Pääkirjoitukset

Päivää!

”Ole valmis pysähtymään hetkeksi, kun kohtaat ihmisen. Anna hetki aikaasi hänelle”, kirjoittaa Heikki Tourunen tämänkertaisessa Viikon kirjeessä.

Se on hyvä neuvo, ja sitä me enontekiöläiset jo luonnostamme taidamme melko pitkälle noudattaa.

Me pulisemme maantien yli tuttavalle, tukimme kaupan hyllyvälit, kun jäämme raatimaan, ja hidastamme palvelua pankin aulassa, koska onhan ne kuulumiset muitten kylien väen kanssa vaihdettava ja sen asiakaspalvelijan. Jutut voivat kulkea samoja polkuja kuin edelliskerralla, elämäntilanteet eivät ole muuttuneet ja viikot ovat vierineet samaa tahtia.

Jos ei muuta, niin ainakin me toisen kohdalla hieman hidastamme ja aina tervehdimme. Jo katsekontaktin luomisesta toiselle ihmiselle tulee tunne, että hänet on huomattu, hän on olemassa.

Täällä pelkästään katseetkin jo kannattelevat toista ihmistä, tekevät hänestä arvokkaan.

”Mikhän sillä oli ko ei päivääkhän sanonu” on päällimmäinen ajatus, jos tuota lyhyttäkään kontaktia ei synny. Vaikka asiaan ei välttämättä liittyisi sen kummempia, ehkä vain hajamielisyyttä, omiin ajatuksiin vaipumista tai väsymystä, me silti jäämme ihmettelemään. Niin tottuneita me toisiimme ja toistemme avoimeen katseeseen olemme.

Tavalliset kohtaamisemme arjessa olisivat luultavasti luksusta pääkaupunkiseudulla. Täällä katseetkin jo kannattelevat toista ihmistä, tekevät hänestä arvokkaan. Olemme olemassa toisillemme. Olemmehan jatkossakin ja joskus jopa pysähtymällä?

Katja Keskitalo