Muualta Lapista

Olkapäät eivät ole koskaan kipeät – lentopallo pitää Helena Lanton kunnossa

Suomalaisia haastetaan liikkumaan. Liikunnan ilo ja ystävien tapaaminen saavat Helena Lanton vielä lähes yhdeksänkymppisenä Juoksengin nuorisotalolle.

Lentopallon ansiosta Helena Lanton hartiat ja niskat ovat pysyneet kunnossa vaikka ikää on jo 89 vuotta.

– Niin mie räknään, että se on lentopallon ansiota. Ei olkapäätkään ole koskaan kipeät.

Nuorempana hän myös käveli paljon, mutta iän myötä se on jäänyt vähemmälle. Viime kesänä talon takaa löytyi mustikoita enemmän kuin vuosiin ja pakaste täyttyi Helenan itse poimimista mustikoista.

Pelaamiseen vain innostui. Auttoi sekin, kun mies oli illat kotona ja hoiti lapsia.

Pirteä eläkeläinen on aina ollut innokas osallistumaan. Nuorena kansalaisopiston järjestämät jumpparyhmätkin olivat tärkeitä. Lentopalloa Lantto on harrastanut yli 50 vuotta. Pelit alkoivat Juoksengin koululla.

– Aluksi meillä oli sellainen malli, että pelattiin lentopalloa jumpan jälkeen. Tuli pelatuksi kaksikin kertaa viikossa.

Vuonna 1953 Juoksenkiin tehtiin nuorisotalo, jota Lanton mies Väinö Lantto oli rakentamassa. Talon valmistumisen jälkeen pelit jatkuivat uudessa liikuntasalissa.

Lanton ensimmäinen poika Jorma syntyi vuonna 1953. Toinen poika Mikko syntyi vuonna 1956 ja viimeisenä tyttö Anne vuonna 1968.

Vaikka Lantto ei oikein osaa sanoa, mikä saa aina lähtemään liikkeelle, löytyy siihen myös hyvä syy.

– Pelaamiseen vain innostui. Auttoi sekin, kun mies oli illat kotona ja hoiti lapsia.

Elämän rankimpia kokemuksia Lantto kertoo olleen, kun puoliso kuoli vuonna 1985. Nyt hän on asunut jo neljäkymmentä vuotta yksin miehensä rakentamassa talossa.

Rankinta on ollut kuitenkin oman lapsen kuolema.

– Vanhin poika sairasteli ja kuoli jo nuorena miehenä. Se oli vielä pahempaa kuin miehen kuolema.

Liikunta oli hyvää vastapainoa. Työ oli välillä rankkaa ja matkaakin oli 40 kilometria yhteen suuntaan. Mutta työnantaja oli hyvä.

Kotoisin Lantto on Kantomaanpäästä, mistä puoliso hänet löysi. Nuoripari vihittiin Ylitornion kirkkoherranvirastossa Lanton 18-vuotispäivänä.

– Kun seurusteltiin, niin mie kyllästyinkin, että en mie vielä ala mennä naimisiin. Kerrankin mie menin piiloon ja käskin äitin sanoa, ettei Helena ole kotona. Eihän äiti sanonu.

Helenan mies ja hänen veljensä olivat saaneet kylällä hyvän maineen ollessaan töissä Kantomaanpäässä. Lanton äiti oli todennut, ettet sinä vain mistään sen parempaa miestä löydä.

Pitkään ikään on mahtunut paljon. Työuransa Helena Lantto on tehnyt Pelloplastilla työnjohtajana.

– Alusta asti olin siellä, kun se perustettiin 1972. Kun väkeä tuli enemmän, Lassilan Veli laittoi minut työnjohtajaksi.

Työ oli paljon puhelimeen vastaamista, myyntityötä ja työntekijöiden johtamista. Rankimmaksi Lantto koki työnjohtamisen, johon kuului töiden jakaminen tilausten ja tarvittavien tuotteiden mukaan.

– Liikunta oli hyvää vastapainoa. Työ oli välillä rankkaa ja matkaakin oli 40 kilometria yhteen suuntaan. Mutta työnantaja oli hyvä.

Ruotsissa evakkomatkalla Lantto täytti 10 vuotta.

Hurjinta Lanton sotakokemuksista on se, kun perhe ei lähtenytkään yhdessä evakkomatkalle. Isä kuljetti osan kahdeksasta lapsesta hevoskärryllä Juoksenkiin, josta he pääsivät ylittämään Tornionjoen Ruotsiin.

– Siellä oli hyvä olla, mutta siitä oli kiusa, kun äiti ja isä jäivät pienimpien lasten kanssa Kantomaanpäähän. He menivät yhelle Ratasvuoman kämpälle. Sakemannit löysivät sinnekkin ja veivät isän vangiksi. Hän ei ollut joutunut sotaan, kun oli jo iäkkäämpi.

– Äidin he käskivät lähtemään mettään pienten ja lehmien kanssa. Se oli syksy 1944. Äidillä nuorimmainen, aivan pieni vauva, oli esiliinan helmassa, toinen selässä ja kolmatta hän talutti. Onneksi äiti tiesi toisenkin kämpän vaaran takana.

Kaksi viikkoa Lanton äiti joutui miettimään miehensä kohtaloa. Pelkona oli, että hänet oli ammuttu.

Perheen pelastuksena olivat lehmät. Niistä sai maitoa, joka ravitsi pakomatkan ajan. Lopulta myös selvisi, että sotilaat olivat päästäneet Lanton isän pois Juoksengissa ja hän oli paennut Ruotsiin.

Muutaman viikon evakkomatkan jälkeen Helena ja sisarukset pääsivät Ruotsista takaisin kotiin. Helpotus oli suuri, kun oma koti oli pystyssä vaikka suurin osa taloista oli poltettu.

– Kävelemällä tulimme kotia. Se ei ollut helppoa. Kaikki sillatkin oli poltettu.

Elämän Lantto kokee menneen kaikin puolin hyvin, vaikka välistä on ollut tiukkaa. Hän kertoo, miten jokainen markka piti säästää, koska miehelläkään ei ollut aina töitä.

Heillä itsellään ei ollut maanvijelystä eikä eläimiä, mutta puolison kotoa sai tarpeeseen maitoa ja lihaa. Ohraakin siellä viljeltiin. Myöhemmin nuoripari teki myös oman perunamaan uuden kotinsa viereen lapiolla kaivaen.

Suurempia haaveita oman elämänsä suhteen Lantolla ei ole ollut. Päällimmäisenä ajatuksena on, että lapset pärjäävät ja heillä menee hyvin. Naapurissa asuva Mikko-poika tuo iloa elämään päivittäisillä vierailuilla. Tytär perheineen täytti pakastetta kesällä runsaalla hillasaaliilla.

Mansikkamaan Lantto tyhjensi itse. Sieltä kertyikin lopulta 60 litraa satoa.

Nyt on toiveena, että pysyisi kunnossa ja saisi asua loppuun asti omassa kodissa, vaikka aivan kaikkea ei enää jaksakaan tehdä itse. Ikkunasta aukeavat upeat vaaramaisemat, joista Lantto ei ole koskaan kaivannut pois.

– Joka ilta kiitän Jumalaa elämästä ja siitä miten hyvin on mennyt.