Kulttuuri

Parhaat nuottauskelit alkavat iltojen pimentyessä

Typyrä järveen ja nuttura kiinni

Kun suuri Kelontekemäjärvi tyyntyy hämäränä syysiltana, on järvenselkä tavannut täyttyä venekunnista. Vaikka airoihin tarttuu yhä harvempi, on nuottauskulttuuri vielä elossa. Nyt järvelle on lähdössä Niilo Nilivaara , hänen poikansa Roope Nilivaara sekä kalakaveri Harri Järvinen . Tarkkailijana on mukana Mira-koira, joka on tuttu näky myös hirvimetsällä isäntänsä takin sisällä. Koska nuotan vetoon tarvitaan kaksi venettä ja neljä kalastajaa, saa toimittajakin olla soutumiehenä ja niin sanottuna puittiona.

Niilo Nilivaara on nuotannut Kelontekemässä kolmena vuosikymmenenä. Hän kertoo, että työkiireiden vuoksi nuottausporukkaa on usein vaikea saada kokoon. Lisäksi paras nuotanvetoaika sattuu yksiin metsästyssesongin kanssa.

– Onneksi on kiimarauhoitus, Nilivaara nauraa toiveikkaana.

Nilivaara kertoo, että parhaimpina vuosina nuottauskertoja on tullut 50 kesässä, nykyisin siitä jäädään paljon. Kalaa järvessä kuitenkin on edelleen ja nuottauskuntiakin kylässä on neljä.

Nuottausvälineet on peitetty veneisiin pressun alle. Nilivaara kertoo, että auringon säteet pilaavat helposti nailonpunokset, joten arvokkaat pyydykset on syytä suojata. Järvellä käy vain vieno tuuli. Se on hyvä merkki, mutta porottavan auringon kanssa saa olla järvellä tarkkana.

– Aurinko pitää jäädä nuotan taakse, muikku pakenee valoa päin, Nilivaara sanoo.

Veneet kytketään yhteen ja matka aloitetaan moottorisiirtymällä järven itärannasta kohti selkävesiä. Kelontekemäjärvi on melko matala ja aivan joka paikassa nuottaa ei pysty vetämään. Joskus nuotta koetaan rannalta, mutta Kelontekemäjärvellä siihen löytyy vain kaksi tai kolme sopivaa rantaa. Siksi saalis nostetaan yleensä veneeseen. Maamerkkeinä näkyy paitsi Kelontekemän ranta-asutus, myös jyhkeä Kumputunturi, Kuolavaaran ja Keulakkopään tuulimyllyt, Poroniemi, Saijansaari, Rajakivi ja Sotkavaara.

Tuttu ottipaikka löytyy kun Poroniemi on sopivassa linjassa. Tuuli muuttaa suuntaa ja järvi on hetken lähes peilityyni. On aika heittää nuotan perän paljastava puinen typyri veteen. Roope Nilivaara nauraa, että hän oli yli kymmenen vuotta soutumiehenä, kunnes yleni nuottamieheksi. Nuotan lasku käy kummaltakin Nilivaaralta sujuvasti ja painot ja kohot pysyvät ojennuksessa. Veneet erkanevat toisistaan, ja palaavat taas yhteen kun noin 200 metriä pitkä pyydys ja siihen liitetyt niin sanotut taukonarut ovat vedessä.

Ennen nuotan vetoa pohjaan heitetään ankkurit, jotka pitävät veneet otteessaan vaikka millainen saalis olisi kelattavana. Sitten alkaa kalastuksen raskain osuus kun puittiot istuvat jakkaralle ja nuotan narut kelataan hissukseen takaisin veneeseen. Vastus on kova, mutta irti ei auta puukapuloista päästää. Se voi tehdä kipeää. Nilivaara kertoo, että eräällä kylän miehellä ote lipesi ja rystyset olivat pitkään mustana.

Kelontekemässä muikkua pyydetään nuotan lisäksi verkoilla ja myös niin sanotulla puolinuotalla eli löyhkällä. Pula-aikana Kelontekemässä keksitty löyhkä vaatii tyynen kelin jolloin pinnassa näyttäytyvät kalat voidaan ajaa pyydykseen. Löyhkällä kalastamiseen riittää pienempi verkko kuin nuottaan ja vähemmän väkeä. Tuulta ei kestä nuottakaan. Nilivaara kertoo, että kova tuuli nostaa nuotan perää ja kalat pääsevät pakenemaan alakautta.

Nuotan nostossa on aikaa jutella viime aikojen uutisaiheista ja parhaista kalansaaliista. Kun Nilivaara hankki nuotan, hän sai tuhannen kilon saaliin, jossa oli kaikenlaista kalaa. Joskus taas pyydykseen kertyi kuusi saavillista pelkkää kiiskeä. Monesti tulee kuitenkin tyhjiä vetoja.

– Syksyllä kala menee syvänteisiin. Siihen kun sattuu, sitä kalaa saa. Joskus tuli neljä viisi saavia muikkua joka vedolla.

Sään ja vuodenajan lisäksi kalojen liikkeisiin vaikuttaa muun muassa syksyllä ilmestyvät tuhatpäiset koskeloparvet, jotka ajattavat kalaparvia kohti syvimpiä hautoja. Ruska-aikana roskakalan sanotaan sen sijaan menevän piiloon. Kelontekemän kalastushistoriikin mukaan pyynnin on sanottu olevan parhaimmillaan Perttulin viikolla eli viikolla 34. Nilivaara puolestaan uskoo, että kala seuraa vielä paremmin nuottaa kun vesi vielä viilenee ja lehti tippuu puista.

Nuotta on saatu jo kiskottua niin lähelle venettä, että kaikkien on taas alettava hommiin. Veneen takaa kiepsautetaan verkko, jonka tarkoituksena on estää kaloja pakenemasta auki jäävästä päädystä. Nurkista kuitenkin vetää edelleen, mutta siihen on keksitty ikiaikainen keino – tarpominen. Kepillä, jonka päässä on kuppimainen pola, veteen saadaan luotua poreseinämä, jota kalat eivät ohita. Järvinen muistuttaa kepillä painellessaan, että hän vielä aikoo kehittää paineilmalaitteen, jolla työ sujuu mukavammin.

Vihdoin nuotan perä on lähellä ja sen reunat turvallisesti veneessä. Käsillä on pysähtynyt hetki kun kalamiehet ovat vaiti ja tuijottavat pyrkiikö saaliskaloja pintaan. Vesi pysyy sileänä.

– Saapa nähdä tuliko Pietarin saalis vai Jeesuksen saalis, Nilivaara pohtii.

Nuotan perää nostetaan esille ja ensimmäisenä vilahtaa toistakiloisen hauen pitkä kuono. Peto säntäilee laidalta toiselle muikkusaaliin toivossa – niin, muikkujakin saaliiksi on uinut mukavasti. Nilivaara kertoo, että hauki ei ole aivan toivottu saalis, sillä se ajaa usein muikut pois nuotasta. Kalat lapetaan suoraan isoon saaviin. Toinen keino tyhjentää nuotta on avata perän pohjalla oleva sulku eli nuttura. Siinä on kuitenkin riskinä, että nuttura jää auki ja seuraava veto menee hukkaan.

Kun pyydys on koettu, ankkurit nostetaan ylös. Mutta sepä ei niin vain liikahdakaan.

– Onkohan se se Kelontekemän kello?, Niilo Nilivaara nauraa. Hän viittaa vanhaan tarinaan, jossa järven pohjaan on painunut kirkonkello ja jonka mukaan kylä olisi nimetty.

Roope Nilivaara kehottaa tekemään teräviä ja lujia nykäisyjä ja niin vain ankkuri viimein irtoaa pohjamudasta.

Koska keli on hyvä ja kalatynnyrit vajaita, kalastusporukka päättää tehdä vielä toisen vedon lähempänä kylän rantaa. Sitä ennen saadut muikut kiilataan tuoreeltaan ja lokkiparvi löytää paikalle kuin taikaiskusta.

Nilivaara esittelee, että saaliiksi on tullut kolmen eri ikäluokan muikkuja. Vain hotat eli tämän kesän poikaset eivät ole vielä tarttuneet. Seuraavasta apajasta läheltä rantaa tulee vielä paremmin muikkuja, joita silleiksikin on tavattu kutsua. Verkon perässä käy varsinainen kuhina, kun vesi pakenee. Nyt mukana on myös pulleita punasilmäisiä särkiä. Muikut tulee kyllä syötyä, vaikka perinteisiä kyläjuhlia ei tänä vuonna päästy juhlimaan. Kelontekemän muikku on maukas ja hyvin tunnettu herkku.

– Kaikki kalat viedään käsistä mitä saa, Nilivaara sanoo.

” Aurinko pitää jäädä nuotan taakse, muikku pakenee valoa päin.