Muualta Lapista

”Aivan ko meitä ei olis ollukhaan”– ruotsalaistamispolitiikka jätti pitkät jäljet, kertoo pajalalainen Bengt Niska

Tornionlaaksolaisten totuus- ja sovintokomissio sai vastauksia kysymyksiin, joita pitkään ei osattu edes esittää. Ruotsin Tornionlaaksossa vaaditaan, että valtio tunnustaa vahingot, jota pitkään jatkuneella ruotsalaistamispoliitikalla aiheutettiin.

Bengt Niska istuu olohuoneessaan Pajalan keskustassa. Olen tullut kysymään Niskalta, miten Ruotsin harjoittama ruotsalaistamispolitiikka on hänen elämäänsä vaikuttanut.

Se onkin iso kysymys, valtaisa.

Kysymys vie meidät halki vuosikymmenten, eri aikojen, tähän päivään, jossa vaiettuja asiota on nyt tuotu päivänvaloon. On tutkittu ja sanallistettu asioita, joita aikaisemmin ei ole voitu. Kun ei niitä ole osattu edes kysymyksiksi muotoilla.

– Paljon tottuutta on nyt saatu framile, Niska tiivistää.

Siitä hänellä on hyvä olo.

Viime vuoden lopussa tornionlaaksolaiset, lantalaiset ja kveenit luovuttivat Ruotsin valtiolle kolmivuotisen totuus- ja sovintokomissionsa työn. Niska oli mukana komission työssä vähemmistön edustajana. Nyt hänen olohuoneensa pöydällä lepää monta nivaskaa paksua dokumentaatiota, jossa kuvataan, miten 1800-luvun lopulla alkanut yhden kansan politiikka on näkynyt Pohjois-Ruotsin ihmisissä.

Komissio haastatteli työssään 166 ihmistä.

Syvimmät loukkaukset ihmisoikeuksiin tehtiin 1900-luvun alusta 1960–1970-luvuille saakka, ja on aloitettava puurotuvista.

Vuonna 1952 syntynyt Niska oli kaksivuotias, kun vuosisadan alussa vuonna 1903 avatut puurotuvat sulkivat ovensa. Eri puolilla Ruotsin puoleista Tornionlaaksoa nousseet lastenkodit pystytettiin alun perin hyväntekeväisyydestä auttamaan nälkävuosina köyhien ja pitkien matkojen takaa kouluun kulkevien perheitten lapsia, mutta muuttuivat vuosien mittaan kansallishenkeä nostattaviksi työlaitoksiksi, joissa suomenkielisistä lapsista pyrittiin tekemään ruotsalaisia.

Puurotuvat olivat toiminnassa vuoteen 1954, ja niiden piirissä lapsena olleita haastateltiin nyt ensimmäistä kertaa laajasti.

Työtuvilla piti tehdä ruumiillista työtä, ja lapset viettivät niissä kuukausia poissa kotoa. Oli koti-ikävää, suomea ei saanut puhua. Vaatetus oli yhtenäinen, mitä pidettiin nöyryyttävänä. Haastattelut todistavat, että työtuvilla on harjoitettu myös pakkosyöttöä ja väkivaltaa. Joissakin haastatteluissa kerrotaan rotubiologian tutkimuksista kallonmittauksineen. Ruotsissa harjoitetettiin 1920–1930-luvuilla rotubiologiaa.

– Se oli kiire saaha nämä ihmiset puhutettua. Kohta net ihmiset loppuvat, Niska sanoo.

Monelle puurotupalapsuus on ollut loppuelämää leimaava trauma. Toisaalta kaikilla kokemus ei ole ollut yhtä raju. Osa kertoo, että puurotuvilla vietetty aika jopa toi turvaa muutoin köyhään ja ankaraan lapsuuteen.

Koetut väärinkäytökset saattoivat erota myös puurotupien välisten erojen vuoksi. Kaikkialla kohtelu ei ollut yhtä pahaa.

– Siinon inhimillisiä vaihteluita ollu. Erilaisiin ihmisiä olheet, joku on ollut inhimillisempi, Niska sanoo.

Marraskuussa Pajalassa pidettiin yleisötilaisuus, kun komission työ julkaistiin ja luovutettiin valtiolle. Paikalla oli niin valtion kuin kirkon edustajia. Kirkko oli tapahtumien todistaja ja yksi mahdollistajista, Niska muistuttaa.

Tilaisuudessa oli myös uhreja, ja eräs vanha mies kertoi kokemuksistaan. Hän itki.

– Se oli heile tärkeä tilaisuus, Niska sanoo.

Paikalla oli piispakin, ja hän näki.

Aivan ko meitä ei olis ollukhaan.

Sen niminen on komission julkaisema kokemusasiantuntijoitten kertomuksia kokoava teos siitä, millaisia jälkiä ruotsalaistaminen jätti.

Sen lauseen Niskakin tuntee nahoissaan.

– Se on justhiin niin.

Niska syntyi Suomen puolella Kolarissa Juurakkovaarassa, koska hänen äitinsä tuli Kolarista.

Niska on kasvanut Pajalan Autiossa, paikallisesti Autiomessa. Koko kylä oli suomenkielinen, eikä Niskakaan juuri osannut ruotsia, kun meni kouluun. Hänen ruotsalaistamisensa alkoi koulussa. Kielen opettelu alkoi kurissa ja nuhteessa.

– Hevonen on häst, sen mie tiesin.

Koulussa ei saanut puhua suomea, ja suomen puhumisesta rangaistiin. Joutui sivulle seisomaan. Kielto ulottui välitunnillekin, ja lapset koettivat kiertää sitä olemalla hiljaa, kun opettaja näki ja puhumalla vain, kun opettaja tai hänen kielikellonsa ei suomen puhumista kuullut.

– Pelko eli meissä. Kieli mitä sie puhuit, sie et saanu käyttää sitä.

Puurotupien kielikuri periytyi kouluihin vielä 1960–1970-luvuille asti. Myös väkivaltaa esiintyi. Niska tietää ihmisen, jolla on pysyvä kuulovamma pohjoisruotsalaisessa koulussa tapahtuneen lyömisen seurauksena.

– Se aivan sama kielikuri jatkui kouluissa, mutta se ero oli, ette net lapset pääsi kotia ja sai kotona käyttää ommaa kieltä.

Miehän tunsin sen nahoissani, mie olin tullu siihen ruotsalaisuuen kouhluun.

Kieli oli yksi tapa sivuuttaa tornionlaaksolaiset. Laajemmasti paikallinen kulttuuri unohdettiin. Ruotsi rakensi rikasta hyvinvointivaltiota samalla muotilla Tukholmaan ja Pajalaan: peruskoulun aineisto pulpeteista lähtien oli kaikille sama. Keväällä laulettiiin kesän kukkasista, kun Tornionlaaksossa vielä oli metrinen hanki.

Opettaja luki luokassa Selma Lagerlöfin Peukolaisen retkiä, jossa lennetään hanhien matkassa läpi Ruotsin. Kuvaavaa on, että siinäkin Tornionlaakso on ”unohdettu”. Etelä-Ruotsin pienet jokipahaset mainitaan, mutta niihin verrattuna valtava Tornionjoki sivuutetaan. Kaikki rakensi kuvaa siitä, että Tornionlaakso ei ole yhtä tärkeä kuin muut, sitä ei ole olemassa.

– Sehän oli ko propangandakirjoitus.

Niska koki, että hänen piti lapsena todistaa olevansa jotain. Lähtökohta oli huonompi.

– Miehän tunsin sen nahoissani, mie olin tullu siihen ruotsalaisuuen kouhluun.

– Ne jokka puhuit ruottia, niilä oli vähän korkeampi status.

Toisaalta hän pani vastaan, ainakin omassa mielessään. Hän kannatti aina suomalaisia hiihtäjiä.

– Miehän kapinoittin omala tavala. Mutta mie huomasin lapsena, mitä arvostethiin, mitä ei.

Hän oli 20-vuotias, ko hänen piti mennä papilta kysymään, että mikä hänen nimi on

Niskan perhe ei kuulunut sukunimen vaihtajiin. Suvusta ei tullut Nackea, kun suomalaisia nimiä kehotettiin ruotsintamaan. Viime vuosina veto on ollut toiseen suuntaan: vanhoja suomalaisia nimiä on otettu takaisin käyttöön.

Sitä vastoin Bengtin etunimi on vaihdettu Pentistä.

Asiasta on 72-vuotiaan Niskan vieläkin hieman vaikea puhua, muisto on kipeä. Joskus aloite muuttaa lapsen nimi ruotsalaiseksi tuli koulun opettajalta, mutta ei Niskalla. Sukulaiset olivat puhuneet vanhemmille, että eikö pitäisi ruotsalaistaa, olivat painostaneet. Vaihto tehtiin, kun poika oli viiden–kuuden ikäinen, kuitenkin ennen kouluikää.

– Mie olen joskus miettiny, ette vaihtaisko takaisin Pentiksi, mutta en mie kuiten ole siihen alkanu.

Nimi on ollut Bengt niin kauan.

Joillekin nimen vaihtaminen tai painostus siihen aiheutti isoja säröjä minäkuvaan. Niska kertoo Heikki-pojasta, jota koulussa kutsuttiin aina Henrikiksi opettajan johdolla. Kotona poika oli Heikki. Nimeä ei virallisesti ollut vaihdettu, ja jo aikuista miestä hämmensi.

– Hän oli 20-vuotias, ko hänen piti mennä papilta kysymään, mikä hänen nimi on.

Joillekin tornionlaaksolaisille ruotsalaistaminen on aiheuttanut oman identiteetin kyseenalaistamista ehkä läpi elämän. Jotkut ovat sen hyväksyneet, Niska sanoo.

– Että ko mie opin ruotsin, niin meistä tehhään ruotsalaiset.

Niska kokee, että hänen ei ole koskaan tarvinnut muuttaa tai piilottaa omaa taustaa. Suomenkielisyys, myöhemmin meänkielisyys on ollut luonnollinen ja iso osa häntä. Hän uskoo, että siihen on vaikuttanut vahvat yhteydet Suomen puolelle. Niska lähti Uumajaan opiskelemaan sosiaalityöntekijäksi, ja monet opiskelukavereista tulivat Suomesta ja olivat suomenkielisiä. Sukulaisia on paljon Suomessa.

Siltikään 1980-luvun alussa syntynyt tytär ei puhu isän äidinkieltä.

– Syntiä olen tehny itteki. Oma tyttö ei puhu meänkieltä sujuvasti, mutta ymmärtää. Mie sanon meänkieleksi ja hän vastaa ruottiksi.

Niska teki pitkän työuran paitsi sosiaalitoimiston virkamiehenä, myös politiikassa, kunnanneuvoksena Pajalassa, maakäräjillä ja vajaan vuoden Ruotsin valtiopäivillä. Näissä kaikissa toimissa häntä on ajanut eteenpäin oikeudenmukaisuus.

– On vääryys. Ihmisilä on erilaiset elämänevhäät.

Jotenkin Niska aina tiesi, että se, mitä hänelle oli koulussa tapahtunut, oli väärin. Hän oli valtiopäivillä vuonna 1999, kun suomen kieli ja meänkieli saivat vähemmistökielen aseman.

Kun hän silloin piti puheen Ruotsin ylimmässä päättävässä elimessä, hän ajatteli sitä valtavaa kaarta, joka oli kuljettu pienen pajalalaisen koulun luokkahuoneesta siihen hetkeen.

– Olihan se mahtava tunne. Ette se kieli, jota mie en saanu käyttää ja joka oli häpeälinen, oli nyt hyväksytty.

Tornionlaaksolaiset tunnustettiin kansalliseksi vähemmistöksi vuonna 2000.

Ruotsalaistamisella on pitkälle kantavat jäljet. Pajalan kunnassa ei vieläkään käytetä suomea tai meänkieltä kunnanvaltuustossa, vaikka sen mahdollistava päätös tehtiin jo vuonna 2007, Niskan aloitteesta. Kuntaan hankittiin tuolloin tulkkauslaitteet. Niska ja pari muuta edustajaa puhuivat meänkielellä. Asia kuivui nopeasti. Ehkä aika ei ollut kypsä.

– Ihmiset sait mahollisuuen puhua, mutta net ei halunnu. Niin vahva oli ruotsalaistamispolitiikan vaikutus.

Ennen kokousta puhuttiin meänkieltä, mutta kieli vaihtui kokouksessa. Sen jälkeen jälleen vaihdettiin meänkieleen.

Meänkielen käytöstä arkikielenä Niska on havainnut viime aikoina posiitivisia signaaleja. Halutaan puhua, edes vähän.

– Ko mie puhun meänkieltä, ihmiset haluaa puhua meänkieltä takasin.

Bengt Niska kertoo ruotsalaistamispolitiikasta ja totuus- ja sovintokomission työstä Kolarin kirjastolla torstaina 25. tammikuuta kello 18. Hän kertoo muun muassa haastatteluiden tekemisestä ja komission esityksistä Ruotsin hallitukselle sovinnoksi.

Tunnustaminen ja virallinen anteeksipyyntö ovat ensiaskeleita

Totuus- ja sovintokomissio odottaa nyt Ruotsin valtiolta, että se tunnustaa tapahtuneet. Sovinnossa on aina kaksi puolta, Niska muistuttaa. Ensinnäkin halutaan virallinen anteeksipyyntö.

Ruotsin tornionlaaksolaisten liitto STR-T hakee lisäksi tornionlaaksolaisille, kveeneille ja lantalaisille alkuperäiskansan statusta Ruotsissa.

– Tullee kauhean kiinnostavaa nähjä, mitä valtio vastaa kysymykseen. Ruotsin valtiohan on sanonu, ette täälä ei ole ollu ko saamelaisia 1500-luvule asti, ja se on sopinu se historia valtiolle, Niska sanoo.

Historiallisesti esimerkiksi oikeus poronhoitoon on ollut Pohjois-Ruotsissa vain saamelaisilla toisin kuin Suomessa.