Muualta Lapista

Ylitornion viimeinen sotaveteraani täytti sata vuotta – ”Sitä ei silloin ajatellut paljon miksikään”, Helge Vaaraniemi kertoo Lapin sodasta

Helge Vaaraniemen ikää ei heti arvaisi. Hyvää kuntoa ja pitkää ikää hän ei ole saavuttanut sohvalla maaten. Muistoja löytyy niin sodasta kuin metsästä, vaikka enää kaikki ei aivan terävästi nousekaan mieleen.

Ylitornion viimeisen veteraanin Helge Vaaraniemen matka meinasi nuorena miehenä loppua suon silmäkkeeseen, johon hän vajosi kainaloita myöten. Nyt hän on täyttänyt sata vuotta.

– Jos hänellä ei olisi ollut pyssyä mukana, sinne olisi jäänyt, sotaveteraanin tytär Kirsti Elenius muistelee isänsä heille kertoneen.

Pyssyn avulla mies oli saanut punnerrettua itsensä ylös suosta. Toisella kertaa kiimainen uroshirvi oli hyökännyt Vaaraniemeä kohti, mutta mies oli päässyt pelastautumaan kiipeämällä puuhun.

– Kaikki kannontupetkin ne ovat minulla tiedossa, Vaaraniemi toteaa metsässä liikkumisestaan.

Helge Vaaraniemi nousee tuolilta ja tarttuu rollaattorin kahvaan.

– Sitä saattaa mennä ympäri helposti, hän toteaa ja heilauttaa kättään kaaressa.

Ei arvaisi, että siinä kävelee 100-vuotias sotaveteraani. Silmiin nousee iloinen pilke ja hymy valaisee koko ympäristön. Elenius ja miniä Outi Rautio kertovat Vaaraniemen saavan Ylitornion palvelutalon henkilökunnankin hyvälle tuulelle.

Saksalaisten kanssa piti olla vastakkain.

Sodasta Vaaraniemi ei paljoa puhunut lapsilleen. 18-vuotiaana hän joutui lähtemään Lapin sotaan suoraan armeijasta. Vastassa olivat saksalaiset, jotka piti saada pois Suomesta Neuvostoliiton rauhanehtoihin liittyen.

– Saksalaisten kanssa piti olla vastakkain. Välillä mentiin edessä ja välillä jäljessä. Sitä ei silloin ajatellut paljon miksikään.

91-vuotiaana Vaaraniemi kulki vielä poikansa Asko Vaaraniemen kanssa jänismetsällä ja ampuikin jäniksen. Metsästys oli hänelle tärkeä harrastus ja useita kymmeniä vuosia sitten hän oli perustamassa myös metsästysseura Reväs-Jahtia, joka on edelleen toimiva hirviseura.

– Isä on aina laukkonut metsissä ja kuntokin on ollut sen mukainen, Elenius sanoo.

Metsästyksen lisäksi kalastus toi pöytään ruokaa. Elenius muistelee, miten vene oli joskus niin täynnä lohta, että välillä se piti käydä tyhjentämässä ja jatkaa kalastusta.

– Kaiken aikaa metsästimme ja kalastimme, Vaaraniemi toteaa.

Vaaraniemi on syntynyt Nuotiorannalla ja rakensi sinne myös talon omalle perheelleen. Pirjetän talosta löytyi piikomaan saapunut Anni, johon nuori mies rakastui. Perheeseen syntyi kolme lasta. Kirsti Elenius on heistä vanhin.

– Isä teki aina töitä. Se on varmasti myös pitkän iän salaisuus, Elenius arvelee.

– On se varmasti ollut myös se, että silloin ruokakin oli puhtaampaa ja itse kasvatettua sekä pyydettyä, Outi Rautio pohtii.

Vaaraniemi kertoo, että silloin syötiin sitä, mitä sattui olemaan.

– Pottua, lihaa ja läskiä. Täälläkin oli nyt niin suuret potut, hän kertoo palvelutalolla syömästään lounaasta.

Vaimonsa Anni Vaaraniemi oli innokas marjastamaan. Nykyisin hän asuu Laurinrannan palvelukodissa, jossa Helge Vaaraniemi käy kylästelemässä.

Monenlaiseen työhönkin Vaaraniemi ehti. Pääasiassa kaikki työt tehtiin siihen aikaan käsipelinä.

– Lapiohommia olen tehnyt, kaivanut salaojia, tehnyt teitä ja siltarumpuja laitettiin moneen paikkaan.

Monta kaivoakin syntyi Vaaraniemen kaivamana sekä kotiin että muille.

– Oli se vaarallista hommaa, hän puistelee päätään.

Savottahommat tulivat tutuiksi nuorena miehenä. Hän oli myös uittamassa puita Torniojoella.

– Se oli joutusaa hommaa ja aivan parhainta, Vaaraniemi muistelee.

Eläkkeelle hän jäi kunnasta, jossa toimi monitoimimiehenä. Töitä oli putkihommista lähtien. Kesällä työt eivät loppuneet siihen, kun Vaaraniemi tuli kotiin palkkatyöstä. Kotona muutama lehmä ja hevonen tarvitsivat talveksi heinää. Olipa talossa joskus myös sika, ankkoja ja kanoja sekä tietenkin koira.

– Illaksi isä lähti aina heinätöihin. Me lapset olimme mukana haravoimassa ja polkemassa heinää, Elenius kertoo.

Hän myös teki paljon puutöitä. Jos metsästä löytyi puupahka, siitä syntyi usein juomakuppi. Tuli myös kauhoja ja lastoja. Itse tehty venekin löytyi vielä toissa kesänä omasta rannasta.

Enpä nähnyt häntä koskaan sohvalla makaamassa.

Vaaraniemi hieroskelee sormiaan ja näyttää niveliä, joissa työt ja ikä näkyvät.

– Kädet loppuivat, olkapäätkään eivät enää oikein toimi, hän toteaa.

Elenius kertoo, että ennen 80-vuotispäivää Vaaraniemellä ei vaivoja ollut. Siltikään hän ei rauhoittunut, vaikka tytär välillä toppuutteli isäänsä ottamaan rauhallisesti. Siihen ei kuitenkaan ollut aikaa. Vielä yhdeksänkymppisenä piti ojaa kaivaa.

– Enpä nähnyt häntä koskaan sohvalla makaamassa.

Eläkkeellä Anni ja Helge Vaaraniemi kulkivat Aavasaksan eläkeläisten reissuilla. Seitsemän vuotta sitten he muuttivat kylälle asumaan rivitaloon ja sieltä pari vuotta sitten palvelutaloon.

– Hyvä se on täällä asua. On vain nuita vanhoja ukkoja kärryjen kanssa.

Vaaraniemi ei ajattele olevansa vanha. Vuonna 2019, kun hän oli vastaanottamassa presidentin luovuttamaa ansiomitalia kunnantalolla, hän ihmetteli, miten kaikki muut liikkuivat kärryjen kanssa. Presidentinlinnaan ei vielä ole kutsua tullut.

– Se on sitä elämistä, että saadaan asiat järjestymään.