Kulttuuri

Nuuskakairan mysteeri – keksivätkö termin sotilaspojat, tervolalaiset vai joku ihan muu?

Nuuska on ylä- tai alahuulessa käytettävä tupakkatuote. Kaira on jokihaarojen välinen alue tai yleisemmin laaja, asumaton metsäalue Lapissa.

Nuuskakaira taas on pitkään käytetty nimitys Tornionjokilaaksosta, Torniosta noin Kolariin asti ulottuvalla alueella.

Mutta tuleeko Nuuskakaira-nimitys nuuskasta ja harvaan asutusta alueesta vai onko sillä toinen tarina? Ja kuinka vanha termi se on?

Nuuskakaira-termi liittynee kiistatta nuuskan käyttöön. Ruotsin rajalla nuuskaa on ollut aina saatavilla, silloinkin kun sitä ei muualta Suomesta ole saanut, ja nuuskan käyttö on ollut läntisessä Lapissa muuta maata yleisempää. Varmaa kirjallista lähdettä sille, miten, miksi ja milloin nuuskakaira-nimitystä on ryhdytty käyttämään, ei kuitenkaan ole.

Pari teoriaa nuuskakaira-termille esittää kirjailija Teo Sorri kirjassaan Nuuskakairan tarinoita.

Sorrin mukaan perimätieto kertoo, että sota-aikaan Torniolaaksosta kotoisin olevat miehet saivat rintamalle pahanhajuisia paketteja, joissa oli ruokaa kotoa – ja nuuskaa. Nuuskapaketteja saaneita, harvaan asutusta Lapista tulleita sotilaita ryhdyttiin kutsumaan Nuuskakairan miehiksi. Sorrille asian kertoi ylitorniolainen sotaveteraani Pauli Myllymäki, joka ei ollut kuullut nuuskakaira-termiä rauhan aikaan.

Sorrin toinen teoria pohjautuu tervolalaisen Mauno Koivupalon kertomaan. Koivupalon mukaan tervolalaiset kulkivat talvitietä Tornionjokilaaksoon, ja kun tien varrella alkoi näkyä nuuskamälleistä tulleita ruskeita roiskeita, tiedettiin, että oltiin tultu Nuuskakairaan.

Sorrin kolmas tietolähde on ylitorniolainen Väinö Kangas, joka kertoi Sorrille kuinka ”ruotsalaiset metsäherrat” tulivat Tornionlaaksoon ostamaan tukkipuita ja kaupanteon yhteydessä nuuskasivat hienoista rasioistaan. Kankaan mukaan tätä tapahtui jo 1920-luvulla.

Sitä tohditaan puhua etelässäkin, kun siitä saa positiivista palautetta.

Suomen kielen professori Johanna Vaattovaara Tampereen yliopistosta ei hänkään tarkalleen tiedä, mistä ja koska Nuuskakaira on ilmestynyt länsilappilaisten suuhun. Kirjallisia lähteitä asiasta ei kerta kaikkiaan ole.

Vaattovaara arvioi termin olevan kansan kieltä, tavallisten ihmisten suussa syntynyttä, verkostoissa elänyttä ja sitä kautta vakiintunutta tapaa puhua. Hänenkin mielestään termi liittyy melkoisella varmuudella nuuskan joppaukseen rajajoen yli, ja termin voisi ajatella syntyneen samoihin aikoihin kun länsilappilaisen nuuskauskulttuurin.

Teo Sorrin teoria saa Vaattovaaralta varovaisen hyväksynnän.

– Jos sotilaspoikien parissa on viitattu termillä Nuuskakairan miehet, niin on mahdollista että se on voinut siinä vakiintua käyttöön.

Mie-pronominilla on lähes sataprosenttinen käyttö.

Vaattovaara tuntee länsilappilaiset murteet erittäin hyvin ja kertookin samoilla tulilla murteemme erityispiirteistä. Hän on tehnyt väitöskirjansakin aiheesta.

Toisin kuin yleisesti luullaan, länsilappilaiset eivät lisää h-kirjainta sanoihin. Päinvastoin. Monissa suomalaisissa murteissa hoo oli aikaisemmin yleinen puheessa, mutta lähes kaikkialla muualla se on tippunut pois puheesta. Tornionlaaksossa h on poikkeuksellisesti säilynyt.

Vaattovaara arvioi, että länsilappilainen ja väylänvartinen murre on säilynyt sitkeästi esimerkiksi siksi, että sillä on muualla Suomessa hyvä imago. Se kuulostaa kivalta, sympaattiselta ja positiivisella tavalla jännittävältä.

– Sitä tohditaan puhua etelässäkin, kun siitä saa positiivista palautetta.

Länsi-Lapissa puhutaan tänäkin päivänä tunnistettavaa murretta, ”hoon päältä”, Vaattovaara iloitsee.

– Mie-pronominilla on lähes sataprosenttinen käyttö, hän kertoo.

Mutta ymmärtäisikö 1800-luvun alun tornionlaaksolainen meitä nyky-väylänvartisia, jos puhuisimme toisillemme?

– Vaikea sanoa. Varmaan he aika paljon ymmärtäisivät, vaikka murteiden sanasto muuttuu maailman mukana.