Kolumnit

Timo Kurki tarinoi: Koko Onkka meni nurin

Muutimme Oulusta Kaaressuvantoon elokuussa 1977. Eräänä päivänä, kun itse olin koulua pitämässä, kopisteli asuntomme ovelle vanha mies ja tuli sisälle. Elsi muistelee, että hän kauhtui, kun hänen ilmetty vaarinsa astui sisään. Sehän olikin Saaren Aukusti Kelottijärven Saaresta, Elsin vaarin serkku, joka oli kuullut jostakin, että opettajan vaimo on kelottilaisia.

Kului kaksikymmentä vuotta ja olimme tutustuneet myös Saaren Aukustin Inga-vaimoon. Hän asui nyt lähellämme ja poikkesi tuon tuostakin pauhaamassa Elsin kanssa ja muistelemassa Yliperän ja Kelotin suvun tarinoita. Rakentelimme silloin Kelotti-Luurensin ja Kulku-Miinan jälkeläisten sukujuhlaa Leppäjärven Kelottiin, ja kun Ingan kanssa tuli siitä puhetta, niin hän kaivoi Saarenpään talon vanhoja asiapapereita 1800-luvun alusta asti ja toi meille katsottaviksi ja kopioitaviksi.

Saaren Inga lupasi myös käyttää meitä Saaressa, Saarenpäässä, Elsin esi-isien juurilla, Wasaran suvun alkuperäiskylässä. Se suurenmoinen ja mieleenpainuva vierailu tapahtui syyskuun 17. päivänä 1997.

Kelottijärven saareen.

Oli tyyni syysilta, aurinko laskemassa tunturien taakse. Maat ja jänkät ja metsä punakeltaisina auringosta ja ruskasta. Vainiolla sakeina törröttivät maitohorsmanvarret. Eilisen tuuli oli tehnyt syksyisen työnsä siltä osin – siementupsut olivat lentäneet kaakkoon kuin lumireutaleet keväiselle hangelle.

Ylitimme Puthaan Renny Harlinin elokuvan tekoa varten teettämää siltaa pitkin, tienpenkasta oli kevättulva vienyt irtomaan mennessään. Me hyppelimme kiveltä kivelle.

Kaukana idässä häämötti Jorbaoaivi ja Marasto, lännessä Vuokkasenoaivi.

Saaria on useampia, niitä kiertävät puthaat, lännessä Könkämäenon pääuoma. Puthaan ja väylän yhdistää matala Onkka. Vanha Vasaran suvun veromaan asuinkenttä sijaitsee parilla tievalla, joita ympäröi kivinen vainio. Inga kertoi kiviä upotetun kaivamalla maahan kymmeniä, mutta vieläkin niitä näkyi.

Polut ovat kasvaneet umpeen. Otan valokuvia joka suuntaan. Sisällä rakennuksissa tuoksuu vanha, miellyttävä haju.

Pirtti on siisti, ulkorakennuksessa vanhoja kamppeita ja Jäätävän poltteen elokuvarekvisiittaa, Renny Harlinin jättämää vanhaa romua.

Inga sanoi, että paikan alta kulki malmisuoni, ja se ja vesi yhdessä, sekä kivinen tieva vetivät päälleen kauheat ukonilmat.

Kamala ukkospaikka.

Inga muisteli, että Saarenpään asuinkenttä oli kamala ukkospaikka. Kerran tulivat Aukusti ja Inga potun laitosta, kun nousi raju ukonilma ja myrskytuuli. Koko Kelottijärven pohja näkyi. Ja kun he pääsivät talon rantaan, koko Onkka meni nurin. Vesi ryöppysi valkeana vaahtona ilmaan kuin lumi. Ja kun he astuivat pirttiin, oli kuin joku olisi paiskannut ison kiven pirtin lattialle.

Umpikuuro Lejakin (Lea) käännähti katsomaan, mikä se niin paukahti. Inga sanoi, että paikan alta kulki malmisuoni, ja se ja vesi yhdessä, sekä kivinen tieva vetivät päälleen kauheat ukonilmat.

Kerran oli ukkonen paiskannut Ingankin kaksi kertaa nurin, ennen kuin hän oli päässyt mantereen puolen lammasläävään autonrenkaan päälle turvaan. Ja kerran oli salama hipaissut Ingaa sillä seurauksella, että vasemmalta puolelta oli mennyt tunto vähäksi aikaa kokonaan. Inga ajatteli, ja jotkut olivat sanoneetkin, että rautasankaiset silmälasit olivat siihen syynä.

Kesäiset ukonilmat olivat Kelottijärven Saaren pahimmat vitsaukset. Mutta olipa kerran sattunut myös selittämätön tapaus, kun Inga ja hänen tyttärensä olivat olleet tuvan puolella ja yhtäkkiä oli räjähtänyt lampuissa ja puhelimessa. Lamppuun oli palanut reikä. Oudointa oli, ettei silloin ollut ukonilma, sade kylläkin. Paikka oli siis hyvin herkkä sähköstaattisille ilmiöille ja ukkosmyrskyille.

Hyvä puoli myrskytuulessa oli, että se siivosi pihan, nauroi Inga. Saaren Aken puuhuoneenkin se oli eräänä uudenvuoden yönä hajottanut ja paiskannut neljässä osassa keskelle Onkkaa.

No se toinen sannoo, nette – älä hättäile, kyllä met pärjäämä.

Ingan loppukevennys. Kaks mykkää.

”Kerran evakossa yks muori piti lähteä kauphaan ostamhaan tulitikkuja ja sillä oli toinen muori kaverinna. Kumpikhaan ei osanu ruottia. No se toinen sannoo, nette – älä hättäile, kyllä met pärjäämä. No niin, menevät kauphaan ja toinen näyttää myyjäle tyhjää tikkuaskia ja nostaa kaksi sormea pysthöön. Ja myyjä ymmärtää ja antaa kaksi tulitikkurasiaa. No sitte vielä tullee mielheen, nette kahvia olis kans soma juua. Näyttää myyjäle kuinka juopi kahvia ja taas nostaa kaks sormea ette kaks pakkaa. Ja saapi net ja maksaa. Myyjä sannoo, ette taksomykke.

Muorit lähtevät tavaroitten kans ja se toinen viskuttellee, ette ”Kuuliksie? Se sano, ette kaks mykkää!””

Kirjoittaja on Kaaresuvannon koulun entinen opettaja ja enontekiöläinen kulttuurivaikuttaja. Enontekiön Sanomat julkaisee hänen tarinoitaan tämän vuoden aikana.