Kolumnit

Vesa Pellikan kolumni: Mä maalaispoika oon! – kantrikappaleiden hienot yksityiskohdat saavat ihon kananlihalle

Muutama vuosi sitten ajoin kaverin kanssa kotiin päin. Ajon aikana kuuntelimme musiikkia Spotifysta.

Kaveri kuunteli sanomatta mitään ja jonkin ajan kuluttua kysyi yllättäen virne kasvoilla, että tiesinkö sitä, että country-musiikin kuunteleminen poistettiin sairauksien luettelosta vasta vuonna 1989? Aloin nauraa ja totesin, että tuo fakta on jäänyt minulta huomaamatta.

Ihastuin tähän periamerikkalaiseen musiikkilajiin, kun 1980-luvulla esitettiin Peluri-nimistä tv-sarjaa. Sarjassa pääosaa esitti Kenny Roger, joka esitti tunnuskappaleen Gambler. Kappale valittiin yllättäen Yhdysvalloissa historian parhaaksi country-kappaleeksi muutama vuosi sitten. Kenny Rogers on eräs palkituimpia countrylaulajia.

Sitä pilkattiin ja väheksyttiin monella tavalla.

Suhtautuminen country-musiikkiin, eli suomalaisittain kantriin, on Suomessa eräs oudoimpia ilmiöitä. Nykyään puhutaan kulttuurisodista, mutta osattiin sitä ennenkin ja vieläpä hyvin.

Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla vasemmistohegemonia kulttuuripiireissä aiheutti sen, että kantrimusiikkia ei voitu sietää oikein missään muodossa. Sitä pilkattiin ja väheksyttiin monella tavalla.

Tuomari Nurmiokin muisteli kerran, että hän oli ja on suuri kantrin ystävä, mutta hänen piireissänsä siitä piti vaieta tai ei ainakaan kovin suureen ääneen puhua. Hän kuitenkin uskalsi ensimmäiseen levyynsä laittaa Aavaa preeriaa, joka on yksi parhaita suomeksi tehtyjä kantrikappaleita. Muissa pohjoismaissa kantri eri muodoissaan onkin sitten suurten yleisöjen musiikkia.

Joskus minulla menee iho kananlihalle kappaleiden hienoista yksityiskohdista.

Yleinen harhaluulo on, että kantri on kansanmusiikkia. Ei ole, vaan se on kehitetty lännen elokuvien musiikiksi 1920-luvulta lähtien. Kantri luotiin eurooppalaisten kansanmusiikista ja muotoiltiin siitä sitten amerikkalainen versio.

Nykyään kantrimusiikista on tullut valtavirtaa ja vaikutteet ovat siirtyneetkin laajasti pop-musiikkiin.

Erityisesti nautin kantrissa sen tekijöiden ammattitaidosta. USA:ssa on satoja ammattimuusikkoja, jotka ovat virittäneet osaamisensa huippuunsa ja vain tähän musiikkiin. Kuulokkeilla kuunnellessa parhaat kantrikappaleet ovat täydellisiä. Joskus minulla menee iho kananlihalle kappaleiden hienoista yksityiskohdista.

Kantri on aina matkalla jonnekin – kotiin.

Automatkamme jatkui ja kaverikin myönsi, että kantrimusiikki, tie ja auto ovat hieno yhdistelmä, kuin ne olisivat luotu toisilleen. Kantri on aina matkalla jonnekin – kotiin.

Kehotan kokeilemaan tätä musiikin lajia – voin antaa vinkkejä. Siteeraan Mikko Alataloa: ”suomalaiset pitävät kantrista, mutta he eivät vain sitä itse tiedä.”

Kirjoittaja on kolarilainen lukion rehtori, historian ja yhteiskuntaopin lehtori ja kirjoittamisen harrastaja.