Muualta Lapista

”Johan täällä on lysti köllöttää ja katsella tätä maailman menoa”, sanoo inarilainen 85-vuotias Valpu Aikio

Pian kaamos laskeutuu Valpu Aikion punaisen hirsimökin ylle Nartsamojärven rannalla. Valpun, 85 vuotta, ajatukset ovat jo vähän Kyproksen auringossa.

– Kyllä mie ajattelin, että tammikuun alussa taas lähden, niin kuin monet vuodet aikaisemminkin. Siellähän minä olin viime vuonnakin tammikuun alusta huhtikuun alkuun.

– Ihan mukava tässä on kotona joulua vietellä, poltella kynttilöitä ja katsella iltaisin revontulia, mutta enhän mie muuten oikein tykkää talvesta ja pakkasesta. Se varmaan johtuu siitä, että olen sattunut syntymään porokämppään Repojoella vuoden pimeimpänä päivänä, talvipäivän seisauksena 21. joulukuuta, hän naurahtaa.

Jos Valpu innostuu taas Kyprokselle lähtemään, niin siellä hän tietysti näkee paljon Pirre-tytärtään ja hänen perhettään, mutta majoituksen Valpu haluaa ottaa hotellista, jossa on oma rauha ja siellä voi elää omien aikataulujen mukaan.

– Siellähän kyllä minua odottaa ihan tuttu suomalaisten eläkeläisten porukka. Se on niin tuttua mulle, että osa heistä on käynyt kesällä kyläilemässä täällä Nartsamojärven rannallakin.

– Meillä on siellä ihan omat ohjelmanumerot eri päiville. Yhtenä päivänä on mölkkyä, tiistaina petankkia ja keskiviikkona minigolfia.

Valpu sanoo, että onhan se ihanaa, kun Kyproksella aamulla nousee sängystä, niin ei heti tarvitse miettiä, että kuinkahan paljon sitä laittaisi vaatteita päälle, että tarkenee.

Valpu Aikio on kiitollinen siitä, että terveyttä vielä riittää ja hän pystyy asustelemaan omassa kodissaan. Hän makselee laskut tietokoneella ja tietokone on kyllä Valpulla hallinnassa, vaikka joskus hänestä tuntuukin, että kohta tässä digimaailmassa jo ”putuaa kelkasta”.

– Kyllä joskus tuntuu, että kylläpä sitä onkin elänyt jo kauan. Kun miettii sitä kaikkea, mitä on elämän varrella nähnyt. Sitä on nähnyt niin monenlaiset ajat ja hommat. Kun ajattelen, millainen tämä maailma oli silloin, kun olin vaikka parikymppinen ja vertaan tähän päivään, niin kaikki on aivan erilaista.

– Se on ihan mukavaa, että on saanut elää näin kauan. Johan täällä on lysti köllöttää ja kattoa tätä maailman menoa, ja näitä uusia aikakausia, Valpu sanoo hymyillen.

Valpu oli aikaisemmin hyvinkin innokas kulkemaan Inarin Kirkonkylällä erilaisissa riennoissa ja Sami Sosterin tapahtumissa, mutta nykyisin reissut ovat hurjasti vähentyneet.

– Ei oikein raski kulkea, kun Lapha on vähentänyt meidän eläkeläisten kyytejä. Täytyy niin tarkoin laskea, milloin tilaa taksin. Sitä jos kaikki annetut kyydit käyttää kovin äkkiä, niin sitten ollaan ilman, hän harmittelee.

Valpu palasi viime kevättalvella kotiinsa parhaiden pilkkikelien aikaan, mutta kotijärvi Nartsamojärvi ei kylläkään ole mikään pilkkijärvi.

– Se on niin muuttunut tuo Nartsamojärvikin aikojen saatossa. Onhan järven syvänteissä ahventa, mutta ei se taho ottaa pilkkiin. Joskus sata vuotta sittenhän tuossa oli ihan siikaa ja harriakin, mutta ne ovat loppuneet aikaa sitten. Tästä meni oja toiseen Nartsamojärveen, mutta kun se jänkäoja meni umpeen, niin ei tuossa enää viihdy kuin ahven.

Valpu muistelee, kuinka hänen miehensä ruukasi aina Kortamojärvessä kalastaa, kun sieltä tuli hyvästi siikoja.

– Kerran se katsoi, että nyt sieltä järven pohjasta nousee verkon matkassa iso karhakka. Mutta sieltähän nousi iso maje. Minä muistan, kun se mopolla ajoi sieltä sen saaliin kanssa, niin matikka oli köytetty mopon tarakalle niin että se kahta puolta venyi siellä, hän naurahtaa.

Valpu paisteli matikan maksan kahdella paistinpannulla. Maksa oli niin iso, että rasvaakin siitä tuli litra.

– Matikan maksa on herkkua ja sen me söimme, mutta muuten vejimme sen matikan jänkään ja upotimme sinne. Sehän oli niin kauhia matikka, että sitähän olisi vuoden saanut syödä sitä yhtä majetta.

Valpu oli viisivuotias tyttönen, kun hänen perheensä oli evakossa Ylivieskassa. Hän on monesti muistellut sitä, kuinka hän makasi sairaana yhtä aikaa velipoikansa Martin kanssa Ylivieskan sairasmajalla.

– Siellä oli niin erilaiset olot verrattuna Inariin. Kun me täältä puhtaasta luonnosta jouduimme Keski-Pohjanmaalle, niin kulkutaudit alkoivat jyllätä. Se jokivesikin oli niin ruskeaa verrattuna meijän kirkkaisiin vesiin. Ja se ruokakin oli siellä sota-aikana jotenkin yksinkertaista verrattuna siihen, että Inarissa saatiin sentään syödä monenlaista kalaa ja lisäksi poroa.

Valpu muistaa, kuinka hänelle niin tärkeät sisarukset Inka ja Martti menehtyivät tautiin Ylivieskassa.

– Minä olin kai sen verran vanhempi, että selvisin kuitenkin elossa. Minä en ole koskaan unohtanut Inkaa ja Marttia. Minä ikävöin heitä silloin niin kovasti, mutta sehän oli semmoista aikaa, että aikuisilla ihmisillä oli omat huolensa ja kiireensä, eikä kukaan varmasti ymmärtänytkään, kuinka paljon pieni tyttö kaipaa sisaruksiaan.

Senkin Valpu muistaa, että hänelle Ylivieskan aika oli samalla suomen kielen kielikoulu.

– Aika lailla ummikkona sinne mentiin, mutta kun tulimme takaisin, niin kaikki puhuivat suomea. Siellähän oli pakko oppia suomen kieli.

Valpun muistikuviin on jäänyt hyvin se hetki, kun hänen perheensä viimein oli evakkotaipaleen päätepisteessä Ylivieskan Varjolan talossa.

– Se talo tuntui jotenkin niin pimeältä lapsen mielestä. Mutta hyvin meidät otettiin vastaan. Oli ruokaa ja petipaikat. Minun vanhempi sisko Mari ystävystyi talon tyttären, Ilomäen Kirstin kanssa. Evakosta oli kulunut jo 30 vuotta, kun Kirsti tuli kyläilemään tänne Inariin.

– Kun Kirsti lähti paluumatkalle, niin äitini sanoi, mutta olipa Ilomäen Kirsti vanhentunut. Sitä se äiti päivitteli, mutta ei hän hoksannut, että onhan sitä 30 vuojen aikana vanhentuneet kaikki muutkin.

Valpun aika Nartsamojärven kodissa kuluu mukavasti käsitöitä tehden. Hän on innokas penkkiurheilija ja tekee samalla käsitöitä, kun katselee urheilua telkkarista. Kaikki muu urheilu kuulemma menee, paitsi lentopallo ja koripallo, joiden sääntöjä Valpu ei ole oppinut tuntemaan.

– Mullahan on aina joku käsityö meneillään. Kudon sukkaa tai vantusta, joskus pauloja. Karvakenkiä tein ennen paljonkin, ja nyt pitäisi tehdä pitkästä aikaa yhdet karvakengät, jos vain saan koipia jostakin.

Kyproksen matkoillekin Valpu on aina ottanut mukaan hyviä lampaanvillan lankoja, jotta on voinut nojatuoliin istahtaessaan vähän kutoa samalla.

Valpua naurattaa, kun häneltä kysyy, kuka hänet on opettanut käsitöitä tekemään.

– Itte vissiin piti opetella kaikki. Taikka äitihän teki kaiken kotona ja siinähän mie pyörin kotona jaloissa ja opin. Sen ajan äitien oli pakko tehhä kaikki itte. Lampaitakin piti olla kotona ja äiti kehräsi aina villat rukilla. Tietenkin niitä lampaita sitten syötiinkin ja ihan hyväähän se lampaanliha on. Ei se mikään juhlaruoka tietenkään ollut niin kuin Kyproksella. Jotenkin minusta tuntuu, että ne siellä osaavat muutenkin tehhä lampaasta ja kaikesta parempia ruokia kuin meikäläiset, hän epäilee.

Kun Valpu muistelee nuoruuttaan, niin hän huomaa, että olihan se itse käsityömestari Kaaren Jomppanen omalla tavallaan hänelle opettaja.

– Olin jo koulusta päässyt, kun minä monesti kävelin meiltä Kaaren Jomppasen tykö. Matkaa oli pari kilometriä. Minähän melkein asuin siellä, kun Kaaren niin tykkäsi minusta. Kaaren opetti minut karvakenkiä tekemään ja opetti samalla kutomaan pauloja. Sillä oli paljon karvakenkien tilauksia ja mehän neulottiin niitä päivästä toiseen.

– Kaaren kehui minua taitavaksi ja minähän tietenkin innostuin, kun toinen kehuu. Kaaren kävi monena iltana teurastamassa rasvahäntälampaan ja me keitimme monet kerrat lampaanlihakeittoa. Se olikin minusta hyvää se keitto, kun hän osasi tehhä.

Kaaren teurasti itse lampaat. Valpu oikein muistaa, kuinka he katselivat yhdessä lampaita ja Kaaren sanoi, että tuossa on tuo oikein lihava lammas, sen me teurastamme seuraavaksi.

Valpu Aikio muistaa, kuinka hedelmät olivat hänen lapsuudessaan vielä outoja herkkuja kotona Paadarjärven rannalla.

– Aikion Markettahan se oli melkein jokkaisen ihmisen kummitäti tällä perällä. Markettahan oli ollut kätilönä, kun minä synnyin talvisota-aikana Repojoen porokämpällä. Siellähän se naisväki oli turvassa talvisodalta, sen kauemmaksi ei menty. Olin jo koulutyttö, mutta kotona käymässä, kun Marketta tuli meille ja tarjosi kummitytölle omenaa. Mulla halutti niin kauheasti sitä omenaa, mutta en kehdannut sitä hakea.

– Ensimmäiset banaanit olivat kanssa niin outoja hedelmiä, että kyllä niitä piti ensin tarkoin maistella. Ja kun ensimmäiset tomaatit tulivat, niin kylläpä ne maistuivat pahoilta. Eihän sen ajan lapsi ymmärtänyt, että sehän se vasta terveellistä ja hyvää olisi. Sitähän piti panna sokeria tomaatin päälle, että sitä pystyi syömään.

Valpu sanoo, että ruokavalio ei ollut hänen lapsuudessaan kovin monimutkainen. Kesällä syötiin kallaa ja perunaa, ja talvella tuli poronlihakin ruokalistalle.

– Kyllähän se oli monesti kesällä niin, että äiti keitti aina kalapottua. Eikä siihen kyllästynyt siihen aikaan. Ja talvella kun nyljettiin poro, niin ensimmäisenä piti keittää selkäkeitto.

Hän muistaa hyvin, että poron pääkin nyljettiin ja siinä sitä olikin paljon hyvää syötävää, kun kattilassa kiehui silmää, korvaa, leukaa, turpaa ja kaikkea muuta hampaineen päivineen. Saattoipa äiti laittaa samaan kattilaan nyljettyjä poron koparoitakin.

– Nykyisinhän ne nakkoo jonnekin molokkiin poron päät. Ihmisillä on niin paljon muuta syötävää ja porojakin on niin paljon, ettei päitä tartte säästää. Ihan hyvää se poron pää oli ja varsinkin silmän ympärillä se rasva oli makiaa.

Valpun äiti laittoi poron aivot rieskataikinan joukkoon, ja kylläpä lämmin aivorieska olikin mureaa ja hyvää, etenkin, kun siihen sipaisi voita päälle.

– Siitä on aikaa, kun olen viimeksi päässyt aivokakkua syömään. Enpä taitaisi enää itse osata semmoista tehhäkkään, hän epäilee.

Entisajan ihminen söi porosta käytännössä katsoen kaiken. Valpusta tuntuu, että entisajan poronliha maistuikin paremmalle kuin nykyisin.

– Poro söi ennen vanhaan jäkälää ja kaiken ruuan mettästä, mutta nyt niitä ruokitaan. Jotenkin se poron aito maku on kadonnut.

Pottu oli entisajan inarinsaamelaisten vihannes Paadarjärven rannallakin. Sietiön pihamaallakin oli kolme isoa perunamaata.

– Meitähän oli paljon syöjiä ja piti saada aina vuoden perunat. Pirtin lattian alla oli iso pottukellari. Eikä se ollut sillä hyvä, vaan niitä perunamaitahan piti kitkeä rikkaruohoista koko kesä. Voi että, siitä mie en olisi tykännyt ollenkaan, mutta siellä piti vain kumarassa nylkeä rikkaruohoja sääskien syötävänä.

Valpun isä laittoi kalat talven varalle puusaaveissa kellariin. Saavit olivat tietysti puusta, koska muovia ei oltu vielä keksittykään.

– Kalat säilyivät oikein hyvin omassa suolassaan, tai suolaliemessä, niissä saaveissa. Isä laittoi vielä kivet painoksi kalojen päälle. Lankojärvi oli meidän nuottakalastusjärvi syksyisin. Sinne me käveltiin ja kalastettiin siiat talven varalle. Ei siihen aikaan tarvinnut vetää kuin yhden apajan, kun tuli vene jo täyteen siikoja.

Hän sanoo, että siinä sitä olikin hommaa, kun nuottakalat vielä pestiin ja perkattiin aamuyöstä. Toisaalta hyvin mielellään niitä kaloja perattiinkin aamuun asti, kun kaikki tiesivät, että suolasiika on hyvä eväs talven aikana. Talven aikana toki myös juomustettiin, että saatiin välillä tuorettakin kalaa.

– Nuotasta saattoi tulla joku harrikin, mutta niitä ei koskaan saanut laittaa siikojen kanssa samaan pyttyyn. Harrihan on semmoinen, että se hapannuttaa kaikki kalat. Vaikka saattoihan se siika kyllä hapantua kevääseen mennessä ihan itsestään. Se olikin herkkua se hapantunut kala. Me haistoimme jo kaukaa, että nyt on kala kesäytynyt, ja se olikin hyvvää.

Valpun mukaan heillä ei kyllä kalaa tarkoituksella hapatettu, mutta olihan taloja, joissa kalasatsi, vaikkapa saavillinen ahvenia, hapatettiin ihan tarkoituksella talven varalle.

Nykyisin hän saattaa paistella haukifileitä tai herkutella haukipullilla, kun Sanna-tytär saattaa joskus tuoda hänelle haukea vaihtelun vuoksi.

– Mutta ei silloin minun lapsuudessa hauesta oikein välitetty. Oli niin paljon sitä siikaa, ettei haukea ollut pakko syödä. Eikä sitä siihen aikaan vielä harrastettu hauen jauhamista, että olisi tosiaan kalapullia tehty.

Jonkin verran Valpun lapsuuskodissa kerättiin myös marjoja talven varalle. He noukkivat puolukkaa ja samoin variksenmarjaakin. Marjat laitettiin kokonaisena pahvilaatikoihin ja laatikot kylmävaraston nurkkaan.

– Saattoi niissä joskus olla päällä homepilkkakin keväällä, mutta home pyyhkäistiin pois. Ei sitä siihen aikaan rantusteltu.

Kun mitään pakastimia ei ollut, niin hilloja taikka mustikoita ei kovin paljon talveksi säilötty. Hillat olisi toki voinut säilöä keittämällä lasipurkkeihin, mutta ei tuollaista tapaa vielä oikein tunnettu Paadarjärven rannalla.

– Varaston nurkassahan ne oli Norjan Melange-margariinitkin, kun isä haki Norjasta margariinit ja jauhot. Saattoihan joskus keväällä olla margariinin päällä vähän hometta, mutta se vain otettiin pois. Jääkaappeja ei osattu vaatia, kun ei niistä tiedetty vielä mitään. Ja nykyaikahan onkin semmoista, että ruoka ei saa olla tuntiakaan poissa jääkaapista. Jos joku ruoka on hetken pöyvällä, niin nykyihminen miettii, voiko sitä enää syödä.

Valpun kotona oli kaksi lehmää ja maitoa ja viiliä nautittiin joka päivä. Maito ei ehtinyt pilaantua, kun sehän juotiin saman tien. Äiti osti aina Inarin kesämarkkinoilta hyviä kippoja viilin tekoa varten.

– Nehän oli Inarissa aina juhannusmarkkinat, kesämarkkinat ja syysmarkkinat. Siellä oli helppoheikkejä, kirkonmenoja, ja Ranta-Marin törmä täynnä rankisia, kun ihmiset tulivat sinne eri puolilta Inaria ja pystyttivät rankisen. Siellä he keittelivät kalat ja potut. Ravintolaanhan ei menty syömään, vaan oli omat ruuat matkassa repussa tai veneessä.

Valpu sanoo, että olihan hyvä lisuke ruokapöydässä myös hirvenliha ja linnunliha.

– Olihan sitä syömistä, kun siihen aikaan oli vielä mettojakin. Hirvihän oli tällä perällä aika harvinainen, mutta kerran seitsemän hirven lauma oli tullut katsomaan isän hihnaporoja, kun isä siirsi härkiä puusta toiseen. Ne hirvet seisoi siinä porojen tykönä ja isähän ampui muutaman. Ei siinä kauan kestänyt, kun ne syötiin.

Valpua huvittaa joskus, kun hän televisiosta katselee, kuinka jouluturisteille annetaan porokyytiä jossakin Rovaniemellä.

– Se tuntuu turisteista niin mukavalta se porokyyti, mutta minä kyllä muistan, minkälaista se oli ennen vanhaan, kun oli pakko mennä porolla paikasta toiseen. Minutkin haettiin porolla joka joulu lomalle ja porolla vietiin kouluun, kun loma loppui.

– En minä oikein koskaan nauttinut poron pulkassa istumisesta. Siellä istutaan niin matalalla ja siellä oli aina kylmä. Kyllä siellä sai paleltua, vaikka kuinka oli vaatetta ja porontaljaa päällä. Ja se poron vauhti on melko hitaanlainen.

Valpun kotona ei lukittu ovea koskaan. Oven piti olla aina auki, jotta ohikulkijat pääsevät yöllä sisälle nukkumaan, jos sattuvat olemaan liikekannalla.

– Jokainen sai tulla, jos halusi. Silloin luotettiin ihmisiin. Oli se aikaa. Olen minä joskus ajatellut, että mitä nykyihminen tekisi, jos joutuisi siihen aikaan. Ei ollut sähköjä, ei maanteitä, ei autoja. Ei ollut kauppoja, mutta eipä sitä ollut rahhaakaan, millä ostaa. Mitähän nykyajan nainen sanoisi, kun pihalle nakattaisiin poronroppi ja siitä pitäisi alkaa hakkaamaan kirveellä ruokaa. Se aika silloin sitä, että me elettiin luonnosta. Ei nykyihminen enää pärjäisi siinä maailmassa.

Kiirekään ei auttanut olla. Jos halutti juoda kahvikupillisen, niin ota ensin säkistä kahvinpapuja, laita niitä rännäliin ja veivaa hellan päällä. Paahtoaste oli, mikä oli, milloin keskipaahtoa ja milloin vähän tummempaa...Pavunmurskeet piti tietysti vielä jauhaa hienoksi kahvimyllyssä. Aikaa siinä meni, mutta toisaalta levisipä pirttiin aivan ihana kahvintuoksu jo siinä kahvia valmistellessa.

Valpun kotiväki kylpi täyttä päätä savusaunassa. Kun ei vielä tunnettu raudasta tehtyjä kiukaita, niin kaikki olivat tyytyväisiä, kun saivat kylpeä savusaunassa, jonka nurkassa oli kivikeko.

– Olihan siellä ainakin lämmintä ja lämmintä vettä. Saattoihan sitä vain olla joskus tullessa nokisempi kuin mennessä. Ja kun kevät tuli ja järvi aukesi, niin alkoi mahoton pyykinpesu. Meillä oli rannalla pyykkirekka, saavi ja pata, jossa lämmittiin vesi. Siellä pestiin ja keitettiin kaikki lakanapyykki. Siellä pestiin valkoiset lakanat, tai lakanat, mitkä alunperin oli olleet valkoiset. Oli vain pakko säästää ne pyykit kevääseen.

Pirtin puulattia oli maalaamaton ja se pestiin tarkoin aina lauantaisin. Hiekka oli hyvä pesuaine ja vanha resuinen verkko toimi luutuna ja juuriharjana.

– Äiti oli mahdottoman tarkka siitä, että lattia piti kuurata puhtaanvalkoiseksi.

Kun radio tuli kotiin, niin siinä oli valtavan iso akku. Radiosta kuunneltiin uutiset korva kiinni radiossa ja sen jälkeen radio vain äkkiä kiinni, ettei akku kulu.

Valpu ihmettelee niitä entisajan maalaiskirjeenkantajiakin, jotka töikseen kuljettivat postia pitkin Inaria ja Utsjokea omin jaloin.

– Minun appi, Posti-Martti, kuljetti postia Utsjokea myöten. Martillehan oli joku sanonut Utsjoella, että vietkö tämän rautakangen Kittilään, kun joku tarttee sen. Ja Marttihan otti rautakangen reppuun ja vei perille. Olihan se kauhia kannettava, mutta joku tartti sitä rautakankea, kun siihen aikaan tehtiin töitä.

Valpu olisi varmasti lapsena käynyt Menesjärven kansakoulua, jos se olisi ollut olemassa, mutta kouluhan tuli vasta -55. Oli mentävä Riutulan koululle 20 kilometrin päähän. Riutulan koulun vanhoilla oppilailla, jotka kävivät tuota opinahjoa Hallikaisen opettajapariskunnan aikana, ei ole oikein lämpimiä muistoja koulunkäynnistään. Ei Valpukaan voi oikein hyvällä kouluvuosistaan puhua.

– Riutulan koulun henkilökunta tuli etelästä ja voi että, ne oli vihaisia. Ajatella, että seitsemän vuotta piti siellä pelätä. Ainoa joka oli aivan täysin erilainen, oli Vallen Inka, mutta hänhän olikin inarilainen. Inka taisi touhuta keittiössä ja hän oli aivan kokonaan eri luontoinen kuin nuo etelän ihmiset. Sitä aina odotti päivän aikana, että näkisi Inkan, niin tulisi hyvä mieli.

Riutulan koulussa ei auttanut puhua saamen kieltä ääneen, ei ainakaan Hallikaisten kuullen.

– Henkilökuntahan ei osannut mitään saamen kieltä. Kai he ajatteli, että me olisimme heistä puhuneet, jos olisimme käyttäneet saamea. Siinä oli jotakin niin kummaa siinä Riutulan koulun elämässä silloin. Aivan kuin he olisivat ajatelleet, että ei lappalaiset ole oikein ihmisiäkään, Valpu hymähtää.

Hän ei ihmettele, jos Riutulan koulu ja sen ajan kansakoulut yleensäkin, tekivät hallaa ihmisten saamen kielen puhumiselle.

– Jos joutuu nurkkaan lapinkielen sanan puhumisesta, niin johan siinä alkaa saamen kieli katoamaan. Ja moni lapsi vannoi silloin, että he eivät aikuisena tule puhumaan saamea omille lapsilleen, niin heistä tulee suoraan suomen kielen puhujia.

Valpu puhuu nykyisin yleensä suomen kieltä, kun ympärillä tahtoo olla enemmän suomen kielen kuin inarinsaamen puhujia.

– Aina sitä joskus pääsee inarinsaamea puhumaan. Inarinsaame kyllä onnistuu, vaikka alussa voi olla vähän kankeaa. Sehän on tuo kielikin semmoinen, että se kangistuu, jos ei sitä käytä. Tuo kielipesä on hieno asia, kun sieltä tulee inarinsaamen puhujia. Tällä perällä Mattuksen Petrin ja hänen Kirsi-vaimonsa lapset puhuvat inarinsaamea. Ja Kirsikin on innostunut oppimaan inarinsaamet ja pohjoissaamet.

Pohjoissaamea Valpu ymmärtää. Jos tupaan pölähtäisi joku pohjoissaamen puhuja Utsjoelta, niin kylläpä Valpu ymmärtäisi mitä vieras puhelee.

Valpun kotona käy säännöllisesti kylätalkkari. Hän on jo vuosia ollut yksi ja sama mies, Armas Lantto.

– Armas on niin hyvä ihminen kyllä. Hän käypi mulle puita hakemassa, kantaa roskia ja talvella kollaa pihan. Armas on sitä sukupolvea, jolla työnteko on selkäytimessä ja hän tietää nämä Inarin ihmiset ja sen, miten missäkin mökissä asutaan. Armas sanoi, että hänellä ei ole pitkä aika enää eläkkeeseen, mutta minä olen salaa toivonut, ettei hän jäisi eläkkeelle, sanoo Valpu hymyillen.

Valpu Aikion ajatus vierähtää jo tammikuiseen matkaan. Matkakuume ei vielä ole noussut, mutta vuoden vaihteen tienoilla se alkaakin yleensä vasta nousta.

– Minähän joskus ruukasin siellä onkiakin meren rannalla, mutta nykyään tuo tasapaino ei ole enää niin hyvä, joten onkimishommat on saaneet jäähä. Sauvakävelyä minä olen siellä harrastanut ja sauvathan on siellä aina valmiina oottamassa.

Pirren nuorimmainen tyttö haaveilee jatko-opinnoista Suomessa. Hän on ajatellut opiskelua Helsingissä, mutta onpa tyttö vähän kiinnostunut myös SAKK:sta.

– Tyttö puhuu kotonaan kreikkaa ja englantia, eikä niin oikein hyvin suomea, mutta äkkiähän nuori ihminen suomen oppii, jos Suomeen muuttaa. Ja jos innostuisi Inarissa opiskelemaan inarinsaamea, niin minähän kyllä alkaisin heti kielimestariksi, vakuuttaa Valpu.

Pieni tuulahdus Kyprosta on myös Nartsamojärven tuvan kahvipöydässä. Valpu kutsuu toimittajaa kahvipöytään ja tarjoilee itsesuolaamaansa siikaa voileipien päällä. Hän kertoo, että on oppinut ripauttamaan siian päälle vähän oliiviöljyä, sipulia ja joskus vähän sitruunaakin, niin graavikalan maku on heti parempi kuin perinteisen umpisuolatun siian.