Kolumnit

Teemu Taulavuoren kolumni: Kuka puolustaisi työhulluja?

Työkeskeisyydestä on varoiteltu pitkään. Ei tosin aina. Muistan ajan, jolloin aikuiset kävivät töissä ja muuta vaihtoehtoa ei arkeen oikeastaan ollut, ainakaan siinä elämänpiirissä, jossa kasvoin.

Sen jälkeen ei työlle omistautumisen kyseenalaistamisesta ole ollut pulaa. Harry Chapinin laulussa ”Cat’s in the Cradle” isällä on joskus tulevaisuudessa aikaa lapselleen, niin hän lupaa, ja kun sitä aikaa eläkkeellä olisi, niin esimerkin voimalla kaltaisekseen kasvanut poika vastaa, että nähdään, kun on aikaa.

Tuon laulun lisäksi ei ole voinut välttyä huokoistamispuheelta. 80-luvulla oli sapattivapaat, ja 90-luvulla alkoivat vuorotteluvapaat. Työuupumus räjähti 2000-luvulla. Nyt on meneillään osa-aikaistaminen ja ilmiö nimeltään quiet quitting. Siinä tehdään minimimäärä työtä laittamatta likoon yhtään enempää aikaa, innostusta ja vaivaa kuin mitä on pakko. Korostetaan, että työ ei saa olla kaikki kaikessa, ja kukaan ei ole kuolinvuoteella toivonut tehneensä enemmän töitä. Jotkut tavoittelevat taloudellista riippumattomuutta eli riippumattomuutta ansiotyöstä.

Sitä saattaa epäillä olevansa väärillä jäljillä ja vähän tyhmäkin, kun yleinen ilmapiiri korostaa ylenmääräisen työn sairastuttavuutta.

Olen tietysti altistunut tälle puheelle niin kuin kaikki muutkin ja olen yrittänyt ajatella, että olen siinä suhteessa tiedostava. Olen luullut tunnistavani, milloin ihminen on työnarkomaani, ja että olisin itse tasapainoinen.

Joskus on kuitenkin lopetettava itselleen valehteleminen ja myönnettävä totuus: olen työhullu. Olen epäillyt sitä jo vuosia sitten, kun laskin että minulla oli verovuoden aikana viisi työnantajaa. Olen myös epäillyt silloin, kun tuntikertymän mukaan teen 13 kuukautta vuodessa töitä.

Sitä saattaa epäillä olevansa väärillä jäljillä ja vähän tyhmäkin, kun yleinen ilmapiiri korostaa ylenmääräisen työn sairastuttavuutta ja ihmissuhteiden ja palautumisen laiminlyöntiä.

En olisi kuitenkaan oma itseni jos en hieman vastustaisi tätä valtavirran näkemystä. Onko se edes valtavirran näkemys?

Moni ihminen nauttii työnteosta ja haluaa palata työn ääreen nopeasti sairauslomalta tai tehdä sitä myös vajaakuntoisena. Kaikkialla näkee hyvää ja tinkimätöntä työnjälkeä. Moni laittaa likoon enemmän kuin tarvisi. Moni janoaa lisäkoulutusta työssään ja pystymisen tunnetta.

Viime kädessä kaikki työ tuottaa jonkin tuloksen, jonka ansiosta koko yhteiskunnalla menee paremmin.

Onko työstä varoittaminen jo mennyt vähän liiallisuuksiin? Onko osa uupumispuheesta mantraa, jonka hokeminen on vain yleisesti hyväksyttyä? Olisiko aika puhua enemmän työn hyvistä vaikutuksista ja työyhteisön antamista voimavaroista työntekijälle?

Työ, sekä palkka- että vapaaehtoistyö, antaa haasteita, ja viime kädessä kaikki työ tuottaa jonkin tuloksen, jonka ansiosta koko yhteiskunnalla menee paremmin. Tulos voi olla jollekin perheelle ja yksilölle jopa ratkaisevaa, vaikka tietysti töissä ollessaan ei olla oman perheen parissa. Se ei silti tee ihmisestä huonoa.

Uupuminen ei ole leikin asia, mutta siitä toipuu lepäämällä ja erilaisten asioiden tekemisellä. Työn iloa siis kaikille!

Teemu Taulavuori

Kirjoittaja on muoniolainen yleislääkäri ja maatiaiseläinten säilyttäjä.