Kolumnit

Mervi Helmen kolumni: Aino ja Evert antoivat sielunsa ja ruumiinsa turistien käyttöön saadakseen lisälantin

Luen mummuni vieraskirjaa ja liikutun.

”3.7.1955 Herzlichen Dank für dei freundliche Bewirtung. Die Pfadfinder aus Deutschland” (Sydämellinen kiitos ystävällisestä vieraanvaraisuudesta. Partiolaiset Saksasta). Äkäslompolo on ollut kansainvälinen matkailualue jo vähintään 70 vuotta sitten.

Seitsemän tunturia on ollut se vetovoima, joka on tuonut ensimmäiset matkailijat Kolariin 1930-luvulla. Isovanhempani Aino ja Evert Kaulanen aloittivat hiihtäjien majoittamisen vuonna 1934. He antoivat sielunsa ja ruumiinsa turistien käyttöön, saadakseen lisälantin elämiseen.

Heillä oli kolme lasta ja seuraavana vuonna vilkkaimmalle sesongille syntyivät kaksoset. Sittemmin heille syntyi vielä kaksi lasta. Matkailijoiden käyttöön annettiin kaikki huoneet, itse nukuttiin keittiön lattialla, navetan vintillä ja jopa kellarissa. Paljon on isovanhemmiltani vaadittu tahdonvoimaa, että jaksoivat hoitaa matkailijat ja maatilan työt. Lapset saivat hoitaa toisensa.

Työpäivät olivat pitkiä, aamuviidestä iltaa yhdeksään. Kaikki tehtiin käsin. Vaari lämmitti joka päivä saunan, veti kelkalla vettä Höyläkoneenojasta. Mummu laittoi kolme ruokaa: aamiaisen retkieväineen, päivällisen jälkiruoalla ja iltapalan. Aamulla perunaa ja kastiketta, päivällä lihaa tai kalaa, illalla teetä ja pullaa. Reseptit olivat omia, esim. Ylioppilaat, joka oli Ris a´ la Malta -tyyppinen jälkiruoka. Sähköt tulivat 1968. Sen jälkeen työnteko hieman helpottui.

Äkäslompolon myyminen muualle ja matkailun merkityksen mitätöinti olisi pyhäinhäväistys meidän isovanhempiemme tekemää työtä kohtaan.

Tämän päivän keskustelu ja kirjoittelu Äkäslompolon matkailusta on vailla lihaa luitten päällä. Helposti ei ole Yllästä saatu yhdeksi Suomen tunnetuimmaksi matkailukeskukseksi. Se on revitty perheiden selkänahasta.

Matkailu on menneiden sukupolvien rakentama kivijalka, johon pitää satsata, sen nyky-yrittäjät ansaitsevat. Äkäslompolon myyminen muualle ja matkailun merkityksen mitätöinti olisi pyhäinhäväistys meidän isovanhempiemme tekemää työtä kohtaan.

Näitä voisi tarjota yhtä hyvin muuallakin kuin tunturissa.

Kunnan kahtiajako pohjoiseen ja etelään ja kunnan ongelmien polarisointi Äkäslompoloon on mielestäni tunteiden vallassa piehtarointia asiallisen pohtimisen sijaan.

Kun olen keskustellut ulkomaalaisten asiakkaitteni kanssa, olen ymmärtänyt, että he eivät tule tänne vain tunturien takia, vaan lumen, pimeän, revontulten, pakkasten, hiljaisuuden ja elämysten takia. Näitä voisi tarjota yhtä hyvin muuallakin kuin tunturissa.

Jos kolarilaiset puhaltaisivat yhteen hiileen ja ymmärtäisivät, että matkailijoiden tuominen kannattaisi myös esimerkiksi järvikyliin, Kolari ja kuntakeskus kehittyisivät ja vaurastuisivat. Tämä tietenkin vaatii yrittäjyyttä ja se tietää kovaa ja määrätietoista työtä.