Ihmiset 

Maalaamisen ja runojen vimma vie Mervi Helmettä

Kun Mervi Helme alkoi kirjoittaa vaarinsa tarinoita, hän ei syönyt, juonut eikä nukkunut. Pieni mökki synnyinseudulla Kolarin Komulaisessa toimii toisena kotina, ateljeena ja kirjoituspaikkana.

Reidar Särestöniemeltä ja Kiuaskeron maastosta lainatut vahvat oranssit ja punaiset ruskasuon värit ovat poissa.

Kolarilainen taiteilija Mervi Helme on puhdistanut palettinsa ja ottanut tilalle pienen mökin ikkunan takaa juuri nyt kajastavat 40:n pakkasasteen vaaleanpunaisen, valkoisen, mustan ja vaaleansinisen.

– Olen haaveillut eri tyylistä. Mahdollisimman vähän väriä, Helme sanoo.

Uuden vuoden ja uuden ajan ensimmäisessä maalauksessa on jotain tuttuakin: metsä on paikallaan kuten aiemmissa räiskyvissä ja abstraktihkoissa luontomaalauksissa, joita oli esillä Kolarin kirjastossa marras–joulukuussa.

– Voi että mie rakastan metsää, Helmeen ääni kohoaa ylös.

Se on hänen tapansa puhua. Ääni aaltoilee rauhallisesta vahvaksi ja siinä kuuluu nopea tempautuminen ajatuksen pyörteisiin, innostuminen. Välillä puhe tasoittuu vaarin kertomaksi tarinaksi, jännäksi jutuksi äijin hautajaisista, jota sävyttää menneiden sukupolvien rauha.

Helme voisi puhua metsästä, tästä Kiuaskeron ja Äkäsjoen välisestä lapsuuden maisemasta, vaikka kokonaisen päivän. Hän selaa kuvia puhelimestaan, ja miettii samalla ääneen, että Reidarillekin puhelin olisi ollut kullanarvoinen apuväline.

– Mitä sie näet tässä?

Kelossa on kauniinmallinen oksanreikä, kuin pöllönsilmä. Kelot ovat Helmeen maailmassa metsien tarinankerronnan uljaita suurmestareita. Niiden tarinat ulottuvat jopa tuhansien vuosien taakse. Elävistä puista koivujen tuohet kantavat mukanaan eniten Helmeelle aukeavia tarinoita. Männyissä ja kuusissa tarinoita ei ole niin paljon, mutta energiaa on, ja sitä hän imee itseensä puita halaamalla.

– Tämä lohutti, se sano: älä sie Mervi välitä, olet vain oma ittesti, Helme kertoo kohtaamisestaan pöllönsilmäkelon kanssa.

Sitä Helme on viime vuosina opetellut. Luovuus ja taide, tarinat ja runot ovat eläneet hänessä pienestä pitäen, mutta jostain syystä hän on elämänsä matkan varrella tottunut kohauttamaan olkiaan ja sanomaan itselleen ”olenkhan mie mikhään”.

Pieni mökki Äkäsjoentien varrella, Helmeen vaarin isän Antti Komulaisen perustamalla tilalla, kertoo yhdellä vilkaisulla, mikä Helmeen elämässä juuri tänään on tärkeintä. Yhdessä nurkassa on maalauspöytä, värit ja välineet, seinällä taulut, jotka räiskyvät ruskan väreissä. Toinen nurkka on teksteille. Nojatuolin edessä on teline, siinä kannettava tietokone, taustalla kirjahylly, josta Helme nappaa esikoisensa.

Omakustanne kertoo hänen vaaristaan Usko Komulaisesta, jonka lennokkaita tarinoita Helme lapsena rakasti ja jonka tarinat hän kolme vuotta sitten päätti vimmaisesti tallentaa.

– Mie kirjoitin joka päivä vähintään kuusi tuntia, en muistanu syä, jua, nukkua, mithään.

Kolme vuotta sitten menehtyi Helmeen matkakumppani, jonka kanssa hän asui Kemissä meren rannalla. Suru ja menetys toi elämään myös uutta tilaa taiteelle.

– Voin käyttää kaiken ajan, minkä haluan, Helme sanoo.

Ja niin hän käyttääkin. Vastapainona ovat lauantaiset mökkien siivoukset Äkäslompolossa sekä matkat Tukholmaan tyttären ja tyttärenpojan luo.

Tärkeitä ihmisiä sekä kirjoittamisen että maalaamisen matkalla ovat olleet Kolarissa kirjoittamista usean vuoden ajan opettanut Taija Tuominen ja Kolarin kirjasto- ja kulttuuritoimenjohtaja Kyösti Satokangas.

– Taija loi uskoa kirjoittamiseen. Kyösti on kannustanut minua. Näyttelykin on Kyöstin ansiota. Sieltä se usko on tullu, Helme kertoo.

Helme rohkaistui ensin tekstiensä kanssa. Hänelle luontevin tekstin muoto ovat runot, joita hän kirjoitti jo teini-iässä. Kolarin näyttelyssä runot ja maalaukset olivat pareittain, selittämässä toinen toisiaan.

– Kyllä mie pystyn. Mie uskon nyt itteeni, että mie pystyn.

Helme ei ole koskaan viihtynyt vain yhdessä paikassa. Hän on ollut pienestä asti liikkeessä, usein naapurissa vaarin, Usko Komulaisen luona kuuntelemassa hurjia ja osin hatustakin vedettyjä juttuja menneistä ajoista. Kouluviikot Helme asui keskellä Äkäslompolon kylää sijaitsevassa äidin puolen mummolassaan Mäkelässä Aino ja Eevert Kaulasen luona. Keskikoulun Helme kävi Sieppijärvellä, ja kun peruskoulu alkoi, hän siirtyi kahdeksannelle luokalle Kolariin. Vasta silloin Helme oli enemmän kotona.

Kun lukio oli käyty, Helme lähti silloisen poikaystävänsä kanssa Kiirunaan, eikä aikonut tulla enää koskaan takaisin. Elämän ensimmäinen opettajanpaikka irtosi ylioppilaan papereilla Kiirunan kansankorkeakoulusta. Helme haki opettajaopintoihin Uumajan yliopistoon, jatkoi opettajan töihin, perusti perheen ja muutti Haaparantaan.

– Mulla on Ruotsissa ollu hullun hyvä säkä työpaikoissa. Jos olen hakenut jotain paikkaa, olen sen saanut. Hullunrohkeakin olin, Helme miettii.

Ei hän miettinyt ylioppilaana, osaisiko opettaa vai ei. Lukioruotsi riitti hyvin alkuunpääsyyn uudessa maassa.

– Olen tosi onnellinen, että olen sen matkan tehny.

Ruotsi opetti Helmeen arvostamaan ja rakastamaan kotiseutuaan. Yliopistossa hän luennoi opiskelutovereille Tornionlaakson naisista, heidän poikkeuksellisesta siisteydestään, joka piirtyi historian dokumenteista esiin. Sellainen säntillinen ihminen on esimerkiksi Helmeen äiti Anita Komulainen, mutta ei hän itse.

Toinen maa opetti hahmottamaan oman kulttuurin erityiset piirteet.

– Me ollaan aika surumielisiä verrattuna ruotsalaisiin. Niillähän ei ole sotahistoriaa.

Helmeen matkakumppanit ovat matkan varrella vaihtuneet. Perheen hän perusti Uumajassa, ja tytär sekä lapsenlapsi asuvat Tukholmassa. Siellä Helme viettää aikaa useamman viikon kerrallaan.

Vuonna 2013 Helme muutti takaisin Suomeen, Kemiin, ja aloitti mökkiyrittäjyyden Äkäslompolossa Ylläksen Oravanpesissä.

Helmeen isä kuoli vuonna 2017, ja silloin Helme ymmärsi, että hänen on kirjoitettava oman sukunsa tarina muistiin.

Kulkija oli Helmeen vaarin isä Antti Komulainenkin, valtion metsien vartija, joka tuli Kolariin Kuhmosta vuonna 1899, ensin Äkäsjokisuulle. Usko-vaari syntyi vuonna 1904, ja Antti sai luvan rakentaa metsänvartijan torpan Helmeen nykyisen mökin lähelle, hyvän taimenpaikan ääreen ja kauniin keromaiseman syliin.

Helmeelle tuli iän myötä tärkeäksi tietää, miten asiat ovat menneet. Kansallisarkistosta hän sai selville, että Antti sai luvan rakentaa torppansa Kiuasselkä-nimiselle kruununmaalle vuonna 1909.

Vaari ei kertonut omasta isästään paljoakaan, kuitenkin kuoleman, jonka Helme on värittänyt täyteläiseksi tarinaksi vaaristaan kertovassa kirjassa. Kuva hautajaisistakin on olemassa, talon yläkerran ikkunasta otettu. Hautajaissaatto arkun kanssa on ryhmittynyt etualalle. Pihapiiri takana on aukeaa niittymaata.

Tarinassa eletään syyskuuta. Antin vointi ja ruokahalu ovat huonontuneet. Illalla hän pyytää Kaisa-vaimoltaan kamferttitippoja, mutta nukahtaa ennen kuin saa ne. Aamuyöllä äiji herää ja komentaa Kaisan keittämään lähtökahvit. Hämmentynyt vaimo lähtee puuhaamaan hellan kanssa. Kun kahvi on valmis, Antti on jo lähtenyt.

– Hyvää taivasmatkaa Antti Komulainen, Kaisa sanoo ja menee vuoteeseen aamua odottamaan.

Kun perhe herää, ruumis kannetaan saunaan, jossa Kaisa pesee sen, pukee kuolinpaidan ja ruumis siirretään ruumislaudan päälle riiheen hautaamista odottamaan. Lapset käyvät ihmettelemässä kuollutta äijiä, joka haudataan myöhemmin Kolarinsaareen.

– Uskon että se on totta, Helme sanoo vaarilta kuulemastaan kuolintarinasta.

Arkistot olivat Helmeelle aarreaitta, josta hän löysi esimerkiksi mummonsa Kerttu Komulaisen Sundsvallissa evakossa otetun kuvan, jossa on mummu ja numero, jollainen jokaiselle sotapakolaiselle annettiin.

Helme on saanut tietoa myös Yleisradion haastatteluista, joissa vaari kertoo juttujaan muun muassa ketunpyynnistä, karhunpyynistä, veneenteosta ja tuohitöistä. Lapsena hän luuli, että kaikki vaarin jutut ovat totta. Nekin, joissa pontikkaan käytetään ihmisulostetta.

– Mummo sano, että oivoi, taas se alkaa niitä hänen juttuja kertoa.

Komulainen uskoo perineensä tarinankerronnan lahjan Usko-vaariltaan. Oman suvun tarina tulee hänelle koko ajan tärkeämmäksi.

– Se on mielelle tärkeää. Sie kuulut johonkin joukkoon. Meillä on ihan omat geenit, hän miettii.

Yksi haave Helmeellä on: oma ateljee. Sellainen hirsirakennus, jossa katto on korkealla ja lattialla räsymatot muistuttamassa Antti-äijin talosta.

– Mie en oikein vielä tiä, mikä sen paikka olis, Helme miettii.

– Mutta haaveilla on tapana toteutua.

Mervi Helme aloitti Luoteis-Lapin uutena kolumnistina.