Muualta Lapista

”Metriäkään en ole juossut, mutta koko on pienentynyt” – Helvi Vaaraniemi lopetti ajankulusyömisen ja laittoi itsensä etusijalle

Ylitorniolainen Helvi Vaaraniemi on jo ikäneito, kuten hän ikäisiään vaimoja kutsuu. Hän inhoaa sanoja vanha tai vanhus ihmisestä puhuttaessa. Kenkä voi hänen mielestään olla vanha, jos se ei pysy jalassa, mutta ihminen ei ole koskaan vanha: naiset olkoon ikäneitoja ja miehet senioreita.

Hänellä on kakkostyypin dieabetes, jota hoidetaan insuliineilla. Siitä ja muutoinkin turvonneesta olemuksestaan hän sai tarpeekseen vuodenvaihteessa pari vuotta sitten.

– Ymmärsin, että sillä menolla lihon umpeen. Olin opetellut semmoisen tavan, että söin aina telkkaria katsellessani. En syönyt nälkään, vaan ajankuluksi, hän kertoo.

Ajankulusyömisen taustalla olivat olkapään vaivat: kun käsitöitä ei voinut tehdä telkkarin ääressä, hän alkoi napostella ajankulukseen.

– Lihotin itseni aivan turhaan. Minulle tarjottiin laihdutusleikkaustakin, mutta sanoin, että vippaskonsteihin en turvaudu. Itse on ymmärrettävä keskittyä itseensä ja siihen mitä syö.

Helvi Vaaraniemen mieleen jäivät lääkärin sanat siitä, kuinka diabeetikko ei perunaa tarvitse.

– Sehän on lähes vitamiiniton mahantäyte. Kesällä siinä on c-vitamiinia, kun uusia perunoita syödään, mutta jouluun mennessä ravintoarvot ovat hävinneet. Se on vain meillä iskostunut ruokavalioon, että pottuja ja ruskeaa soosia, Helvi Vaaraniemi tietää.

Hän on itsekin nuorena tyttösenä ollut kämppäemäntänä ja ruokkinut perunoilla ja käristyksellä savotoille lähteneet miehet. Silloin oli eri aika ja raskas työ tarvitsi polttoainetta.

– Eikä ollut vaihtoehtoja: nykyään kaupasta saa vaikka mitä eli on täysin oma valinta mitä syö.

Sokerin perään Helvi Vaaraniemi ei ollut koskaan ollutkaan, mutta banaaneja, perunaa, leipää ja muuta energiaa kerryttävää oli tullut naposteltua.

– Ne kaikki jätin pois. En myöskään syö punaista lihaa ja annoskoot ovat pieniä.

Hän ei ole myöskään syönyt salaattirovioita, eikä muutakaan vihreää.

– En ole oikein koskaan pystynyt syömään kurkkua, eikä lehtisalaatteja. Omenaa suosittelen ja kuorineen. Se pitää vain pestä kunnolla.

Esimerkkinä päivän ruoistaan hän luettelee:

– Aamulla puolitoistadesiä kaurapuuroa ja mustikoita siihen päälle. Ne ovat terveellisempiä kuin mansikat. Mustikastahan puristetaan Kiinassa tablettejakin, kun ovat niin tärkeitä näkökyvylle, hän tietää.

Lounaaksi Helvi Vaaraniemi syö vaikkapa noin 200 grammaa lohikiusausta. Sen verran hän perunaa ruokavalioonsa kelpuuttaa.

– Sitten iltapäivällä syön raejuustoa ja ananasta ja yhden Kalinka-jogurtin. Siinä on makeutta ja sokeria, mutta se onkin ainoa makea herkkuni.

Ruokavalioon sisältyy myös pari ruokalusikallista sitruunan makuista oliiviöljyä.

– Nivelet ja aivot tarvitsevat öljyä, koska en käytä mitään muuta rasvaa, hän tietää.

Näiden ruokien lisäksi pitää juoda pari kannullista vettä, mutta nälkää Helvi Vaaraniemi ei ole kärsinyt.

– Enkä ole lenkillä laukkonut. Juokseminen ei ole nuorenakaan ollut minua varten. Silloin kokeilin laihduttaa liikunnalla. Kun vaarassa lenkin juoksin niin oli vain kahta kauheampi nälkä. Siitä se on kiinni mitä suuhunsa laittaa, hän sanoo.

Hän ei myöskään koe laihduttaneensa tai pudottaneensa painoa.

– Se on vain sitten pudonnut, hän sanoo.

Helvi Vaaraniemen vaatekoko on pienentynyt XXXL-koosta niin, että nyt jo M-koon housut menivät jalkaan.

– Kiloista viis. En ole punninnut, mutta kotisairaanhoito punnitsee kerran kuussa ja huomasi viimeksikin, että kolme kiloa oli hävinnyt kuukaudessa.

Painon putoaminen on vaikuttanut verenpaineisiin ja verensokereihin niin, että pistettävää insuliiniannosta on saanut pienentää ja kohta hän päässee siitä eroon kokonaan.

– Ennen kaikkea terveyden ja Helvin itsensä takia päätin keskittyä syömiseen. Pidin oikein puhuttelun itselleni, että sinun pitää huolehtia itsestäsi, että kukaan muu ei sitä tee.

Myöskään ulkonäkö ei ollut tärkeää. Käsivarsiin on jäänyt ”alleja”, mutta ne eivät haittaa.

– Olkoot ne ihanina muistoina läskeistäni, Helvi Vaaraniemi naurahtaa.

Rollaattoriin hän joutuu turvautumaan asentohuimauksen vuoksi, mutta liikkuminen on notkistunut kun kymmeniä kiloja painoa on karissut.

77-vuotias Helvi Vaaraniemi viettää eläkepäiviään rivitaloasunnossa itsekseen. Hänellä on poika joka asuu Ruotsin puolella Hietaniemessä ja tytär Kuopiossa. Lastensa isästä hän on aikoinaan eronnut ja saanut miehistä tarpeekseen.

Ystäväkseen hän esittelee lääkerobotin, joka muistuttaa lääkkeenotosta ja kertoo tarvittaessa, että ne on otettu ja milloin otetaan seuraavan kerran.

Helvi Vaaraniemi on muutenkin erittäin tyytyväinen elämäänsä. Eläkepäivien vietto rivitaloasunnossa on parasta aikaa sitten lapsuuden. Henkilökohtainen avustaja käy auttamassa kolme kertaa viikossa.

– He tekevät työt. Minun ei tarvitse tehdä mitään, hän naurahtaa.

Kerran kahdessa viikossa käy kotisairaanhoito ja taksi noutaa päivätoimintaan tiistaisin.

– Päivätoiminta on viikon kohokohta. Vetäjät, Eija ja Mari ovat ihania ja siellä saa tavata toisia, on seuraa ja puuhastelua, askartelua ja jumppaa, joskus tanssiakin.

Työelämänsä hän on aloittanut jo 14-vuotiaana. Tuolloin hän oli kämppäemäntänä tukkisavotalla 15 miehelle. Sen jälkeen hän päätyi kotiapulaiseksi, hotellialalle ja lopulta kukkakauppiaaksi. Yrittäjänä hän teki pitkiä päiviä niin arkena kuin juhlapyhinäkin.

Myös työntekijänä hautaustoimistossa tuli oltua. Vielä aikuisiällä hän kouluttautui tekstiiliartesaaniksi ja työskenteli ammattiopistossa luokkaohjaajanakin ennen eläkkeelle jättäytymistään.

– Olen ollut myös mielenterveyden keskusliiton kouluttajana ja kiertänyt Suomea ristiin rastiin kuntouttamassa parinkymmenen hengen ryhmiä yhdessä muiden kouluttajien kanssa. Myös Ylitornion mielenterveystoimistolla olen tehnyt vapaaehtoistyötä useita vuosia.