Hyvinvointi

Erähiihtäjän evoluutio — Mitä vuodet Lapin lumilla ovat opettaneet, onko umpihankeen olemassa kompromissisuksia?

Rinne on muuttunut jyrkäksi, ja lumi on pakkautunut kovaksi aaltokorpuksi. Kylmä viima puskee kasvoilleni, ja lentävä irtolumi tuntuu neulasen pistoilta poskilla. Nousen hyvin hitaasti haarakäyntiä ja hakkaan lähes kolmemetrisiä metsäsuksia rinteeseen. Huopakumisaapas muljuaa siteissä, ja kymmenien kilojen painoinen ahkio yrittää vetää minut takaisin tunturin alarinteeseen. Pitoakaan ei suksen matala harppupohja tunnu löytävän, joten välillä olen lentää naamalleni.

Mäen päällä kaveri odottelee liukulumikengillään. Nousu oli karvapohjaisilla tynkäsuksilla paljon helpompi.

Tuntikausien nousemisen loputtua helpottaa, ja tunturiylängöllä viimeiset kilometrit ennen leiriä ovat avaraa puuterilumikenttää. Aurinkokin tulee esiin, ja hangen pinta kimaltelee kuin timanttipäällysteisenä. Metsäsuksien kärjet nousevat hienosti hangen pinnalle, ja hiihto on taas nautintoa. Tällä kertaa kaverilla on hieman työläämpää, sillä liukulumikengät uppoavat syvemmälle ja pehmeän pinnan alta löytyy lohkeavia lumikerroksia. Valmiiksi tehtyä latua pääsee kuitenkin hiihtämään melko mukavasti.

Pohjois-Norjan Øvre Dividalenin kansallispuiston hiihtovaelluksen jälkeen tunturisuksihankinta alkoi todella tuntua järkevältä ratkaisulta. Metsäsuksilla ja liukulumikengillä selvittiin, mutta ominaisuudet mäkisessä tunturimaastossa loppuivat kesken.

Liukulumikengät uppoavat höttölumeen ja lipsuvat raskasta ahkiota vetävien alla.

Muutamaa vuotta myöhemmin etenen lähes samoissa maastoissa tunturisuksilla. Jyrkillä koivikkorinteillä on puolisen metriä puuterilunta, mutta pohjalumia ei ole lainkaan – vain hienoa sokerilunta kivien ja mättäiden peittona. Valitsen melko suoran linjan ylöspäin, sillä pito on sataprosenttisen hyvä – suksien pohjassa on koko mitaltaan nousukarvat. Edes painava ahkio ei onnistu pilaamaan mukavaa etenemistä.

Kun olen päässyt jyrkimmän kohdan päälle, palaan auttamaan kavereita, jotka kiroavat kymmentuntiseksi venyneen hiihtopäivän huipennusta. Liukulumikengät uppoavat höttölumeen ja lipsuvat raskasta ahkiota vetävien alla. Epätoivoiset vaeltajat vetävät itseään eteenpäin käsillään jopa tunturikoivujen rungoista.

Autiotuvan lämmössä huomaan, että monon pohja on repeytymässä irti. Jos kenkä kestää loppuun saakka kunnialla, se on kuitenkin pieni hinta siitä edusta, jonka tunturisukset toivat näissä olosuhteissa.

Metsäsuksien ja tunturisuksien käytön välisenä siirtymäaikana olen hiihdellyt lukuisia reissuja liukulumikengillä. Ne ovat mainiot yleisvälineet, ja remmisiteisiin käyvät melkein mitkä vain lämpimät talvikengät. Liukulumikengissä on kuitenkin muutamia vakavia puutteita, jotka usein tulevat esiin useamman päivän hiihtovaelluksella. Pohjaan pysyvästi kiinnitetty puolen suksen mittainen nousukarva toimii yleensä mukavasti, mutta ongelmia tulee esimerkiksi silloin, kun jään päällä on vettä, joka tarttuu lujasti karvan pintaan. Kovassa nousussa ahkion kanssa pito ei riitä varsinkaan ahkiota vedettäessä.

Lyhyt pituus tuo mäkisessä ja tiheässä maastossa ketteryyttä, mutta umpilumessa kahlaaminen vaihtelevassa lumessa käy rankaksi, sillä kärki ei nouse pinnalle. Kovalla lumella liukulumikenkä on levoton hiihdettävä ja esimerkiksi kelkanjäljellä tai ladulla suorastaan raivostuttava — suksi luistaa lähes enemmän sivusuunnassa kuin eteenpäin. Lujaksi pakkautuneella lumella leveällä suksella kanttaaminen on myös vaikeaa, ja erityisesti pitkä sivuttainen siirtymä kovalla tunturinrinteellä on ikävää ja kivuliasta. Tunturisuksessa usein käytettävään NNN BC -siteeseen tottuneelle liukulumikenkien remmiside on hankala ja hiihtotuntumaltaan huono ratkaisu.

Pehmeässä pakkaslumessa ja upottavassa kevätsoseessa tunturisuksikin on kuitenkin ongelmissa.

Kompromissisuksi – onko sellaista? Jokaisella umpihankisuksella on puutteensa, ja siksi olisi mukavaa, jos yhdellä suksella voisi tehdä kaiken umpihangessa. Tunturisuksi on melko lähellä tätä, koska sillä voi hiihtää nautinnollisesti niin lokakuisella huurteella kuin kesäkuisella lumenviipymälläkin. Pehmeässä pakkaslumessa ja upottavassa kevätsoseessa tunturisuksikin on kuitenkin ongelmissa. Kahden metrin pituus ei aina riitä nostamaan kärkeä pinnalle. Onpa käynyt niinkin, että syvälle sohjoon uponnutta suksea nostaessani side on korkannut irti suksesta. Perinteisellä metsäsuksella ainakin välinerikolta olisi vältytty.

Joissain olosuhteissa kivikautiset turkispohjaiset puusukset olisivat voineet olla paremmat.

Erähiihtomaailmassa viime aikojen kohutuin suksiuutuus lienee niin sanottu Nato-suksi, jota on tilattu muun muassa Puolustusvoimille. Ominaisuuksiltaan se sijoittuu hybridimallina jonnekin metsäsuksen ja tunturisuksen välille. Hiihtolegenda Harri Kirvesniemen suksitehtaan sivakassa pistää silmään etenkin korkea kärki, joka nousee helpommin hangen pinnalle umpisessa. Teräskanttien puute voi kuitenkin kostautua tuntureilla. En ole vielä onnistunut saamaan suomalaista Nato-suksea testiin, erityisen kiinnostavaa olisi pistää se vastakkain norjalaisen suksitehtaan valmistaman Nato-suksen kanssa.

Oma umpihankihiihtoni alkoi 1990-luvulla niillä metsäsuksilla, mitä perheen varastosta sattui löytymään. Joissain olosuhteissa kivikautiset turkispohjaiset puusukset olisivat voineet olla paremmat. Joskus hankalan matkan jälkeen sukset lentelivät ja ärräpäät kaikuivat, mutta paljon paremmista välineistä ei edes osannut haaveilla. Eräsuksien evoluutio eteni, ja kevyet tunturisukset toimivilla kärkisiteillä ja helppokäyttöiset liukulumikengät tulivat kaikkien saataville.