Mielipiteet

Viikon kirje: Hiljaisuuden musiikkia etsimässä

Päätin kirjoittaa minulle tärkeästä asiasta, musiikista. Mikäpä soittajan mieltä enemmän kiehtoisi. Olen valmistunut musiikin maisteriksi Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta vuonna 2020. Tämän jälkeen olen tehnyt taiteellista jatkotutkintoa Sibelius-Akatemian tohtorikoulussa. Sekä maisterityöni että tohtoritutkintoni aiheena on kansanmusiikki, tarkemmin vanha kantelemusiikin perinne ja sen soveltaminen pianolle. Voisi siis sanoa, että olen identiteetiltäni kansanmuusikko, joka soittaa pianoa, kannelta, säveltää ja tykkää rakentaa perinnesoittimia suurella hartaudella. Mukavaa on myös säestää laulua kitaralla, vaikka leirinuotion ympärillä. Viihdyn myös kirkkourkujen äärellä ja lempivirteni on virsi numero 30.

Kansanmusiikki on ollut lähinnä sydäntäni viime aikoina. Monille varmasti tulee mieleen kaikenlaisia mielikuvia siitä, mitä kansanmusiikki on. Ehkä kansallispuku, viulu tai runolaululanta. Vaikka aikoinaan meille muualta rantautuneet muotitanssit, kuten polska- tai sottiisimelodiat saavat mieleni joskus ylentymään kovinkin, on kansanmusiikin niin kutsuttu vanhempi perinne, ja erityisesti kanteleen hiljainen helinä, kuitenkin sitä sisintäni puhuttelevinta musiikkia. Vanha perinne käsittää itämerensuomalaisen runolaulukulttuurin musiikin runolauluineen, kanteleineen, paimensoittuineen, jouhikkoineen, joikuineen ja itkuineen.

Syyskuun alusta sain kunnian ottaa vastaan kanttorin viransijaisuuden Kittilän seurakunnassa. Vauhdikas aloitus alkaa olla takanapäin, ja nyt ensilumien aikaan koen tärkeäksi pysähtyä katselemaan revontulia ja aistia vuodenajan todella vaihtuneen. Työpöytä alkaa seuraavaksi täyttyä erilaisista loppuvuoden tehtävistä, joihin olen ilolla ja luottamuksella tarttumassa. Kiitos kaunis edelliselle viransijaisuutta hoitaneelle, kanttori Mika Sagulinille hyvistä eväistä tähän tehtävään!

Mitä kanteleen hiljainen helinä sitten oikein on? Ja mitä on se kanteleen soitto, mistä puhutaan lauluissa ja runoudessa? Se voi olla esimerkiksi loputon pätkä vanhaa karjalaista kansansävelmää, Konevitsan kirkonkelloja, joka jäljittelee luostarin kirkonkelloja. Se on myös jotakin, mistä tutkija Leena Mäkitalo kirjoittaa tulkitessaan Anna-Maija Raittilan päiväkirjamerkintöjä. Hänen mukaansa Väinämöisen soittoa voisi verrata Vapahtajan kosketukseen: molemmat vavahduttavat vastaanottajan sisintä ja tunteita jotain perustavanlaatuista syvyyttä myöten.

Viime viikolla, 10.10., vietimme Maailman mielenterveyspäivää ja Aleksis Kiven eli suomalaisen kirjallisuuden päivää. Kohtaamisen illassa juttelimme laulamisen, puhuttelevien tekstien, musiikin ja mielen hyvinvoinnin yhteyksistä. Lauloimme lauluja, joissa oli vahvistavia, lohduttavia sanoja ja voimistavia sointukulkuja. Lisäksi kuuntelimme kantelemusiikkia – sitä vanhaa kantelemusiikkia. No millaista se sitten oikein on?

No se on sellaista, joka on ihan vaan sitä samaa ja junnaa paikallaan. Siinä ei ikään kuin tapahdu mitään. Ei ole melodiaa. Kaikki sävelet ovat samanarvoisia. Eikä siinä lauleta mitään. Eikä sitä melkein meinaa edes ilmastointikanavan huminan alta kuulla. Mitä ihmettä se sellainen musiikki oikein on? No se on juurikin sitä helinää, josta ehkä sinunkin lempivirressäsi lauletaan: ”Kiitos Jumalallemme soikoon sydämestämme, virsin, lauluin, psalttarein, harpuin, huiluin, kantelein.”

Musiikilla – ja tarkemmin sellaisella, jossa ei välttämättä lauleta tai ei edes ole mitään selkeää melodiaa, on oma paikkansa ihmisen elämässä. Niin kuin sanattomalla rukouksellakin on. Musiikki hoitaa. Musiikki voi parhaimmillaan olla vertauskuva Luojan sylistä. Musiikki voi taipua kiitollisuuden kieleksi – sydämen hiljaiseksi helinäksi.

Tämän halusin teille tänään jakaa. Kiitos. Nähdään sunnuntain messuissa, Marian iltakirkossa tai viimeistään Kauneimmissa Joululauluissa.

P.S. Tule rohkeasti juttusille ja kerrothan lempivirtesi minulle