Mielipiteet

Viikon kirje: Kuoleman kosketus

"Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho,

hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla.

Kun tuuli käy hänen ylitsensä,

ei häntä enää ole,

eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

Mutta Herran armo pysyy

iankaikkisesta iankaikkiseen..."Ps 103:15–17.

Kuolema on mysteeri, joka on kiehtova ja pelottava. Emme tiedä, mihin menemme ja ketä on meitä vastassa tai noutamassa. Se on suuri salaisuus. Jokainen meistä kohtaa sen joskus – joku lähtee viereltämme, ja lopulta itsekin astumme tuntemattomaan.

Olen ollut läheisteni vierellä, kun he ovat olleet saattohoidossa ja lopulta nukkuneet ikiuneen. Kuoleman läsnäolo on pysäyttävä – hetki, jolloin elämä siirtyy jonnekin, minne emme voi seurata. Se on sekä haikea että lohdullinen. Näissä hetkissä olen nähnyt ja tuntenut rakkauden, läsnäolon ja hyvästien voiman.

Mutta rakkaasta lähimmäisestä on niin vaikea päästää irti. Suru voi olla niin syvää ja ahdistavaa, ettei tiedä, miten siitä selviää. Tyhjyys, jonka menetys jättää, voi tuntua musertavalta. Silloin on tärkeää muistaa, että suru on rakkauden toinen puoli – se kertoo siitä, kuinka paljon olemme välittäneet. Vaikka suru muuttaa muotoaan ajan myötä, se ei tarkoita, että rakkaus katoaisi. Se kulkee mukanamme muistoina, sanoina, hetkinä, jotka kannattelevat, kun omat askeleet horjuvat.

Työssäni pappina koen, että kutsu saattohoitopotilaan vierelle on kunnia-asia, samoin kuin hautaan siunaaminen. Ne ovat hetkiä, joissa elämän pyhyys on läsnä, joissa hiljaisuus puhuu ja rakkaus kurottaa vielä kerran kohti lähtijää. Tunnen omaisten tuskan ja surun, ja usein kyyneleet kostuttavat myös omat silmäni. Haluan lohduttaa heitä parhaani mukaan – olla läsnä, kuunnella, jakaa hetken, jossa sanat eivät aina riitä, mutta sydän ymmärtää.

Vaikka kuolema on mysteeri, se ei ole vain loppu – se on myös osa tarinaamme. Jokainen hyvästi on raskas, mutta jokainen hetki ennen sitä on lahja. Ja lopulta, rakkaus ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan ja jatkaa elämäänsä meissä.