Muualta Lapista

Liv Thrane kasvatti yksin viisi komeaa poikaa kotonaan Neidenelvan varrella – ”Eihän mulla ollu ku kolome tooliakhan, mutta mie ajattelin, että hoijan lapset vaikka mikä olis”

Tunturikoivun kaltaista sitkeää heimoa asuu vielä jonkin verran Norjan puolen Näätämössä. Heitä, joiden nimet ovat jo norjalaistuneet, mutta joiden sukujuuret tulevat Suomesta, ajoilta, jolloin nälkä sai suomalaiset vaeltamaan kohti Jäämerta.

Osa heistä toppasi jo rajan ylitettyään Näätämöjoen rantaan, kun he ajattelivat, että uuden elämän voisi perustaa kalaisan lohijoen varrelle.

Näätämöjoen rantaan jääneet suomalaiset solmivat avioliittoja norjalaisten ja kolttasaamelaisten kanssa. Heidän jälkeläisiään on suomen kieltä täyttä päätä puhuva teräsmummo, Liv Thrane, 85 vuotta.

Liv on neuvonut meille oikotien kotiinsa Neidenelvan toiselle puolelle. Ajotie taloon lähtisi valtatien varrelta, mutta me oikaisemmekin jään poikki. Neidenin Fjellstuen majatalon pihalta ajellaan joen jäälle ja siitä jäätietä pitkin yli Näätämöjoen. Livin talo onkin rinteessä heti joen toisella puolella. Näätämöjoki virtaa melkein Livin olohuoneen ikkunan alla.

Meitä vastassa on hyväntuulinen ja iloinen 85-vuotias Liv. Hän on räiskyvä persoona, joka nauraa paljon, mutta hymyn takaa voi aistia, että tämä nainen on aikoinaan myös ”lujan läpikäynyt”.

– Tähän minä jäin, kun mies löysi uuen daamin ja lähti. Minulla oli vastasyntynyt lapsi ja vanhin oli 13. Täällä viijen pojan kanssa keskellä mettää. Ei ollut autoa ei mithän. Ei huonekalujakhan kuin kaksi kolme toolia. Kaksi viikkoa mie vishin itkin ja mulla oli kauhian ilkiä olo, muistelee Liv elämänsä vaikeimpia aikoja.

– Sitte mie ajattelin, että ei helevetti, ei tästä tule mithän, jos en mie nyt ala reipastumhan. Minä päätin heti, että lapsia ei lähetetä minun talosta mihinkään ja talon mie hoijan vaikka miten. Siitä sitä vain selvethin ja pärjättiin, kun oli pakko pärjätä.

Liv sanoo, että eihän eroaminen helppoa ole, mutta kun avioeron päätteeksi tahtoo yksinhuoltajalta loppua vielä rahat.

– Paniikkihan siinä meinasi tulla. Mitä sie tehet sitten, kun laskuja tullee, mutta ei ole rahhaa. Kun elämä oli tiukimmillaan, niin naapuri sanoi, että kyllä met tiijämmä minkälainen sinulla on elämä, ei muuta ku jätät vain pojat heille hoitoon ja lähet käymään Kirkkoniemessä sosiaalikonttorissa.

– Mutta niin vain kaikesta on selvitty. Ainahan sitä tietenkin on normaalistikin probleemia elämässä, mutta kuitenkin. Viisi poikaa olen kasvattanut ja heistä kaikista tuli kunnon miehiä. Yksi poika assuu tässä kotosalla ja lapsenlapsiakin on viisi. Ja pojat ovat auttaneet minua paljon ja pitäneet tätä taloa kunnossa.

Liv Thrane syntyi 85 vuotta sitten Ylä-Näätämössä Lapa-ahon talossa.

– Se Lapa-ahon vanha hirsitalo on tehty 1800-luvulla ja sehän on nyt jonkinlainen museo. Se ei ole jatkuvasti auki, mutta sopimuksesta ovet avataan. Se harmittaa, että se talo on päässyt vähän huonoon kuntoon, kun ei kommuunilla ole oikein rahaa sitä kunnostaa.

Liv sanoo, että hän asui lapsena paljon ukin ja ämmin luona.

– Miehän asuin paljon mummolassa. Äitihän sai minut, mutta isä ei sitten halunnukhan jatkaa. Ei niistä tullut paria. Ja silloinhan oli kauhian iso synti, jos sait lapsia, etkä ollut naimisissa, tai ei sulla ollu kaveria. Mie asuin paljon ämmin ja ukin kanssa ja mulla on ollu kauhian hyvä lapsuus.

– Vieläkö tet Suomessa puhutte ämmistä ja ukista, vai joko ne sanat on poissa, hän kysäisee ja naurahtaa iloisesti.

Liv tietää, että hän on sekoitus suomalaista, norjalaista ja kolttalaista.

– Ämmihän oli koltta, hän oli sitä sammaa sukua kuin Ivanowitz. Siskot ovat joskus sanoneet, että meijän pitäisi teettää DNA-testit, mutta en minä ole välittänyt. Ihminen on mikä on ja mie tiijän, että minussa on suomia, norjaa ja pikkusen kolttaakin.

Kysymme, mahtaako Liv olla myös kveeni?

– Ei mie kveeni ainakhan ole. En ole koskhan kuullu koko kveeniä, Liv naurahtaa.

Liv sanoo, että hän oppi ensimmäisenä kielenä suomen. Kun hän asui ämmin ja ukin tykönä, niin ukki ei kovin hyvin osannutkaan norjaa, joten suomen kielellä praatathin.

– Norjaakin osasin jo ennen kouluun menoa niin hyvin, ettei minulla ollut minkäänlaista probleemaa Fossheimin koulussa. Tuntuu kyllä ilkiältä ajatella nyt koko Fossheimin tiilikoulua, kun sieltä oppilaat loppui jo monta vuotta sitten. Koulu on ollut pitkään tyhjillään ja koululaiset kuljetetaan Kirkkoniemeen. Nyt kerrotaan, että joku bergeniläinen on sen ostanut, mutta saapa nähhä mitä tapahtuu vai tapahtuuko siellä mitään.

Lue myös: Inarin tyttö Hilja Mäläskä muutti Jäämeren rannalle puoli vuosisataa sitten: ”Kirkkoniemen kaupungissa olisi niin paljon nähtävää ja ostettavaa myös suomalaisille”

Liv muistaa lämmöllä elämää Lapa-ahossa sotien jälkeen. Talossa ei ollut mitään mukavuuksia, ei sähköjä, ei vettä.

– Se piti kantaa veet ulos ja sisään. Sitten oli petromaksi, mitä piti pumpata, että sai valon siihen. Ja olihan se valo alkeellista ennen sähkölamppuja, kun minäkin muistan, että talossa oli kaikenlaisia kynttilöitä ja pieniä parafiinilamppuja.

– Ämmin kanssa kuljin navetassa ja ämmi opetti minut lypsämään ja kutomaan. Piti tehhä työtä ja piti oppia kaikkea. Eihän silloin ollut kunnon tietäkhän, mutta hevosella me ajoimme, poroja ei meillä koskaan ollutkaan.

Liv muistelee hymyillen, että hänkin oli joskus hevoskuskina. Hän kävi hevosella ämmin kanssa kirkossa. Hän ihmettelee, miten häneen luotettiinkin niin paljon, että hän sai hypätä hevosen rekeen ja lähteä sillä kirkkoon tai muille asioille.

– Ja sauna lämpesi, koska suomalaisiakin kerran olimme. Oi herratun aika, sehän pittää saunoa monta kertaa viikossa!

Katso video: Liv-ämmi kertoo elämästään Norjan puoleisella Ylä-Näätämöllä

Liv muistaa sielunsa silmin, kuinka ämmi kirnusi voita lypsyllä käynnin jälkeen. Ja ämmi laittoi isoihin puupyttyihin viiliä ja viilistä sai kesäaikana hieman rahaakin, kun sitä myytiin turisteille ja ohikulkijoille.

– Nehän tuli tullimies Gaabriellsin pojatkin aina bestemoorin, ämmin tykö, ja kyselivät, onko sulla viiliä. He tekivät viivan kulhon keskelle ja toinen söi toista puolta ja toinen toista.

Livin lapsuudessa näätämöläisillä oli talojen pihalla suuria luonnonkivisiä uunia, joissa leivottiin leivät ja pullat.

– Ulkona oli baakkaroom. Eihän sisälle voinut semmoista uunia rakentaa, sehän olisi täyttynyt koko pirtti. Ämmi laittoi kymmenen leipää kerralla uuniin. Siitä leipätaikinasta jäi tietenkin semmoisia siivuja ja kokkareita, jotka olivat sitten räiskäleitä. Voi että ne taikinamurut olivatkin hyviä, kun ne paistuivat viimeisenä uunissa. Sehän oli kuin jouluaatto, kun saimme niiden leipästen päälle vähän voita ja sokeria. Oli ne yksinkertaiset herkut silloin.

Vaikka Lapa-ahossa ei ollut poroja, niin karvakengät kyllä tunnettiin. Liv sanoo, että eihän silloin voinut talvella mitään muuta kenkää kuvitellakaan kuin karvakengät.

– Sitä kun oli pakkasta joskus 40 astetta ja yöllä joskus yli 50 astetta, niin karvakengät sai olla yölläkin jalassa. Porontaljat olivat makuuvaatteina silloin. Eipä minullakaan tullut kylmä nukkuessa, vaikka yleensä nukuin aina lattialla.

Aamulla oli pirtin lattia täynnä kenkäheinää, mutta harjalla ja kihvelillä niitä lakaistiin alta pois. Heinänpöly saattoi vähän kutittaa nenää, mutta ei kukaan tuntenut semmoista sanaakaan kuin heinäallergia.

– Ja sauna oli myös semmoinen elämän keskus. Siellä oli iso pata, johon kannettiin vettä ja siellä pestiin vaatteita, ja taas kannettiin lisää vettä pataan lämpiämään. Minä pesin aina sukat rätällä ja multahan lähti aina nahka sormista, kun jynssäsin rätällä sitä pyykkiä. Mutta jotenkin se oli myös hauskaa se pyykkitouhu saunassa ja joella, kun sielläkään ei tarvinnut yksin olla.

Kun vaatteet oli pesty, niin ei niitä talvella voinut tuoda pirttiin kuivumaan, ettei koko pirtti kostu vesihöyrystä.

– Ne puhtaaksi virutetut vaatteet meni pakkasella heti tönkkiin ja niitä suoristettiin ja kiskottiin ulos henkaamaan. Monta viikkoa ne saivat henkata ulkona, että kuivuivat, mutta kylläpä sellainen pakkasessa hengannut pyykki tuoksuikin sitten puhtaalta.

Lohta syötiin Lapa-ahossa harva se päivä. Liv sanoo, että nykyajan ihminen ei voi edes uskoa, kuinka mahtava lohijoki Näätämöjoki oli hänen lapsuudessaan.

– Joki oli siihen aikaan kauhian rikas myös harrista ja taimenista, mutta kyllähän se lohi oli kaikki kaikessa. Muistan yhdenkin aamun, kun minä heräsin ja menin pihalle. Pojat olivat yöllä pyytäneet 10 isoa kauhiaa lohta ja ne oli pitkin pihaa. Ne oli niin isoja ne kalat, että tuntui kuin koko piha olisi täynnä lohta.

– Eihän siinä muuta kuin alamma perkaamaan ja suolaamaan. Meillä oli heinätöitten aika ja Sevetistäkin oli tullut poikia meille auttamaan heinätöissä. Ämmi laittoi kauhian ison paan lohta ja keitti sopan.

Liv laskee, että hän oli 25 vuotta töissä vastarannalla Fjellstuen majatalossa. Asiakkaat aina kyselivät lohiasioista Liviltä ja hänen täytyi tunnustaa, että hän ei ole ollut mikään kalastaja koskaan.

– En minä ole koskaan innostunut pyytämisestä. Mutta olen minä kymmeniä vuosia soutajana ollut.

Ukki oli myös Jäämeren kalastaja, sillä hän kulki keväällä ja syksyllä Vesisaaressa kalastamassa. Hän toi kotiin turskaa ja hyysaa. Saitaa suolattiin tynnyrit täyteen talveksi.

– Ja traani oli tärkeä. Sitä keitettiin itse ja se oli mahtavan hyvää. Kun suolakalan päälle vähän pirskotti traania eli kalanmaksaöljyä, niin olipa se hyvänmakuista.

Liv arvelee, että ehkä hänen hyvän terveyden salaisuus on lapsuuden ruokavalio.

– Oli oikiaa voita, perunaa omasta maasta, lihat tuli itteltä ja kalat tuli joesta ja mereltä. Meillä oli kala-aitta nokan edessä tuossa joessa. Sitä syötiin oikeita luonnontuotteita, eikä mitään lisäaineita.

Lue myös:Video: Näätämössä joki kuhisee henkitoreissaan lilluvia zombiekaloja ja löyhkä on kammottava – ”Venäläinenhän tämän kalan istutti pohjoiseen”

Ryssänlohesta ei Livin lapsuudessa tiedetty mitään, eikä kukaan olisi pahimmissa painajaisunissakaan voinut ajatella, että jonain päivänä Näätämöjoki kuhisee mätäneviä ryssänlohia.

–Jos sen nostaa varhain, niin silloin se on syötävä, mutta en mie muuten välitä koko kyttyrälohesta, hyh.

Ryssänlohesta Livin mieleen tulee sota-aika, jolloin hän näki Näätämöjoen rannalla puna-armeijan sotilaita.

– Olin viisi vuotta, oli kevätpäivä. Olin pihalla ja minun setä oli joen rannalla laittamassa venettä. Ämmi kirnusi keittiössä. Yhtäkkiä kuulen kummallista ääntä, aivan kuin jostakin olisi tulossa jotakin. Katsoin yli joen toiselle puolelle ja yhtäkkiä koko Mella alkoi elämään ja pian ryssän sotilaat uivat joen yli.

– Setä huutaa, että nyt ne tullee, nyt meidän pittää lähteä pois. Ämmi sanoi, että hän ei kyllä lähe ennen kuin on saanut voin kirnuttua. Siinä kävi sitten niin, että poikien piti alkaa soutamhan niitä ryssiä yli, kun niiden piti mennä lyömään saksalaiset.

Liv sanoo, että venäläinen auttoi heitä silloin. He auttoivat Norjaa ja he vapauttivat Kirkkoniemen.

– He vapauttivat meidät, mutta tänä päivänä mie en tykkää koko ryssäläisistä tuon sodan takia.

Sodan loppupuolella Liv nukkui ukin ja ämmin kanssa vanhassa talossa. Koira nukkui eteisessä. Kun talonväki aamulla heräsi, niin he huomasivat, että keittiön ikkuna oli nostettu paikoiltaan. Kello oli varastettu ja kaapista oli hävinnyt ruokaa. Navetasta oli viety vasikka ja joku näytti kuokkineen yön aikana pottuja perunamaalta.

– Eihän se tapaus koskaan selvinnyt, mutta öiset kulkijat olivat varmaankin karanneita ryssän vankeja. Se oli vissiin meidän onni, että me nukuimme niin sikeästi, eikä koirakaan välittänyt kulkijoista mitään. Jos me olisimme yöllä heränneet siihen rytinään, niin varmasti kaikki olisivat hätääntyneet ja karkurit olisivat ehkä hädissään listineet meidät.

– Niitä on muutamia muistoja tuolta sota-ajalta, joita mie en koskaan unehuta. Ne istuu päässä ja kropassa, eikä ne ole mukavia muistoja, kun joskus herrää ajattelemaan, että miten siinä olisi voinut käydä.

Katso video: Kultainen nuoruus kajahtaa kauniisti suomen kielellä Neidenelvan rannalla

Entä tiedettiinkö Övre-Neidenissä millaista elämä on valtakunnan rajan takana Näätämössä ja Sevettijärvellä?

– Kyllähän me asukkaat tunsimme toisiamme. Faarin aikaa oli se, kun Neidenin ihmiset lähtivät Sevettiin Holmbergin isoon taloon tansseihin. Siellä kävi väkeä Kirkkoniemestä asti. Eikä ollut autoja, mutta ihmiset kulkivat millä kulkivat ja moni käveli tai hiihti.

Liv innostuu ihmettelemään lapsuusaikaansa, jolloin yleisin kulkuväline oli omat jalat:

– Jos piti jonnekin päästä, niin ei muuta kuin kävele, tai juokse. Paljon juostiinkin tien päällä ja polkuja pitkin, kun olimme nuoria ja kovakuntoisia. Ja paljon tietenkin kuljettiin soutamallakin. Se oli jo ylellisyyttä, kun sai polkupyörän alleen. Omien jalkojen varassa kuljettiin, mutta ei sitä osannut ajatellakaan, että tämä olisi jotenkin rankkaa.

Liv Thranen aika kuluu mukavasti omassa kodissa. Tekeminen ei lopu koskaan. Hänet tunnetaan erittäin taidokkaana käsitöiden tekijänä. Pöydällä onkin iso pino lapasia, joiden koristeetkin ovat kauniita.

– Tämä lapanen on Karasjoen mallia ja tuo toinen on Kautokeinon väreissä. Monenlaisia pukujakin on tullut tehtyä tilauksesta saamelaisille, kolttasaamelaisille ja muillekin. Ja kaikki on minulla varmasti käsityötä, kun en käytä konetta.

Kaamoksen aikana Liv leipoi paljon. Nyt kun aurinko jo paistelee, niin hän tekee potkukelkan kanssa kävelylenkkejä ulkosalla.

– Ja Fossekallen-kuoro on minulle kaikki kaikessa. Mie tykkään laulaa ja mie tykkään siitä, kun pääsee kuoron harjoituksiin ja esiintymisiin. Pää pyssyy kunnossa, kun muistelee laulun sanoja. Kuorolaiset ovat minun hyviä ystäviä.

Fossekallen-kuoro perustettiin aikoinaan vaalimaan suomalaista lauluperinnettä.

– Me lauloimme aikanaan niitä vanhoja suomalaisia lauluja, juuri niitä lauluja, joita opettaja, meidän ystävämme Matti Ylitepsa kiersi täällä kuuntelemassa ja tutkimassa. Aika on tehnyt tehtävänsä ja paljon Fossekallen eli Koskikara-kuoro laulaa myös norjaksi, mutta hyvä niinkin.

– Sitä kun assuu näin syrjässä, niin kuoro on kaikista parhain harrastus. Sillä sitä pyssyy järjissään. Niin kauan laulan kuorossa kuin vain jaksan. Ja meitä on paljon eläkeläisiä, joitten pittää päästä välillä ulos puhumaan toisten kanssa. Ei vanha ihminen pysy terveenä, jos se vain istuu sisällä ja kattelee seiniä ja jokea.

Liv kulkee myös Suomi-Norja-seuran tilaisuuksissa Kirkkoniemessä, mutta harvakseltaan, sillä aina pitää selvitellä, miten Näätämöjoen varresta pääsee Kirkkoniemeen ja takaisin.

Liv on kuullut suomalaisilta eläkeläisiltä, että Suomessa on nykyisin vaikea saada palvelutaksikyytejä. Hän sanoo, että juuri sama ongelma on myös Norjan puolella.

– Mie niin vähän pääsen Kirkkoniemessä käymään, kun ei ole autoa, eikä ne helvetti hae minua enhään. Ja Kirkkoniemeen pitäisi päästä joskus, kun siellä on meidän uintikerho. Vesijumppa tekkee hyvää kropalle.

Liv päivittelee, että aika paljon saa taistella puhelimessa virkamiesten kanssa, että saa kyytiasiat järjestymän.

– Eihän ne ymmärrä puhelimessa kuinka kaukana mies asun. Joku sanoi, että kävele linja-autopysäkille. Mie kysyin, että minunko pittää kävellä ensin sinne pysäkille se seittemän kilometrin matka.

Livin kauppapalvelut löytyvät yleensä Suomen puolen Näätämöstä. Siellähän on kaksikin kauppaa, joista löytyy kaikki tarvittava.

– Kekäleen pojat on minun sukulaisia, joten ehkä enemmän tullee ostettua heijän kaupastaan.

Liv on iloinen, että kevät tulee ja pian kesäkin. Jos ensi kesä on yhtä kuuma kuin viime kesä, niin silloin hän taas vilvoittelee ja pulahtelee kotirantaansa Näätämöjokeen.

– Eihän mulla hättää ole, niin kauan kun vain näin terfheenä pysyn. Minä viihyn kotona, on harrastuksia ja ystäviä. On omat pojat, jokka pitää äitistä huolta ja yksi poika on nyt muuttamassa Etelä-Norjasta tänne Neideniin eläkepäiviä viettämään. Hän on laittanut tänne mökin, tai talohan se oikeastaan on. Ja onneksi mulla suu käy vielä kuin kauhistus, minä ossaan pittää puoleni ja sanoa jos jotakin tartten.

Vielä yksi asia nousee Livin mieleen hänen kultaisesta lapsuudestaan ja ne ovat Neidenin alueen suuret hillajängät.

– Lapsena piti jo kulkea hillassa pitkät matkat ja se oli rankkaa. Mutta kaikkien oli pakko kerätä hillaa ja sen myynnistä sai rahaa. Sitten kun aikuistuin ja kasvatin poikia, niin oli pakko kerätä hilloja, että on lapsille marjoja, mistä saa vitamiineja. Kaupassahan kaikki maksoi.

– Ja se on tosi, että kun mie raavastuin, niin mie oikein nautin olla hillamettässä. Siellä sitä aina virkistyi ja murheet unohtuivat, kun kulki mättäältä toiselle ja keräsi hilloja ämpärhiin.

Neidenin hotelli tien laidassa on ollut tyhjillään vuosikausia. Yrittäjät ovat tulleet ja menneet, mutta kukaan ei ole saanut paikkaa menestymään. – En tiijä, mikä siinä on. Vaikka onhan se hienolla paikallakin. Vanhat ihmiset sanoi, että se on tehty manalaisten maalle ja paikalla on kirous. Se voikin olla kirottu, tai sitten suomalaisten olisi pitänyt ostaa paikka ja näyttää miten matkailuyritystä pyöritetään, naurahtaa Liv.