Paikallisuutiset

Kalmalahti: Kuoleman aidan henkeä etsimässä

Työkaveri puhuu Enontekiön Kuoleman aidasta niin kuin kaikkien tulisi tietää, mikä se on ja missä. Minulle termi ei sano mitään. Aluksi en innostu, se ei kosketa, en ymmärrä.

Sitten hän kertoo minulle Kari Auttosta, joka on yhdessä Ilkka Vauran kanssa kirjoittanut näistä tapahtumista kirjan. Lopulta hän jopa lainaa minulle kirjan: Ounis – paikan henki. Viimein pysähdyn, luen kirjan ja tulen syvästi kosketetuksi – järkytetyksi.

Nyt minäkin ymmärrän, mikä Kuoleman aita on ja miksi kaikkien tulee siitä tietää.

Sen historia on karmeaa luettavaa. Nykyihmisen on vaikea ymmärtää tapahtumia ja ajan henkeä. Miksi suomalaiset tai lantalaiset, kuten saamelaiset heitä kutsuivat, kohtelivat saamelaisia niin karmealla tavalla?

– En tiedä irvistelikö vai nauroiko se, kun painoin sen pää edellä hetteeseen, kehuskeli ensimmäisen saamelaisen kyseisellä aidalla vuonna 1907 tappanut suomalainen.

Kirjan mukaan tappo alkoi myöhemmin vaivata tekijöitä ja he yrittivät kuljettaa ruumiin salaa hautausmaata kohti.

Kirjan mukaan uhri oli Sarrin Lassi eli Lars Prost. Tappoon johtaneet tapahtumat saivat alkunsa, kun kaksi lantalaista (valtaväestön tilallista) oli porovarkaissa ja viemässä Ouniksen saamelaisten poroja.

Tapahtumat alkoivat Pahtakurulta. Varkaiden perään oli lähtenyt Sarrin Lassi ja Kemin-Niila. He olivat saavuttaneet pororosvot nopeasti. Sarrin Lassi haavoittui ensimmäisestä luodista pahoin, minkä jälkeen hänet surmattiin armonlaukauksella. Samassa seurassa ollut Kemin Niila pääsi pakoon, vaikka kuula raapaisikin hänen jalkaansa.

Eräs aikalainen ja poromies on kertonut kirjan tekijälle, kuinka ampumisen jälkeen ampuja oli sitonut ruumiin kuin komsioon ja painanut rimpiin. Päälle oli laitettu kiviä painoksi. Tappajat nimesivät paikan Lassinojaksi, mutta nimi ei ole säilynyt nykyaikaan.

Kirjan mukaan tappo alkoi myöhemmin vaivata tekijöitä ja he yrittivät kuljettaa ruumiin salaa hautausmaata kohti, mutta eivät saaneet sitä koskaan perille saakka. Ruumis poltettiin lopulta ontossa hongassa, niin kutsutussa onsihongassa. Jäljelle jääneet luut heitettiin lampeen.

Suomessa tapausta ei selvitetty, mutta Ruotsin puolella kirkonkirjaan merkittiin, että kuolinsyy 1880 syntyneellä Lars Prostilla heinäkuussa 1907 oli mördat eli murhattu.

Mikä se Kuoleman aita siis on? Se on aita, jonka suomalaiset lantalaiset olivat rakentaneet poroja varten. Yli 80 kilometrin pituinen aita kiersi koko Ounastunturin ja Pallastunturin Enontekiön puoleisen osan samoja alueita kuin nykyinen Pallas-Ylläs-kansallispuiston raja.

Perimätiedon mukaan Ketomellan alue Enontekiöllä on ikivanhaa saamelaisten asuinpaikkaa. Sen hiekkaan on ollut helppo sijoittaa kodat ja kaivaa säilytys- ja varastokuoppia. Jokea ja hiekkakankaita sekä paljakoita pitkin on ollut helppo kulkea. Metsä eli outa on tarjonnut riistaa; peuroja, hirviä, majavia, saukkoja, susia, ahmoja ja karhuja.

Pallas ja Ylläs eivät ole rauhan tuntureita, vaan traagisten tapahtumien näyttämöitä.

1800-luvun loppupuolelle saakka Lapissa oli liikuttu vuosisatoja siten, että valtakuntien, Ruotsin, Tanska-Norjan tai Venäjä-Suomen rajoilla ei ollut mitään merkitystä. Kalotin alueella poropaimentolaiset olivat saaneet kulkea poroelämän vaatimusten mukaan.

Asuinpaikkaa vaihdettiin sen mukaa, mistä poroille löytyi syötävää. Vielä 1800-luvulla poropaimentolaiset siirtyivät eli jutasivat Ruotsin ja Suomen puolelta Norjan vuonojen rannoille ja Jäämeren saarille porojen kesälaitumille sekä kalan äärelle.

Talvella puolestaan palattiin takaisin tunturialueelle ja keskitalvella talvipaikoille outaan Enontekiölle ja Ruotsin Lappiin, kirjoittaa Kari Autto kirjassaan.

Alueella oli totuttu siihen, että valtion ja kirkon edustajat olivat kaukana. Muutoksia alkoi tulla 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, kun valtiot alkoivat tiukentaa rajojaan. Maiden välille tehtiin rajasulkuja.

Pohjoisen asukkaat kokivat kirjan mukaan, että etelän valtaapitävät eivät ymmärtäneet elämänmuotoa ja elämä vaikeutui kun piti valita minkä maan kansalaisena olisi paras olla. Tähän vaiheeseen liittyy useiden saamelaissukujen siirtymiset Ruotsista ja Norjasta Enontekiölle sekä Inariin ja Sodankylään.

– Aita rakennettiin rajasulun jälkeisenä aikana ja saamelaisista tuli pakolaisia omalla alueellaan. Tuo aita oli saamelaisia vastaan. He eivät aitoja tarvinneet, koska hallitsivat porojen paimentamisen. Lantalaiset eli maata omistavat talonpojat, suomalaiset olivat kuulleet isojaosta ja ajattelivat, että kaikki maa, joka saadaan aidan sisälle, saadaan omaksi, Kari Autto kirjoittaa.

– Aita rakennettiin saamelaisten, suomalaisten ja sen aikaisen yhteiskunnan eli senaatin tuella. Se maksoi kuulemma niin paljon, että porotkin alueelta loppuivat ja aitaajat köyhtyivät. Porot olivat aidassa kesämaan aikana, lumella metsissä, muuten ruoka ei olisi riittänyt.

Hän muistuttaa, että aidasta ja siihen liittyvistä tapauksista johtuen Pallas ja Ylläs eivät ole rauhan tuntureita, vaan traagisten tapahtumien näyttämöitä. Hänen nostettuaan asiaa esille, ovat myös muut rohkaistuneet kertomaan tapauksista ja niitä ovat tutkineet ja niistä ovat kirjoittaneet Matti Enbuske, J.Juhani Kortesalmi, Veli-Pekka Lehtola ja Anne-Maria Magga.

Aitaamisen yhteydessä neljä saamelaista tapettiin, heidän kotansa ja kaarteensa poltettiin. Loput saamelaisista pakenivat pois ja tunturi jäi lantalaisten haltuun, eikä aitaa enää tarvittu. Tämän vuoksi sitä alettiin kutsua Kuolemanaidaksi ja veriaidaksi.

Aita on toiminut myös merkittynä kulkureittinä Pallaksen suunnalta Hettaan päin.

– Muun muassa ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaisia ja itävaltalaisia sotavankeja, jotka karkasivat Venäjältä ja pyrkivät ruotsiin, käyttivät tätä aitaa, Kari Autto kertoo kirjassaan.

Aita on 83 kilometriä pitkä. Sen tekemiseen on tarvittu yli 20 000 tolppaa, yhdeksän tuhatta tukea ja 200 000 maasepän tekemään naulaa. Senaatin avustus Enontekiön kunnalle aidan tekemiseen oli viisi tuhatta markkaa.

Seuraava murha aidalla tapahtui kaksi vuotta edellisen jälkeen. Keto-Juhon kuolinsyyksi on merkitty keuhkotauti, mutta tapauksesta kerrottiin:

– Tappaja oli pomppinut Juhon rinnan päällä niin kauan, että veri purskui suusta.

Kukaan ei uskaltanut puuttua asioiden kulkuun, vaikka mies tapettiin raaemmin kuin eläin.

– Kerran sama tappaja löi Keto-Lassiakin, Juhon veljeä selkään takaa yllättäen. Uhri lensi maahan, mutta tappaja ei ehtinyt lyödä toista kertaa. Lassi pelastui, koska takaraivoon tarkoitettu isku jäi alaselkään, Kari Autto toteaa kirjassaan.

– Aikalaisten kertoman mukaan tämä tappaja oli kyttyräniskainen ja kelvoton mutta räyhä, kuten kelvottomat miehet tapaavat ollakin. Sen takia hän ehkä hyökkäsikin takaapäin.

Seuraava uhri on Valkko-Lassi, joka murhattiin vuonna 1914. Hänenkään kuolinsyy ei Suomen puolen kirkonkirjasta selviä. 54-vuotiaana kuolleen Lauri Valkeapään kuolinsyyksi on merkitty tuntematon.

– Mies hakattiin puukepeillä niin pahasti, että hän halvaantui takaraivoon kohdistuneista iskuista, eikä siitä toipunut vaan kuoli. Lassin leski, Valkko-Ella, ei tietenkään pärjännyt yksin, kun porotkin vietiin. Hän myi oman osuutensa tilasta Elli Autolle, joka oli aiemmin murhatun Sarrin-Lassin leski ja mennyt naimisiin Juho Auton kanssa.

Valkko-Ellaan liittyy paljon tarinoita, sillä hän on ollut hyvä kertoja. Myöhemmin hänen tiedetään asuneen Hetassa ja kertoneen Samuli Paulaharjulle monia tarinoita.

Viimeinen neljästä aidalla tapahtuneesta murhasta tapahtui parikymmentä vuotta myöhemmin, lokakuussa vuonna 1933. Tuolloin Raattaman kohdalla Pallaskurussa poromiehillä oli ollut laavu.

Kaksi miestä, Nutti-Niku ja hänen tappajansa olivat kahdestaan ulkopuolella, kun muut miehet olivat laavussa. Toinen miehistä, tappaja, tuli sisälle ja kehotti toisia menemään katsomaan ulos, mikä Nikulla on.

– Kun muut menivät katsomaan, Niku makasi kuolleena takaraivo murskattuna. Tappajalla oli ollut visapäinen sauva, jolla se oli murskannut takaraivon yhdellä iskulla. Raa’ an tappajan kerrotaan menneen Raattaman kylälle ja kyselleen ”Eikö Niku-riepu ole vielä tullut? No jos ei ole tullut, niin pankaa kädet ristiin sitten”, Kari Autto kertoo kirjassa.

Toiset poromiehet toivat kirjan mukaan ruumiin kylälle ja panivat tyhjillään olevaan pirttiin.

– Nikun koira vartioi isäntäänsä niin, että ei suostunut lähtemään minnekään ennen kuin vainaja vietiin pois. Tämä murhapaikka oli Rihmakurussa niukasti Kittilän puolella. Lääkäri totesi, takaraivo on murskattu jollakin kovalla esineellä, eikä asialle voi enää mitään tehdä.

Nimismies ei ollut Kari Autton kirjan mukaan ottanut asiaa kuuleviin korviinsa, ehkä siksi kun vainaja oli saamelainen ja murhaaja suomalainen. Nutti Niku eli Nils Nutti oli ollut mukana 1925 ja 1930 mukana Saksan matkoilla, joilla saamelaisia esiteltiin kuin eläimiä eläintarhassa.

Nikun mökki oli Ketomellassa Ounisjoen länsirannan Lapinkentällä. Saksalaiset polttivat sen Lapin sodassa, kuten koko kylän. Muistoksi jäi nimi: Nikunkenttä, Nikunvainio ja Nikuntieva.

1930-luvulla germaanikansat Saksassa nostattivat omaa itsetuntoaan arjalaisina ja tekivät sitä muita rotuja halveksimalla. Tuolloin myös Ouniksen seutukunnan saamelaisia vietiin iso joukko Saksan eläintarhoihin näytille.

Talvisiin perinneasuihin puetuille saamelaisille ja myös poroille reissu oli ankara rasitus. Ihmiset eivät olleet tottuneet lämpöön, eikä kaupunkimaiseen elämänmenoon.

– Se porukka oli varmasti hullunkurinen näky siellä, koska ne varusteet eivät sinne kuuluneet. Yhtä hullunkurisia kuin saksalaiset olivat omissa varusteissaan vähän myöhemmin sota-aikana paleltumassa Lapissa, Kari Autto kirjoittaa.

Hän muistuttaa, että Marianpäivän juhlavaatteet Koutokeinossa ja Enontekiöllä maaliskuun tuiskussa ja pakkasissa olivat paikallaan, mutta kun ne samat vaatteet puetaan Saksan helteessä, niin tukalaa on.

– Varsinkin, kun ihmiset ovat kuumuuteen tottumattomia. Kun katsoo lasta retkellä otetusta kuvasta, näkee kuinka hän kärsii kuumuudesta.

Esittelymatka Saksaan kesti yli kahdeksan kuukautta ja molemmilla reissuilla yksi ihmisistä kuoli, ilmeisesti tuberkuloosiin. Porojakin kuoli ja niitä jäi myös eläintarhoille. Mukana olleet koirat lopetettiin ja kalusto jäi sinne museoille vastaisen varalle.

Lähde: Kari Autto ja Ilkka Vaura: Ounis – paikan henki.

Kuuntele podcast täältä: