Muualta Lapista

Marja-Leena Leskelän äiti pakeni Lokan partisaanihyökkäyksiä ‒ rakkaus sai jäämään Keski-Pohjanmaalle

”Kyllä vanhempien tausta on vaikuttanut siihen, että olen isänmaallinen ja maanpuolustushenkinen ihminen”.

14. heinäkuuta 1944. Lokan kylässä Sodankylässä riehuu säälimätön tuho. Neuvostopartisaanien iskujoukko murhaa ja haavoittaa asukkaita, polttaa koteja. Pikkukylän siviilejä kuolee yli kaksikymmentä.

Hyökkäyksestä selvinneet vanhukset, lapset ja äidit evakuoidaan Keski-Pohjanmaalle. Muutama nuori, naimaton nainen, heidän joukossaan 21-vuotias Eila Lukkari, määrätään viemään kylän lapinlehmät turvaan Ruotsiin.

Matka on hurja, pitkä ja raskas. Nuoret tytöt paimentavat lehmät jalan Sodankylästä Meltaukseen, sieltä Pelloon, ja lopulta rajan yli Åsen kylään Ruotsiin. Siellä ehditään hengähtää turvassa talven yli, kunnes Eila Lukkarin matka jatkuu Suomeen, perheen luo.

Kartta: Eila Lukkarilan (o.s. Lukkari) evakkotien etapit

Marja-Leena Leskelä asuu Keski-Pohjanmaalla, aivan Lohtajan kirkonkylän tuntumassa. Pihalla kukkivat monet kukat, ja sisällä olohuoneen seinillä on uudempien taulujen lisäksi vanhoja valokuvia.

Yksi niistä on Leskelän vanhempien kihlakuva. Siinä on nuori Eila Lukkari ja hänen sulhasensa, lohtajalainen Tauno Lukkarila.

– Lukkari tuli tänne ja hänestä tuli Lukkarila, Marja-Leena Leskelä toteaa.

Lukkari oli Eilan äidin tyttönimi. Äidin isä oli sukunimeltään Pätsi, ja hänestä on ollut hankala löytää tietoa, sillä paljon seurakuntien arkistoja on tuhoutunut Lapin sodan aikana.

Marja-Leena Leskelä lehteilee vanhaa valokuva-albumia. Paksuilla, harmailla kartonkilehdillä on vanhaan tapaan postimerkkimäisen pieneksi vedostettuja mustavalkokuvia valkeine reunoineen, niiden vieressä musteella ja kauniilla kaunokirjoituksella piirrettyjä nimiä.

Vanhoissa kuvissa on Eila Lukkarin nuoruutta Lokasta ja Tauno Lukkarilan sotakuvia.

Tauno Lukkarila oli jatkosodassa rintamalla keskipohjalaisista miehistä kootun JR29:n riveissä. Marja-Leena Leskelälle sekä sotaveteraani-isä että äidin evakkotie ovat olleet keskeisiä oman maailmankuvan rakennuspuita.

– Kyllä se on vaikuttanut, hän sanoo.

Leskelä on harrastanut vapaaehtoista maanpuolustusta yli 30 vuotta, siitä lähtien kun Maanpuolustuskoulutus ry (MPK) perustettiin vuonna 1993 siviilien maanpuolustuskoulutuksen tultua mahdolliseksi. Hän toimii MPK:ssa ja on Keski-Pohjanmaan maanpuolustusnaisten hallituksessa.

– Isä ei huonoista asioista paljon puhunut, Leskelä kertoo.

Eila Lukkarin evakkopaikka oli Lohtajalla Väliviirteen kylässä. Kun Lapin sodan evakot saivat alkaa palata kotipaikkakunnilleen, Lukkari jäi Lohtajalle.

Näennäisesti syy oli työpaikka; hänet pestattiin piiaksi kirkonkylällä sijaitsevaan taloon. Marja-Leena Leskelän isä antoi aina ymmärtää toisin.

– Isä sanoi, että äiti otti paikan kirkonkylältä, koska piti päästä lähemmäksi häntä.

Eila ja Tauno Lukkarila avioituivat vuonna 1947. He saivat yhdeksässä vuodessa seitsemän lasta, kuusi tyttöä ja yhden pojan.

Alkuvuodet he asuivat Tauno Lukkarilan vanhempien talossa, jota enimmillään kansoitti 25 ihmisen suurperhe, mutta vuonna 1959 valmistui oma talo lähelle nykyistä kasitien risteystä.

Syöpä vei Eila Lukkarilan alle 50-vuotiaana, vuonna 1968. Paljon on jäänyt kysymättömä kysymyksiä ja kertomattomia tarinoita, mutta Marja-Leena Leskelä pitää yhteyttä juuriinsa. Hän käy Lokassa yhä silloin tällöin.

– Lokassa on yksi sukulaistalo, Ikosen talo, vieläkin pystyssä. Se sijaitsi Luironjoen varressa vähän sivussa, niin sitä ei poltettu. Kylä on paljon hiljentynyt ja muuttunut, Lokan tekoallas on kuin meri siinä vieressä. Äidin kotitalon paikka jäi altaan alle.

Lapin sodan evakoista puhutaan Leskelän mielestä välillä harmillisen vähän. Liikkuvuuden jälkiseuraukset jäävät hänen mielestään lopulta kuitenkin plussan puolelle.

– Veri vaihtui kylillä, hän tuumaa.