Muualta Lapista

” Kaamassaarihan oli paras paikka ihmiselle”, muistelee Rauni Mannermaa

Rauni Mannermaa eli lapsuuttaan Inarijärven Kaamassaaressa. Hänellä on sieltä hyvät muistot ja hän kiteytttää asian niin, että kun ihminen tottuu elämään luonnossa, niin ”sehän on paras paikka ihmiselle.” Hänellä ei ole mitään kielteistä sanottavaa Kaamassaaren ajasta.

Mikä oli ruokavalio lapsuudessasi tuossa Kaamassaaren lapintalossa?

– Se oli hyvin pitkälti samaa vuoden ympäri. Oli kalaa, poroa, lintua, viiliä, rieskaa, hillakiisseliä...Mutta jos aloitetaan kalasta, niin siika oli suolakala, rautu ja taimen keitettiin sopaksi. Taimenesta äiti leipoi monesti taimenkukkoa.

– Ei kalakukkoa tehty pikkukaloista, kun ei niitä erikseen pyydetty, mutta taimenkukon äiti laittoi leivinuuniin hautumaan.

– Kun muistelen sitä suolasiikaa, niin se oli niin jokapäivänen ruoka, niin että se oli kuin leivän päällä voi, yhtä tavallinen asia. Meillähän oli hirsikellari hetteen päällä ja kun siellä kylmä vesi valui läpi, niin kylläpä suolasiiat säilyivät hyvin puupytyissä.

– Isävainaja neuvoi poikia kalan suolauksessa. Hän perkasi siiat kätevästi, käsistään kun oli näppärä, ja laittoi sitten hyppysellä niihin vähän suolaa. Hän oli sitä mieltä, että ei suolakalaa saa pilata liialla suolalla, kyllä vähäisempikin suola riittää, kun kalat painuvat pytyssä ja säilyvät siellä.

Syötiinkö siikaa muuten kuin suolakalana?

– Siikaa paistettiin ja keitettiin. Retkillä sitä paisteltiin tikun nokassa. Eikä ne ruuanlaittotavat aina kovin monimutkaisia olleet, koska kalahan kypsyi vaikka paperin sisällä hellan kulmalla. Äiti kääräisi siian paperin sisälle ja pisti hellan reunalle kypsymään. Kun hella hohkasi lämpöä, niin siinähän kala kypsyi kätevästi.

– Tuskin hän sanomalehtipaperiin sitä kääri, kun mistäpä se sanomalehti olisi tullut, mutta ehkä jauhosäkistä repäistyyn paperiin.

Miten suolasiika tarjoiltiin?

– Eipä sitä tarjoiltu ruodottomana fileenä ruokapöydässä, kuten nykyään. Suolasiika vain paloiteltiin ruotoineen päivineen ja jokainen jyrsi suolasiikaa suuhunsa. Kuka veitsellä, kuka ilman. Eikä sitä ruodittu sen kummemmin lapsillekaan, vaan itsehän me syötiin ne ruotoiset suolasiian palat, eikä kellään ollut ruotoja kurkussa.

– Nykyisin on tapana syödä suolakalan siivuja voileivän päällä. Ei ennen vanhaan sillä tavalla tehty, koska sehän olisi ollut hienostelua. Suolakalaa kyllä syötiin leivän kanssa, mutta niitä haukattiin vuoron perään.

Syötiinkö Kaamassaaressa haukea?

– Haukeahan ihan pyydettiin hellepäivinä. Sitä käytiin vuopajissa tarpomassa. Heiteltiin sinne verkkoresuja, ja sitten vain ympärille tarpomaan, niin johan tuli haukia.

– Mehän emme mieheni Vilhon kanssakaan koskaan haukea hyljeksineet. Muistan, kuinka kerran saimme verkosta kuuden kilon hauen. Sillä oli tyhjä suoli, mutta rasvaa oli mahassa kerta kaikkiaan. Hauki paloiteltiin, pantiin siihen vähän suolaa ja vietiin kellariin.

– Kun kalaa oli joka päivä ja pojat pyysi harria ja sitä savusteltiin, niin se hauki vähän unohtui sinne kellariin. Vilho muisti sitten ne haukifileet ja meni katsomaan, että vieläköhän niitä voisi syödä. Minä panin hauet savustuspönttöön ja siinähän jäi lopulta harrit syömättä, kun kaikki halusivat syödä sitä isolihaista haukea.

– Ei haukea mitenkään halveksittu ja Inarijärven haukihan on hyvää. Eri makuhan siinä on ja eri värikin kuin Ivalojoen hauessa. Meillä oli ihan tavallista se hauen kuivaaminenkin. Kuivahauki säilyi aitassa, jossa sitä säilytettiin liinasissa. Mitään muovisia säilytysastioita ei ollutkaan, kun eihän muovia vielä edes tunnettu.

– Haukihan on myös hyvä paistikala. Ihan tuoreena sitä ei kannata pannulle pistää, kun fileet käpristyy joka suuntaan, mutta sen voi antaa seisoa muutaman päivän ennen paistamista.

Tuliko made tutuksi Kaamassaaressa?

– Matikkahan oli tuttu talvikala. Matikkaa pyydettiin talvella rysillä. Kun minun lapsuudessani oli kovia pakkasia, niin oli sitä jäätäkin sitten Inarilla, niin ei juomusten pito ollut helppoa, mutta matikkaa pyydettiin.

– Minä muistan, kun Salmenniemen pojat tulivat meille ja kantoivat isossa puulaatikossa isoja matheja sisälle. Sitten he ottivat niistä ne kauhean isot valkoiset maksat ja levittivät pannulle yksi kerrallaan paistumaan.

– Kun niihin maksoihin ripotteli vähän suolaa päälle ja niitä syötiin leivän kanssa, niin kylläpä ne olivat hyviä. Sen ajan mateen maksat olivat vaaleita ja isoja. Minä olen joskus säilönyt mateen maksoja etikkaliemeen pippurin ja suolan kanssa, ja hyvää oli. Nykyään en ole kovin innokas mateenmaksan syöjä, kun eivät ne näytä siltä kuin ennen. Kovin ovat rupisia, mistä sekin sitten johtunee.

Kuinka tarkoin kala syötiin lapsuudessasi?

– Eihän kalasta jäänyt muuta kuin kasa puhtaita ruotoja sekä poskiluu, joka sekin oli niin imeskelty, että siitä näkyi läpi. Sehän kuului asiaan, että kalanpäät imeskeltiin. Se oli kilpailua, kuka sai imeskellä taimenenpäät, mutta kyllä matheenkin päät saatettiin imeä.

– Kalojen päissä oli kielet ja poskilihat, jotka kaikki syötiin. Korvamuru siinä pään tyvessä oli rasvainen paikka ja se piti imeä tarkoin. Siitä varmasti sai D-vitamiinia sen ajan ihminen.

– Kun niitä kalojen poskiluita kertyi aterian jäljiltä, niin nehän olivat käteviä lasten leikeissä. Me kysyttiin mukamas korpilta, että mistä päin vieras tulee, tuleeko se Mustolasta, vai tulleeko Ruottalan pojat Veskoniemestä, ja sitten heitettin poskiluu ilmaan aivan kuten noppaa olisi heitetty.

– Sinne päin minne se luu osoitti, niin sieltä niitä vieraita mukamas odotettiin. Tietenkin tämä loruleikki puhuttiin inarinsaameksi.

Kuuluiko poronliha ravintoon?

– Poroakin syötiin vuoden ympäri, mutta enemmänkin se oli talven ajan ravinto. Kun tulin Nellimin asuntolasta joululomalle, niin aina oli poro teurastettu ja äiti polki ja puhdisti pakkaslumessa suolia. Joulun aikaan syötiin poromakkaroita ja kumppuksia.

– En ole varma, laittoiko äiti sinne makkaraan lammastakin, kun lampaitakin meillä oli, ja olihan toki lehmiäkin. Äitihän oli kätevä ruuanlaittaja, kun hän oli Riutulan kotitalouskoulussa oppinut monenlaisia taitoja. Kun kumppukset loppuivat, niin äiti pyöritteli vehnäjauhoista pallosia kuin kananmunia ja laittoi ne lihaliemeen kiehumaan.

– Kun meillä oli leivinuuni ja äiti leipoi, niin siellä lämmössähän kypsyi monesti poronlihaperunalaatikko. Ja selkäkeitto, sehän se oli lapinihmisen herkku. Jo hajusta tiesi, kun tuli pirttiin sisälle, että täällä keitetään selkäkeittoa. Kun me tultiin evakosta, niin eipä meillä silloin tainnut olla perunoita selkäkeittoon laitettavaksi. Peruna oli muutenkin vähän sellainen, että sitä laitettiin lapintaloissa lihakeittoon tai sitten ei.

Sopiko kaurahiutale lihakeittoon?

– Kaurahiutale oli tuttu suuruste lihakeitossa. Kaurahiutale on siitäkin hyvä, että se sitoo rasvan. Vaikka eivätpä ne entisajan ihmiset muutenkaan kovin lihavia olleet. Kun meilläkin oli asuintilana vain se neliseinäinen pirtti, niin uloshan lapset aina menivät kulkemaan ja touhuamaan. Siellä rasvat ja raskaat ruuat kuluivat äkkiä niin lapsilla kuin aikuisillakin.

– Ja kellojahan ei muuten siellä ulkona tunnettu. Ei meillä ollut mitään laitetta, mistä katsoa aikaa. Vain sisällä raksutti kello, mutta sen ajan ihminenhän oppi seuraamaan aurinkoa. Jos joku olisi tullut sinne ulos kysymään, paljonko kello on, niin varmasti me olisimme arvanneet sen melko tarkoin.

Millainen oli äitisi maustehylly?

– Suola oli poronlihan ja kalan mauste. Ei Kaamassaaressa tunnettu sipulia, eikä siellä kaivattu edes maustepippuria. Jos piti tehdä nopeasti ruoka, niin tuotiin ulkoa lapa ja siitä vuoltiin pieniä lastuja rasvaan kuumalle pannulle. Heitettiin suolaa sekaan ja sitten syötiin.

– Poronliha oli sillä tavalla arkinen ruoka, että tuskin sen syömisessä säästeltiin. Olihan sillä perällä hirviä paljon, mutta ei me koskaan otettu yhtään hirveä, ei luvatonta eikä luvallista. Tämäkin minusta kertoo siitä, että sitä poronlihaa oli riittävästi. Ja olihan siihen aikaan riekkoa ja muutakin metsälintua.

– Poronluista imeskeltiin ytimet, eikä luita heitetty sen jälkeen hukkaan, koska äitihän teki niistä saippuaa. Niistä irtosi vielä rasvaa saippuan tekoon ja saunassa oli sitten niitä itsetehtyjä ja paloiteltuja ruskeita saippuanpaloja.

Tunnettiinko kotisaaressasi hedelmiä?

– Minähän olin jo 15-vuotias, kun söin ensimmäisen banaanin. Kangas Svante haki minut Kankiniemestä töihin Talvituvalle Metsähallituksen savotalle kokiksi. Kangasniemen Mikko kuskasi ruokaa ja yhtenä päivänä hän toi keittiölle ruskean paperipussin ja kyseli, että arvatkaapa mitä täällä on.

– Siellähän oli banaaneja, enkä minä ollut ikinä ennen sellaisia nähnyt. Minä maistoin pienen palan ja hui, miltä se maistui. Tuntui aivan siltä kuin olisi haukannut sokeroitua margariinia. Minä säilytin sitä omaa banaania pitkään ja maistelin siitä paloja, kun se maistui niin kummalta.

– Appelsiinista tulee mieleen Nellimin kouluajat, kun nellimiläiset olivat saaneet appelsiineja. Siellä oli sitten jossakin ojan pohjalla appelsiinin kuoria. Meikäläinen katseli niitä kuoria, otin käteeni ja jyrsin sitä valkoista osaa. Kai minä sitten jo tiesin, että se keltainen osa on vielä pahempaa kuin valkoinen.

– Appelsiinin kuoret näyttivät kertakaikkiaan niin houkuttelevilta, että ne piti ottaa käteen ja maistella. Se oli sellaista aikaa, ettei meistä monikaan oikein ymmärtänyt, että mikä se appelsiini on. Nimen olimme kuulleet ja tiesimme, että sellaista on myynnissä kuin appelsiini.

Te saitte vitamiinit marjoista?

– Marjathan ne oli meidän hedelmiä ennnen vanhaan. Me lapset lähdimme joskus porukalla hillaan kippojen kanssa, eikä sieltä tultu, ennen kuin jokaisen kippo oli täynnä. Ja jos mulla ei kippo meinannut täyttyä, niin se kerättiin porukalla täyteen.

– Kerran hilla-aikana Sammeli paisteli lettuja ison kasan. Sammeli panikin sen lettupinon sitten kaapin päälle ja sanoi, että siihen ei saa vielä koskea. Sammeli lähti painelemaan kipon kanssa ulos ja jonkin ajan päästä hän tuli astia täynnä hilloja. Se olikin sitten parasta herkkua, kun söimme niitä lettuja sokerin ja hillojen kanssa.

Mistä saitte maitotuotteet?

– Omasta saarestahan nekin tulivat, kun meillä oli yleensä pari lehmää. Olihan meillä se sonnikin, jonka nimi oli Tanu. Se puski ja möykkäsi turvetta ja kiviä, mutta ihmisiä kohtaan se oli oikein kiltti.

– Lehmähän oli välttämätön, jotta lapsiperhe sai maitotuotteita. Oli maitoa, voita ja etenkin viiliä. Piimähyllyssä oli aina pilkkumit, joissa oli viiliä. Kyllähän moni sai meillä syödä hyvää viiliä. Kankaisen Pelle tuli meille heinäntekoaikaan heinätöihin soutamalla. Hän söi kerralla ison viilikipon tyhjäksi.

Millainen mies Pelle oli?

– Hän oli meidän hyvä ystävä. Hän tykkäsi lapsista ja hän oli sellainen luonnonlapsi, jolla oli omat tapansa. Hänhän kuljetti hammasharjaa povitaskussa ja kävi pesemässsä hampaat ulkona harjalla ja lumella syönnin jälkeen. Sehän ei ollut tavallista se hampaidenpesu sen ajan ihmisillä.

– Hän oli kova syömään ja saattoi syödä valtavia määriä, mutta oli silti solakka. Hän liikkui paljon ja saattoi olla joskus pari viikkoa syömättäkin tai syödä vain männynkerkkiä ja koivunlehtiä.

– Pelle kulki kesät talvet semmoinen aataminaikuinen turkki päällä, jonka alla oli kauluspaita. Turkin sisällä oli kesälläkin mukava nukkua, kun siellä ei syöneet sääsket. Hän opetti meitä Kaamassaaressa uimaan ja hän oikein tuhahti, että saaressa asuvat, mutta eivät osaa uida.

Mitä kalanperkeille tehtiin?

– Kalanperkeethän muuten menivät hyötykäyttöön, kun ne laitettiin lehmänjuomakodassa lehmien hauteeksi. Myöhemmin oli navetassa pata ja siellä tulet, mutta ei sinne kesähelteellä laiteltu tulia. Siellä kodassahan sitten lämpeni tiskivedet sisälle.

– Äitihin oli oppinut maailmalla, että ruoka piti tehdä puhtaasti, sängyn piti olla puhdas ja aluvaatteet piti olla aina puhtaat. Villavaatteitahan ei sisällä pidettykään, etteivät ne likaannu ja kulu, vaan ne pistettiin päälle vasta sitten kun mentiin ulos.

– Ehkä me oltiin köyhiä tämän päivän mittapuulla, mutta minä sanon, että me oltiin rikkaita. Ei ollut puutetta mistään.

– Tulee mieleen yksikin hilla-aika, kun olin jo aikuinen ja meidän perhe oli tekemässä lähtöä Veskoniemeen. Äiti sanoi, että ei se vain niin kiirettä ole, etteikö kerkiä iltapalaa syömään. Äiti laittoi rannalle tulipaikalle tulet ja jäimme odottamaan.

– Äiti laittoi siihen kalapottukattilan kiehumaan ja toisella reunalla kiehui hillasoppa. Veneen keulassa oli ruisjauhosäkki. Äiti käväisi siinä venheen luona ja otti sieltä kauhallisen jauhoja, joista pyöräytti rieskan. Pian oli laattakivellä rieska kypsymässä. Se olikin niin hyvä rieska, ettei siihen tarvinnut panna edes suolaa. Kun tuota kesäiltaa miettii, niin siinähän tuli monta ruokalajia yhdellä kertaa hyvin yksinkertaisista aineksista, eikä tarvittu leivinlautaa, eikä mitään sähkövehkeitä.

Loppuiko saaresta ruoka kelirikkoaikana?

– Kun lehmistä sai maidon ja voin, ja ne lehmät oli eri aikaan ummessa, niin aina oli voita kellarissa. Ja kalaa oli aina ja yleensä perunaakin. Ei meillä nälkää nähty edes kelirikkoaikana.

– Muistan kyllä ne kelirikkoajat ja sen, että silloin saattoi joku tarvike loppua, kuten vaikkapa jauhot. Anterohan lähti kerran loppukevään aikana porolla Nellimiin jauhoja hakemaan. Kun Antero oli matkalla, niin äiti leipoi viimeisen rieskan kaikista jauholopuista ja laittoi siihen loput kauraryynitkin.

– Anteron matka kesti pitkään ja hän kulki sieltä missä jää varmasti kestää. Äiti oli vähän huolissaan ja sanoi, saa nähdä, koska Antero pääsee tulemaan. Ja tulihan Antero, mutta hän tulikin kotiin sukkasillaan. Hän oli yöpynyt saaressa ja ollut niin väsynyt, ettei huomannut, kun tuli poltti karvakengistä pohjat.

– Peskasta kulki hevosen jälki Kaamassaareen ja se jälki oli koholla. Sitä pitkin mentiin kelirikon aikana. Pojat saattoi mennä tuon matkan luistimillakin.

Teillä ei tainnut olla hätää kelirikkoaikana eikä koskaan?

– Ruuatonta aikaa ei ollut koskaan. Eikä me lapset osattu mitään kaivata kelirikkoaikanakaan. Puhelinta ei siellä ollut, eikä posti kulkenut, koska Kaamassaari ei ollut minkään postireitin varrella.

– Radiohan sinne tuli ja siinä oli kauhean iso patteri ja ulkona oli kaksi valtavan pitkää antennia. Siitä kuunneltiin jumalanpalvelukset, iltahartaudet ja uutiset, sen jälkeen radio meni kiinni. Ne oli vain ne määrätyt minuutit, mitä radiota kuunneltiin, kun paristoa piti säästää.

– Tietysti äitillä oli ne omat huolensa ja huoli lapsista, mutta onneksi ei koskaan mitään ikävämpää sattunut. Heinäntekoaikana, kun poljettiin kuivia heiniä latoon, niin Heikki hyppäsi ja otta osui talikkoon. Onneksi vain siihen, ettei mennyt silmä. Ja semmoinen muistikuva minulla on, että olin lyönyt kerran pään pöydän kulmaan ja juoksen navettaan itkemään äitille. Äiti lähtee juoksemalla sisään ja näkee, että kaikki ovat pökkerössä. Sisälle oli päässyt häkää, mutta äiti virvoitti meitä ja vei meidät pihalle.

– Sehän siellä oli evakon jälkeen, että äiti kaipasi miestänsä, kun se oli siellä sairaalassa. Monesti näimme, kun äiti laittoi ruuan pöytään, että hän kävi ulkona itkemässä. Hän näki, että yksi on poissa ruokapöydästä ja ikävä oli kova.

– Kun katsoo vanhaa ulkokuvaa meiltä Kaamassaaresta, niin voi ymmärtää, kuinka kaikki rakennukset ja samalla ranta olivat aika kaukana toisistaan. Kun äiti siinä päivästä toiseen teki askareita ja kulki paikasta toiseen, piti hakea vettä, hakea aitasta jauhot, ja vaikka mitä, niin sai siinä juosta.

Teittekö te lapset koskaan tuhmuuksia?

– Sammeli oli erityisesti äidillä paljon apuna ja Sammeli oli sillä tavalla työteliäs ja huomaavainen mies, ettei sellaisia miehiä enää olekaan.

– Mutta kyllähän yksi synti Sammeliakin painoi ja hän kerran kertoi, mikä se oli. Äiti oli lähtenyt riekonansoille ja Sammeli jäi kotiin. Sinä aikana Sammeli keitti pannulla omat kahvit. Hänhän oli aina juonut äitin kanssa samasta pannusta, mutta nyt, kun oli tilaisuus, poika halusi keittää kahvit erikseen. Oli se soma poika ja kovin oli viattomat ne mieliteot siihen aikaan Kaamassaaressa.

Sinulla on Kaamassaaresta lämpimät muistot?

– Minulla on sieltä lämpimät muistikuvat. Isänihän oli jäänyt evakkoreissulla junan alle ja hänellä ei ollut enää jalkoja mitä käyttää. Siitä huolimatta hän pystyi olemaan kesäisin saaressa. Minä lähdin kerran isän kanssa oikein souturetkelle. Muistan sen retken ikuisesti.

– Veneen perä piti ensin laittaa maalle päin ja isä nosti itsensä käsivoimilla siihen istumaan, ja minä olin apuna. En ollut vielä kovin taitava soutaja, mutta minä sain soutaa ja vene meni sillä lailla eteenpäin. Isä souti kaverina veneen perässä.

– Me soudimme Keitinniemeen. Keräsin kuivia oksia ja isä laittoi tulet. Meillä oli verkosta otettuja siikoja, tai yksi siika, jonka paistoimme tikun nokassa. Me saimme olla retkellä vain kahden. Isä ei sillä kertaa ottanut ketään muita matkaansa. Minä puhuttelin häntä isänä, vaikka olinkin au-lapsi. Olen tuota meidän retkeä aikuisena miettinyt, että hän osoitti olevansa minulle isä, kun saimme lähteä kahdestaan tuolle pikku retkelle. Eihän ne sen ajan isännät niin tämmöisiä asioita miettineet, mutta ehkä hän oli niin viisas, että ajatteli, että minulle jää lapsuudesta mukava yhteinen muisto.

– Ainahan meillä oli saaressa jotakin tekemistä. Eikä me valitettu, jos piti jotakin tehdä. Ja me tehtiin kaikkea porukalla. Tehtiin lehtikerput ja kerättiin oksat matkan varrelta matkaan polttopuuksi. Enhän minä vieläkään osaa liikkua ilman, että keräisin oksia.

– Mesimarjakin kasvoi siihen aikaan joka puolella. Jos ei muuta keksitty, niin lähdettiin katsomaan, joko mesimarja on kypsää. Ja voi, kuinka ihana tuoksu ja maku mesimarjassa oli.

– Nyt saa olla kiitollinen, jos löytää edes yksisilmäisen mesimarjan suuhunsa, mutta siinäkin on se aito maku mikä vain mesimarjassa voi olla.

Onko lapsuutesi kieli, inarinsaame, sinulla tallella?

– Suomihan se on minun ajattelukieli. Näin on käynyt pakosta, kun lapsenahan ei saanut omaa kieltä puhua Nellimin koulussa, ja nykyään ei taas ole oikein ketään, kenen kanssa puhua inaria.

– Minä puhun inarinkielestä, koska saame ja saamelainen ovat minulle vieraita sanoja. Mutta kyllähän se alkuperäinen kieli, Inarin kieli, on säilynyt syvällä minussa. Kun joskus olin kielimestarina eräälle tytölle, niin kyllä se vain lähti tulemaan se vanha kieli ja se jäi ihan päälle, että automaattisesti lähdin aina selittämään kaikkea inariksi.

– Mutta tämä virallinen inarinsaame on kovasti muuttunut, se on uutta kieltä, mutta niinhän suomen kielikin on muuttunut. Välillä tuntuu, että saisivat tutkijat ja professorit kuunnella meitä Nellimin ja Itä-Inarin ihmisiä, niin he tietäisivät millaista oli joskus anarâškielâ.

– Meidän puvutkin on muuttuneet niin kummallisiksi. Keltaistakin on puvuissa vaikka kuinka paljon, eihän ennen ollut niin. Nykyajan inarinsaamelaisten pitäisi katsella kuvista millaisia pukuja neuloi aikanaan Nili-Aili. Hän osasi ne Inarin mallin puvut. Ihailen niitä valokuvia, missä Nili-Aili on itsetekemässään puvussa. Ailista oikein huokuu kuvista semmoinen luontainen arvokkuus.

– Joskus mietin sitäkin, että Vilho haki sitä Saamelaiskäräjien äänioikeutta vuodesta toiseen, turhaan. Häntä suretti se, että hän joutuu vielä niissä hakemuksissaan todistelemaan, että kuka ja mitä sukuja hän oikein on. Ja sitten hän sai sen äänioikeuden, mutta hänhän oli jo vanha mies silloin, monet vuodet olivat kuluneet siinä taistelussa.

Milloin Kaamassaaren tyttö lähti työelämään?

– Me asuimme jo Kankiniemessä, isävaina oli kuollut ja äiti meni yhteen Karisaaren Artturin kanssa. Olin täyttänyt 14 vuotta, kun Svante Kangas haki minut Talvituvalle töihin savotan keittiöön. Siellä opin perunankuorimista ja kaikkea. Ja tiskausta oli paljon.

– Välitalon Eevertti oli jo ikämies, eikä hän tehnyt metsätöitä, mutta hän oli siellä semmoinen talonmies tai perhänkattoja. Saunan lämmitys kuului aina Eevertin vastuulle. Siellä oli semmoiset elämänluukut ja kerran Eevertti pistää sieltä päänsä keittiöön ja sanoo, mitenkhän tuo ois, kun minä olen tämän talon vanhin ja sinä olet nuorin, niin että pistettäiskö pusuu...Ja Eevertti laittoi sitten huulet torvelle. Kylläpä se Eevertti oli julmetun näköinen, kun se mutristi huulensa. Hän näytti niin vanhalta ja hassulta, ettei sitä voinut kuin nauraa. Eevertti oli aina laskemassa leikkiä. Hänhän oli siis Välitalon Viljon isä.

Työtä varmasti riitti keittiön puolella?

– Työtä oli aamusta iltaan. Se oli parkkaussavotta ja jatkui niin kauan että lumi suli. Seuraavaksi pääsin sitten Korppilammen savotalle keittiöön ja kolmas oli sitten Lauluselässä Inarista Kaamaseen päin.

– Keittiön väen päivät olivat pitkiä. Lauluselästä muistan, että olin siellä Syrjän Impin kanssa. Me sovimme, että toinen herää aina varttia vaille viisi ja toinen saa silloin nukkua kuuteen. Vartin yli viisi oli laitetttava hellaan tulet ja kahvipannua hellalle.

– Ensin miehet joivat kahvin ja sitten he söivät käristyksen ja potut. Olihan se raskas aamiainen, mutta olivathan ne työtkin raskaita ja kulutus oli kovaa.

- Salaatteja taikka raasteita ei tunnettu. Ei ollut porkkanoita tarjolla, eivätkä ne varmasti olisi syöneetkään semmoisia, jos olisi ollut tarjolla. Se oli erikoista, että joka ilta oli sitten tarjolla suolasilliä. Kun miehet päivän tekivät töitä ja hiki virtasi, niin suolasilli oli varmasti hyvä iltapala. Minä perkasin päivällä sitä silliä annospaloiksi.

– Minulla oli kitara mukana ja soittelin ja laulelin joskus iltasella. Miehet toivoivat joskus lauluja, ainakin Tuhlaajapoika vieraalta maalta ja Oi virta punainen, olivat lauluja, joita lauloin ja soitin. Eihän silloin ollut radiota eikä mitään, joten tämmöinen oli savottamiehille ajankulua.

– Olihan ne olosuhteet savotalla alkeellisia nykyajan mittapuulla. Kun miettii sitä tiskaustakin, niin rasvaisia astioita sai pestä oikein tosissaan kuumalla vedellä ja jynssätä luutun kanssa. Astiat tiskattiin tosi tarkkaan ja siinä meni aikaa. Siitä kai se johtuu, että minä olen vieläkin hyvin tarkka astioiden puhtauden kanssa ja kaikkien astioiden kaapissa pitää varmasti olla puhtaita. Oli se tiskaus sellaista jynssäystä, ettei nykyajan 15-vuotias varmasti alkaisi sellaisiin hommiin.

– Tulee mieleen savottakämppien kuivaushuoneet. Siellä oli puutapit seinillä ja lämmityskamina. Hevosen länget ja valjaat oli siellä kuivumassa ja olihan siellä kauhea haju. Jotkut ukot menivät sinne sitten yöllä pelaamaan korttia. Osa savottamiehistä oli niinsanottuja kulkumiehiä, joilla ei ollut muuta omaisuutta kuin reppu selässä ja sahanterä taikka justeeri eli senaikainen käsisaha.

– Savottamiehistä minulla on hyvät muistot, heidän kanssaan ei ollut koskaan mitään ongelmia. Se tietysti aikanaan tuntui erikoiselta, että ne savottamiehet, joille tein ruokia nuorena tyttönä, tulivat sitten kymmenien vuosien jälkeen vastaan Männikön vanhainkodissa, jossa olin töissä. Yksikin vanha Inarin savottamies laitteli Männikössä vauloja hevosenrekeen, vaikka ei hänellä mitään hevosta siellä Männikössä ollut, mutta muistisairas mies eli omissa muistoissaan.

– Aika paljon minä jouduin nuorena kantamaan kaikkea käsilläni. Kaikki työt tehtiin käsillä ja sankkoja vietiin ja tuotiin. Käsivoimia tuli ihan luonnostaan ja tuli siinä kyllä semmmoiset muskelitkin, että minä tietysti nuorena neitona sitten niitä vähän häpesinkin.

– Kun mietin elämää Kaamassaaressa, savotan keittiöaikoja, ja kaikkea mitä on elämässä sattunut, niin onhan tämä ollut rikas elämä.

Jaakko Peltomaa