Muualta Lapista

Savukoskelta kotoisin oleva kirurgi Seppo Salminen pelasti ihmisiä kansanmurhan kauhujen keskellä Ruandassa

Seppo Salminen työskenteli Ruandassa vuonna 1994 osana sotakirurgista tiimiä, joka pelasti tuhansien ihmisten hengen. Artikkelissa on kuvamateriaalia, joka saattaa järkyttää.

Artikkelissa on kaksi osaa. Tämä kertoo Seppo Salmisen työstä Ruandassa ja toinen hänen nuoruudestaan Savukoskella ja Kemijärvellä. Linkki toiseen osaan tämän artikkelin lopussa.

Huoneessa on hiljaista. Kirurgi Seppo Salminen tekee hätäsektiota ja nostaa äidin kohdusta kuolleen vauvan. Hän antaa sen hoitajalle katsomatta sitä. Salminen laittaa kädet takaisin kohtuun ja alkaa ottaa istukkaa pois, kun käsi osuu johonkin kovaan.

Pää!

On toinenkin vauva, ja se on elossa!

Vauva parkaisee äänekkäästi. Saliin tulee eloa, ja kaikki nauravat. Vauvan nimeksi annetaan Surprise, Yllätys. Äidin toivuttua Salminen käy onnittelemassa häntä. He katsovat toisiaan ja hymyilevät. Onnellinen hetki kantaa molempia.

Kirurgi Seppo Salminen on ajatellut kahden viime vuoden aikana paljon 30 vuoden takaista kesää 1994. Hän työskenteli silloin kolme kuukautta kansainvälisen Punaisen Ristin sotakirurgisessa sairaalassa Ruandan Kigalissa. Maassa oli meneillään kansanmurha ja samaan aikaan sisällissota.

Salminen oli suurimman osan ajasta kenttäsairaalan ja koko kaupungin ainoa kirurgi, joka hoiti sotavammoja, räjäytettyjä, silvottuja ja raiskattuja sekä teki hätäsektioita.

Viime vuonna Salminen ja savukoskelaisjuurinen toimittaja Leena Hirvonen kirjoittivat kirurgin päiväkirjatekstien pohjalta kirjan siitä, mitä Salminen Ruandassa näki, koki ja teki. Kirja julkaistiin helmikuussa.

Ruandan aika ja idea kirjasta tulivat Salmisen mieleen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Uutiskuvat Butšasta ja Irpinistä näyttivät tutuilta.

– Ajattelin, että ihmisten mielivaltainen tappaminen on siellä väkivallan ja tappamisen luonteen puolesta ihan samanlaista kuin Ruandassa, samoin kuin siihen liittyvät ryöstelyt ja raiskaukset. Vielä pahemmin se toteutuu Gazassa, jossa on kansanmurhan piirteitä. Sotia on aina jossakin, mutta nämä ovat kaksi sellaista konfliktia, jotka ovat todella vaarallisia, Salminen sanoo.

Tappamista käsityönä

Salminen matkusti juhannuksena 1994 töihin alueelle, josta rauhanturvaajat ja kaikki muut ulkomaalaiset olivat lähteneet vaarallisten olojen takia. Kansanmurha oli alkanut 7. huhtikuuta.

– Ruandassa ominaista oli, että ihmisiä hakattiin kuoliaaksi viidakkoveitsillä ja peltotyökaluilla, kuten hakuilla ja kuokilla sekä nuijilla ja keihäillä. Lisäksi miinat aiheuttivat vammoja, Salminen kertoo.

Sotaolojen kirurgiassa pätevät samat periaatteet kuin missä tahansa muualla. Toteutus riippuu olosuhteista. Ruandassa juoksevaa vettä ei ollut, vaan kädet huljuteltiin vadissa. Leikkaushanskat pestiin ja kuivattiin auringossa uudelleen käytettäviksi. Tällä ei ollut hygieenisyyteen juuri vaikutusta, sillä sotaoloissa syntyneet haavat olivat joka tapauksessa likaisia. Steriilit hanskat säästettiin sektioihin.

– Sota jyrsii jokaista.

Maassa tapettiin kolmessa kuukaudessa noin miljoona ihmistä, 10 000 päivässä. Tapetut olivat tutseja ja maltillisia hutuja.

Tappamisen suoritti pääasiassa hallituksen armeijan kouluttama ja aseellisesti tukema hutujen puolisotilaallinen järjestö. Lisäksi tappotyötä tekivät työttömien nuorten miesten joukkiot, jotka saivat palkkioksi luvan ryöstelyyn ja raiskaamiseen.

– Lisäksi hallituksen propaganda ja suoranainen aivopesu radiokanavien kautta painosti muuten rauhallista hutujen maaseutuväestöä tappamaan tutsinaapurinsa, sekaperheissä vihollisiksi leimatut perheenjäsenet, kouluissa vääränlaiset oppilaat ja opettajat sekä kirkoista suojaa hakeneet ihmiset.

Kaiken takana oli Ruandan hallituksen armeija, joka oli suunnitellut kansanmurhan hallituksen kanssa etukäteen. Se alkoi presidentin koneen alas ampumisella, minkä jälkeisenä aamuna tutseja alettiin tappaa nimilistojen perusteella.

Hutut ja tutsit olivat asuneet alueella vuosisatoja yhtenäisenä kansana, jolla on sama kieli, katolinen uskonto ja tavat. Heimojaon loivat siirtomaaisännät, lähinnä belgialaiset ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

– Kyseessä ei ollut heimosota, kuten Euroopassa silloin ajateltiin, vaan poliittinen kamppailu vallasta alueesta ja rahasta. Valta kiinnosti, sillä maa on viljavaa ja ilmasto tasainen.

Ruanda sijaitsee keskellä Afrikkaa, jossa entisen Vaasan läänin kokoisella alueella oli tuolloin kahdeksan miljoonaa asukasta.

”Osa kuolee, kun minä nukun”

Perille päästyään Salminen tapasi edeltäjänsä ja huomasi tämän jaksamisen romahtaneen.

– Kukaan ei kestä, jos yrittää tehdä yötä päivää töitä. Annoin tiimille ohjeen, että tapahtui mitä tahansa, illalla lopetetaan työt ja mennään nukkumaan. Tiesimme, että haavoittuneita tulee sisään koko ajan ja osa kuolee, kun minä nukun, mutta niin piti tehdä. Poikkeuksena olivat hätäsektiot, sillä niissä kuolee yhden ihmisen sijaan kaksi, jos äiti ei saa apua.

Tiimi aloitti työt kello 7 aamulla ja lopetti seitsemän, kahdeksan maissa illalla. Sen jälkeen oli vuorossa peseytyminen, ruokailu, päiväkirjan kirjoittaminen ja nukkumaan meno. Usein uni keskeytyi taisteluiden ääniin.

– Kirjoitin muistiin päivän tapahtumat, mitä tein, näin, koin ja tunsin. Sen jälkeen ne oli käsitelty eikä niitä tarvinnut miettiä.

Pimeys tuli kello 22, kun generaattori sammutettiin ja sähköt katkesivat. Pisimmillään näin kului kuusi viikkoa ilman yhtään vapaapäivää.

Kirjanpidon mukaan meidän sairaalassamme yli 4000 ihmistä saatiin ulos hengissä.

Vaikeinta oli kohdata lasten tuska

Seppo Salminen oli työskennellyt aiemmin Pakistanissa, ja kriisioloissa tehtävä työ oli tuttua. Hän oli ortopedi, kirurgi, traumatologi ja tapaturmakirurgi ja tiesi, mitä pitää tehdä.

– Työ ei ollut vaikeaa, mutta oli vaikeaa kohdata ihmisten hätä ja tuska, etenkin lasten ja naisten kohdalla, jotka oli pahoinpidelty ja silvottu ja raiskattu. Täytyi pystyä pitämään itsensä ulkopuolella ihmisestä, joka kärsi ja kuoli siinä edessä.

– Silloin kun pöydällä makaa sotilas, ajattelee vaistomaisesti, että hänelle haavoittuminen on normaalia. Kun pikkutyttö raiskataan kymmenen miehen voimin, se ei ole normaalia. Sitä oli paljon siellä, Salminen kertoo.

Kirurgin oli pakko ulkoistaa itsensä haavoittuneiden, nälkiintyneiden ja sairaiden ihmisten tuskasta.

– Sitä vain tekee työnsä, olipa se amputaatio, mahasta läpi ammutun hoitaminen tai hätäsektio.

Punaisen Ristin työntekijöillä ei ollut lupaa mennä sairaalan ulkopuolelle, joten he eivät nähneet väkivaltaa, vain sen jälkiä. Salmisen mukaan pahimpia olivat joukot, jotka eivät olleet minkään armeijan käskyvallassa.

Kirurgi arvioi päiväkirjamerkinnöissään, että sotaoloissa työskentely jättää kaikkiin jälkensä.

– Sota jyrsii jokaista.

Työtä kahden rintaman välissä

Kenttäsairaala sijaitsi katolisen tyttökoulun tiloissa keskellä kahden armeijan rintamalinjaa.

Punainen Risti oli saanut molempien osapuolten päälliköltä turvatakuut. Sairaalan läpi meni kuitenkin runsaasti harhalaukauksia.

– Ei pelottanut, koska meillä oli tunne, että meidän kimppuumme ei suoranaisesti hyökätä. Luoteja meni ohi paljon ja joskus myös raketteja ja pommeja. Kerran räjähti osaston katto. Potilaita kuoli seitsemän ja myös henkilökuntaa.

Kirurgisen tiimin lisäksi sairaalassa oli paljon paikallisia työntekijöitä, jotka pesivät ja hoitivat potilaiden vammoja ja huolehtivat heistä. Myös potilaiden kantajien työ oli tärkeää. Työntekijöitä oli noin sata ja potilaita 600.

Kiivaimpaan aikaan sisälle tuli päivän aikana sata uutta potilasta, ja yksi kirurgi pystyi leikkaamaan heistä noin 15.

Kirjanpidon mukaan kesäkuussa sairaalaan otetuista tuhannesta potilaasta kuoli viidesosa.

Tilanne Ruandassa rauhoittui sotilaallisesti heinäkuun alun ratkaisutaistelun jälkeen, jolloin tutsiarmeija valtasi Kigalin. Sotavammat vähenivät, ja taistelijoiden sijaan sairaalaan tuli aiempaa enemmän siviilejä miinaräjähdyksissä haavoittuneina. Heistä oli huomattava osa kotiinsa palaavia naisia ja lapsia.

Sairaalassa ei ollut röntgeniä eikä laboratoriota.

– Tässä olivat ainoat diagnostiset menetelmät, Salminen sanoo ja näyttää käsiään.

Kriisioloissa diagnoosi ja suunnitelma tehdään parissa minuutissa. Potilaat jaetaan kolmeen ryhmään: kuoleviin, leikkauksella autettaviin ja lievemmin loukkaantuneisiin, jotka selviävät vammojen hoidolla ja penisilliinikuurilla.

Kuolevia autettiin antamalla morfiinia kivunlievitykseksi. Myös kiireellistä leikkausta saattoivat odottaa viikon tai pari, ja osa kuoli jonoon. Mädäntyneiden vammojen haju oli tuttua.

– Kirjanpidon mukaan meidän sairaalassamme yli 4000 ihmistä saatiin ulos hengissä. Jos ympärillä tapetaan miljoona ihmistä, muutama tuhat henkiin jäänyttä ei kuulosta paljolta, mutta niille ihmisille henkilökohtaisesti se on ensiarvoista.

Kirjanpidosta pyrittiin pitämään kiinni kaaoksessakin, sillä se antoi työhön järjestelmällisyyttä.

Ruandassa oli kansanmurhan jälkeen levottomuuksia vielä vuosien ajan. Nykyään maa on yksi Afrikan kehittyneimmistä valtioista.

Tiedonhalu vei maailmalle

Seppo Salmisen vetivät maailmalle uteliaisuus, tiedon- ja seikkailunkin halu sekä ammatilliset syyt.

– Tunsin kollegoita, jotka olivat olleet tällaisissa paikoissa. Tiesin, että kohteissa voin oppia kirurgina jotain sellaista, mitä Suomessa en voi.

Maailmanparantamisen halua tai ideologiaa lähtöön ei liittynyt.

– Olin siellä ammattihenkilönä tekemässä työtä, jonka osaan.

Suomeen paluun jälkeistä tunnetta Salminen kuvaa vastakulttuurishokiksi.

– On aina sama juttu, kun on jossain maassa pitkään. Esimerkiksi lääkärin työssä tuli Suomessa helposti sellainen tunne, että ihmiset tulevat potilaiksi valittaen mitättömiä juttuja, mutta pakko siihen on sopeutua, Salminen sanoo.

Leena Hirvonen toteaa kirjan esipuheessa, että Kirurgina Ruandassa ei ole kertomus kuolemasta. Se on kertomus elämästä, toivosta ja ihmisen halusta selviytyä. Se on tarina velvollisuudesta, vilpittömyydestä ja vahvuudesta.

Hyvin todennäköisesti Ruandassa elää vielä nytkin ihmisiä, jotka kaukaa pohjoisesta tullut kirurgi pelasti kuolemalta vuonna 1994.