Kolumnit

Valokuvauksen suuri vedätys

Tekoäly saapui kotiini varkain. Se tuli toisen ohjelman kylkiäisenä aikaa sitten, ja annoin sen nukkua talviunta pitkään. Avasin sen vihdoin viime viikolla ja käskytin Tapsa Tekoälyä arasti sanoilla ”poro sumuisessa tunturissa”. Tapsa tarjosi minulle alle minuutissa neljää täydellistä kuvaa aiheesta. Pelottavaa. Kuvien luominen tekoälyllä vaatii nykyään hyvin vähän teknistä osaamista. Vaikka se luo rajattomia mahdollisuuksia, on se myös peto.

Ammattivalokuvauksen maailmassa tekoälyn tulo on toistaiseksi ollut harmitonta. Keväällä saksalainen valokuvaaja voitti kansainvälisen valokuvakilpailun tekoälyn tuottamalla kuvalla. Hän kertoi asian heti voitettuaan ja ilmoitti motivaatiokseen sen, ettei kilpailu ottanut tekoälyä huomioon säännöissään. Voiton myötä keskustelu tekoälyn roolista alkoi kiivaasti. Nerokasta!

Emme tosin ihan aina ymmärrä sitä, että valokuvia on käsitelty noin 180 vuotta. Ensimmäinen säilynyt valokuva on vuodelta 1826, ja sen otti ranskalainen Joseph Niépce. Tämän jälkeen valokuvaus levisi ympäri maailmaa hätkähdyttävällä vauhdilla. Ensimmäisen (tiedettävästi) muokatun kuvan otti brittiläinen Clavert Richard Jones vuonna 1846 Maltalla. Alkuperäisessä negatiivissa on viisi hahmoa, joista yksi on maalattu piiloon. Lopullinen kuva on hämmentävän hyvä ja esittää neljää munkkia.

Intiassa oli jo 1800-luvulla suosittua maalata valokuvan päälle ja tasoittaa samalla esimerkiksi ihoa. Photoshoppausta parhaimmillaan. Kun siirryttiin pimiöön, sama meno jatkui. Kuvia leikattiin, kohtia korostettiin, terävöitettiin ja huljutettiin piiloon. Jos kuvia on alusta asti käsitelty, mikä tekee tekoälystä niin pelottavan?

Se, ettei kuvalla ole mitään totuuspohjaa. Jones kävi sentään Maltalla, mutta minä en käynyt missään. Tekoäly luo meille yhä upeampia ja täydellisempiä kuvia, ja koska täydellisyys on vakio, se kyllästyttää. Onneksi tälle on jo vastaliike näkyvissä.

Nykyään on trendikästä ottaa kuvia, jotka ovat epätarkkoja ja teknisesti huonoja. Päälle ladataan kellertäviä filttereitä, ja saamme aikaan kuvan, joka muistuttaa erehdyttävästi filmikamerallani 1980-luvulla otettuja epäonnistuneita lomakuvia. Nämä kuvat ovat nyt siis tavoitetila.

On aika kaivaa kellastuneet kuva-albumit varastosta, jossa ne ovat kypsyneet tyylikkäiksi vuosikymmenien ajan. Samalla varaston nykäisyllä käyn kaivamassa esiin ukkini 80 vuotta vanhan filmikameran ja alan etsitä netistä filmiä. Sitä on suhteellisen helposti saatavilla, sillä muun muassa Kodak on jälleen aloittanut filmirullien tuotannon. Sille kun on taas kysyntää.

Mutta mitä jos puntarissa onkin jotain vakavampaa kuin valokuvakilpailu tai porokuva? Presidentinvaalit lähestyvät, ja Jutta, Mika, Alex, Pekka ja kumppanit alkavat olla jokapäiväisiä vieraita illallispöydissämme. Tekoälyn on arveltu tulevan osaksi vaaleja, ja on ajan kysymys, milloin trollitehtaat avaavat ovensa.

Käskytän Tapsaa vielä kerran. Ohjelmani on rajallinen eikä osaa käyttää verkossa olevaa tietoa hyväkseen, mutta kirjoitan silti: ”Presidenttiehdokas juhlii voittoa vuoden 2024 presidentinvaaleissa Suomessa.” Ruudulle lävähtää noin 30-vuotias tummahiuksinen nainen kädet voittoisasti pystyssä. Se on siinä. Presidenttimme. Enää ei puutu kuin ehdokas.

Eva Kaján

Kirjoittaja on muoniolainen freelancetoimittaja ja valokuvaaja.