Mielipiteet

Viikon kirje: Säästöliekillä

”Olkoon tunturit käymättä

jänikset ampumatta

karhut kaatamatta.

Me vetäydymme levolle yhtä aikaa

syyslehtien kanssa.”

(Niilo Rauhala)

Illat pimenevät, päivät lyhenevät, mutta ihmisen kiire ei lakkaa.

Milloin elämästämme tuli yhtä juoksemista? Ihminen on kyllä puuhakas olento, ja näin Luoja on varmaankin sen myös tarkoittanut olevan. Luulen, että teollistumisen ajan myötä meitä pitää kiireessä vain ihan toisarvoiset seikat kuin elämälle välttämättömät askareet.

Syksyt ovat luonnonantimien kulta-aikaa. Entiseen aikaan lähes kaikki viljelivät jotain ryytimaissaan, ja keräsivät sienet ja marjat talteen talven varalle. Kalastettiin ja metsästettiin, oltiin omavaraisia. Sitten olikin helppo hidastaa tahtia ja antaa talven tulla. Illat istuttiin kotosalla ja tehtiin niitä puhdetöitä, mitä itse kukin taisi. Radion ja television ääressä aika kului mukavasti.

Tänä päivänä työpäivät ovat pitkiä, ja töissä ollaan ammatista riippuen, mihin aikaan vain. Kotoa käsin tehdään etätöitä, usein varsinaisen työajan ulkopuolellakin. Ollaan valmiita palvelemaan asiakkaita joka hetki. Jos vapaa-aikaa on, silloin ravataan harrastuksissa, järjestötoiminnassa, kulttuuritapahtumissa – milloin missäkin. Kotona käydään nukkumassa ja peseytymässä. Tahti ei hidastu, vaikka valon määrä päivissä vähenee. Ostetaan kirkasvalolamppu, syödään vitamiineja ja ulkoillaan, että jaksetaan.

Täytyy tunnustaa, että itse en useinkaan haikaile entisen ajan perään, mutta tähän jatkuvaan kiireen tuntuun, ja hereillä olo ajan toiminnalla täyttämiseen, olen väsynyt.

Luonto vaipuu horrostilaan, nukkumaan. Lumi tulee ja peittää alleen kasvuston, antaa peiton, suojan, jossa luonto saa levätä. Ihminen ei voi talveksi vaipua horrokseen ja lepoon, mutta hidastaa voisi. Tehdä vain sen, mikä on välttämätöntä. Eri elämänvaiheissa välttämättömät asiat vaihtelevat suuresti: lapsiperheen ruuhkavuosissa ei paljon löysäillä, ja työelämä on kiivasta, ikääntyvistä vanhemmista huolehtiminen osuu jollain tavalla lähes kaikkien kohdalle. Silti uskon, että jokaisessa elämänvaiheessa on mahdollisuus hiljentää tahtia, vähentää ja karsia tekemisiä. Jatkuvan puuhastelun sijaan kysyisin, mitä minulle kuuluu, tutkiskelisin omia voimavarojani ja kerryttäisin niitä. Puhelimen ja television sijasta pitäisin yhteyttä ympärilläni oleviin ihmisiin, ja tuhlaisin aikaa heille – se maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin, eikä köyhdytä antajaa.

Jatkuva kiire on tämän maailman menoa. Jumala kutsuu meitä lepäämään, hiljentämään, pysähtymään ja hiljentymään. Lepääminen on myös tahdon asia. Arkiretriitti kutsuu meitä viitenä tiistaina hiljentymään, antamaan hetken itselle ja Jumalalle. Voisiko tämä olla juuri sinulle tämän syksyn rauhoittumisen paikka? Lisätietoja seurakunnan kotisivuilta.

Muista levätä, sinua siunaten.