Annikin vastuulle.

– Olen minä tilannut rajakoirille papuja, mutta se oli silloin ihan alussa. Se oli kai vielä vähän sitä aikaa, ettei rajakoira niin ollut kotieläin kuin nykyisin, kun ne viettävät vapaa-aikansa koiraohjaajan kotona.

Ivalon Rajajääkärikomppanian ruuat ovat aina saaneet kiitosta varusmiehiltä.

– Onhan se kiva kuulla kiitosta. Meillä on pieni yksikkö ja me teemme sellaista hyvää kotiruokaa. Meillä on niin hyvät kokit, että ruuasta tulee maistuvaa. Aina kun meillä kävi ruokailijoita vaikka Uttista tai Immolasta, niin ei hekään ruokia moittineet.

– Tietenkin, jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin onhan se jännä juttu, että keittiöissä on samat raaka-aineet ja samat ohjeet, mutta se toinen keittiö voi joskus tehdä maistuvammat ruuat kuin se toinen. Ehkä me sitten Ivalossa ollaan vielä osattu aina vähän soveltaa niitä reseptejä.

Annikki näki vuosikymmenten varrella varusmiessukupolvien tulevan ja menevän. Hän ei osaa sanoa, olivatko nuoret miehet vuonna -88 sen erilaisempia kuin kevättalvella 2025.

– Mitä minä heitä näin vuosikymmenten aikana, niin Suomen nuoret on kauhean ystävällisiä ja kohteliaita, ja kiitos tulee heiltä ihan luonnostaan. Ja he ovat auttavaisia, jos huomaavat, että apua tarvitaan.

Toki pääemäntä ja itsekin kahden pojan äiti Annikki aina näki, että mistä puusta varusmiehet olivat veistettyjä.

– Aina on vähän semmoisia äitin poikia ja sitten semmoisia rohkeampia, jotka eivät ole millänsäkään, vaikka ovat pois kotoa. Mutta moni poika on tosiaan armeijassa elämänsä ensimmäisen kerran pois kotoa ja koti-ikäväkin voi vaivata.

– Ei ne pojat aina niin kaikesta avaudu kouluttajille. He puhuvat sairaanhoitajille, mutta kyllä siinä aina jotakin tietysti puolin ja toisin puhutaan keittiöhenkilökunnallekin. Kyllä heitä pitää aina kannustaa ja rohkaista, että ei tämä nyt niin vakavaa ole ja kaikesta selviää.

Annikki ei voi olla hymyilemättä, kun hän muistaa vuosikymmenten takaisia Rajan kouluttajia ja vertaa heitä nykyisiin.

– Kyllä ne vanhat kapiaiset, nehän oli siviilissä niin leppoisia miehiä, mutta kyllä se meno siihen aikaan oli koulutushommissa toista kuin nykyisin. Heitä varmasti silloin jopa pelättiin. Ja herrajestas sitä huutoa, kun ne koulutti poikia kasarmin pihalla. Ja siitähän ei pitkä aika olekaan, kun Kärnän Mikko oli vielä kouluttajana, ja kyllä sitä Mikostakin sitä ääntä lähti niin, että keittiölle asti kuului.

– Kaikkihan muuttuu vuosien varrella. Minusta tuntuu, että nykyisin kouluttajat ovat hienovaraisempia ja kuuntelevampia kuin joskus 80-luvulla, ja niinhän se pitää ollakin.

Annikin mieleen tulee sekin, kuinka alakerran varusvarastolla jämäkkää kuria piti aikoinaan ylirajajääkäri-parivaljakko Jaakko Valtonen ja Väiski Metsälä.

– Jaskaahan aina näkee kaupassa ja aina meillä juttua riittää, kun tavataan. Väiski oli rättivarastolle tullessaan jo ikämies, tai sen ajan mittapuulla ikämies, vanhan polven rajavartija. Hän oli aika pienikokoinen, mutta sitäkin sitkeämpi ja auktoriteettia oli. Hänhän vaati kuulemma asennot ja kaikki, ja varusmiehet vähän pelkäsikin häntä, kun tulivat varusteita vaihtamaan.

Kun Ivalon uusi kasarmirakennus valmistuu, niin aikakausi Ivalon Rajalla muuttuu niin, että naisetkin voivat hakeutua varusmiespalvelukseen Ivaloon.

– Minä uskon, että tyttäret pärjää Ivalossa siinä missä pojatkin. Naisilla on tietenkin valmiiksi motivaatio ja kunto kohdillaan, jos he Ivaloon haluavat. Ja onhan meillä nainen Rajajääkärikomppanian päällikkönäkin, Urpilaisen Mervi. Mervi on jämäkkä, mutta hänellä on semmoista psykologista silmääkin samalla, kuten naisilla yleensäkin. He näkevät tarkoin mikä on porukan fyysinen ja henkinen tilanne, arvelee Annikki.

Annikki Länsman muistelee ylpeydellä, että hän sai ennen eläkkeelle lähtöä toimia valan esilukijana, ja hänet myös kutsuttiin valahiihdolle.

– Minä sanoin komentaja Alénille, että ei kait se emännän tehtäviin kuulu valan lukeminen, mutta Alénin Jarkko sanoi, että tämä on käsky. Valamarssilla minä hiihdin Urpilaisen Mervin kanssa ja kyllä meillä oli mukavaa. Minäkin hiihdin yli 40 kilometriä ja kuntokin kesti.

Lämmöllä Annikki muistelee myös Sairastuvan henkilökuntaa.

– Meiltähän lähti ruuat Sairastuvalle ja siinä oltiin sillä lailla jonkin verran yhteyksissä. Honkolan Ritvahan se oli sairaanhoitajana silloin, kun minä Rajaan tulin. Ritva teki Sairastuvalla pitkän pestin ja huolehti varusmiehistä kuin omista lapsistaan. Ja Honkolan Juhani oli Rajan tilaisuuksissa valokuvaajana.

Pitkän uransa aikana Annikki on ollut mukana järjestämässä lukuisia korkean tason vierailuja ja tapaamisia. Erityisesti Suomen liittyessä Euroopan unioniin vuonna 1995 Rajavartiolaitoksen yhteistyökumppaneiden vierailuja oli huomattava määrä.

– Sitä oltiin Talkkunapäällä, Urupäällä, ja milloin missäkin rakotulilla tärkeitä vieraita kestitsemässä. Lumipuku oli tarjoilupukuna. Niissä tehtävissä minä tapasin myös eduskunnan puhemies Riitta Uosukaisen ja hänen Topi-miehensä, joka oli Rajan upseeri. Uosukainen oli niin lupsakka nainen ja he molemmat oli niin viimeisen päälle Raja-henkisiä ihmisiä.

– Virtaniemessä oli monet kolmikantaneuvottelut ja siellä me tehtiin Aikion Mairen kanssa ruuat ja tarjoilut.

Puolijoukkueteltassakin Annikki ehti muutaman kerran nukkua.

– Mukavaa vaihtelua oli ne telttayöpymisetkin. Eikä minua koskaan laitettu kipinävuoroon. Kai ne ajatteli, että eivät saa ruokaa, jos emäntä laitetaan kipinään...

– Ja tuli nähtyä niitä varusmiesten luonnonmuonakeikkojakin, kun sinne vietiin tavaraa. Siellä varusmiehet loimuttivat lohta, keittivät pakissa siikaa ja tuppipottuja, ja oppivat myös laittamaan ruokaa porosta. Kokonaisia poronruhojahan sinne vietiin ja viime vuosina Sorjosen Jussi huolehti niistä, kun hänhän on viimeisen päälle taitava erämies ja lihankäsittelijä.

Joskus 90-luvun alussa oli melkein itsestään selvää, että suurin osa inarilaisnuorukaisista palveli Ivalon Rajassa.

– Nykyisin joskus tuntuu, että Inarin nuoret haluaa kai vaihtelua kotimaisemiin, kun ei heitä niin paljon näe Ivalon Rajassa. Tässäkin näkee tämän maailman muuttumisen.

Annikki Länsman sanoo, että hänellä ei ole vielä aika ehtinyt käydä pitkäksi eläkkeellä. Tekemistä riittää omassa kodissa Ivalojoen rannalla Törmäsessä ja vielä enemmän tekemistä riittää Nangujärven rannalla, jossa heillä on mökki.

– Siellä me olemme paljon Mikon kanssa. Tämä Törmäsen koti on enemmänkin semmoinen levähdys- ja pyykinpesupaikka. Nangujärvellä me viihdymme ja sieltä me pyydämme kalat. Se on meillä vielä tekemättä, että matikkarysää emme ole Nangujärveen laittaneet. Juhanihan tiesi kaikki Nangujärven kalapaikat ja hän neuvoi meille parhaan matikkarysän paikan, mutta rysä on vielä laittamatta.

Kiantajärven rannalla kasvaneena Annikki on tottunut syömään kalaa.

– Matikkahan tuli minulle tutuksi juuri Suomussalmella. Eihän sen parempaa ole kuin matikkamuhennos. Se on vielä parempaa kuin madesoppa. Haukea meillä ei nyt paljon syödä, kun Mikko on kyllästetty hauella ja potulla jo lapsena Nangujärven rannalla. Joskus minä kyllä ihan vaihtelun vuoksi teen haukipullat, mutta enemmänkin minä haukea keittelen ja annan sitten meidän Utu-koiralle. Koiralla oikein turkki kiiltää, kun se saa syödä keittohaukea.

Annikilla on metsästyskortti, mutta tänä vuonna hän ei ole metsästänyt, kun käsi on ollut vähän kipeä.

– Velivainajani lupasi minulle pyssynsä, kun hänellä niitä oli muutenkin ihan tarpeeksi. Menin sitten tähän uudelle poliisilaitokselle tekemään lupahakemusta ja siellä oli minulle outo poliisi, joka kovasti kyseli ja tenttasi, että mitä minä meinaan tuolla pyssyllä tehdä. Minä sanoin, että en ole menossa mihinkään hirviporukkaan, mutta mulla tekisi vain mieli kerran elämässä pamauttaa karhu, jos semmoinen tulee mettässä vastaan. Poliisi sanoi sitten, että ilman muuta sinun pitää pyssylupa saaha.

Annikin onkin nyt helppo kaataa karhu, sillä Salmisen Lasse on jo luvannut, että hän käy karhun sitten nylkemässä.

– Poliisit käy jonkun verran meillä syömässä ja sitten se poliisi näki minut siellä yhtenä päivänä. Hän sanoi, että mikset sanonut, että olet töissä Rajan keittiöllä. Minä sanoin, että enhän minä työasioista tullut puhumaan, vaan pyssyasioista, naurahtaa Annikki.

– Olen minä Saiholompolon takana nähnyt ihan tuoreet karhunjätökset, mutta karhua en ole vielä onnistunut näkemään. Mutta eihän Morottajan Juhanikaan karhua koskaan nähnyt, vaikka oli mettässä kasvanut. Juhani kyllä sanoi, että se on varmaa, että karhu on mettässä monesti nähnyt hänet.

Annikki on aina ollut luontaisesti kova liikkumaan.

– Marjat ja sienet pitää kerätä. Minä hiihdän ja pyöräilen. Olen kerta kaikkiaan nauttinut nyt eläkepäivistä. En ole ainakaan vielä halunnut lähteä Rajasotilaskotiin vapaaehtoiseksi, kun minä niin nautin tästä, että saa tehdä mitä haluaa, eikä tarvi välittää kellokortista. Mikkosen Eeva on jo houkutellut minua seurakunnan tiistaipiiriin, mutta en minä vielä sinnekään ole valmis lähtemään, kun en halua nyt sitoutua yhtään mihinkään.

Annikki sanoo, että toki hän jäi kaipaamaan Ivalon Rajan pientä ja mukavaa työyhteisöä, jossa kaikki tunsivat toisensa.

– Siellä on niin pieni porukka, että kaikki tuntee toisensa ja keskustelu on hyvin avointa. Mutta se itse keittiötyö, niin onhan se raskasta, niin kuin keittiötyö on raskasta kaikkialla muuallakin. Mielellään sitä lähti jo eläkkeelle ja oli hyvillään, että saa nyt siirtyä tähän toiseen elämään, kun on vielä voimia ja terveyttä.

– Minä olen ikäni ollut luontoihminen ja tykkään olla mettässä, niin eihän asuinpaikka tästä parane. Lentokenttähän on tuossa talon takana, niin että näppärä tästä on hypätä koneeseen ja lähteä Helsinkiin ja ulkomaille, mutta kyllähän se meidän ulkomaa on aika lailla tuolla Nangujärvellä, vakuuttaa Annikki.

En minä ihan vielä tiistaipiiriinkään ole valmis lähtemään. Eläkepäivät ovat hujahtaneet kuin siivillä ja on nautinto, kun voi tehdä mitä haluaa, eikä tarvi miettiä, että pitäisi olla jotakin jossakin tekemässä tietyllä kellonlyömällä.