Kolumnit

Tuuli Turusen kolumni: Tämän neuvon antaisin alkuvuoden itselleni, epävarmalle alokkaalle

Toissa viikolla vietimme tupakavereiden kesken merkkipäivää: pääsimme palveluksen puoliväliin! Saavutimme yhdessä kauan odotetun virstanpylvään, joka lämmitti mieltämme, vaikkei niin kutsuttu reservin aurinko meille ihan vielä paistakaan.

Yhdeksän kuukauden palveluksesta reilu puolet on nyt takana. Seisoessani kuudes tammikuuta Sodankylän sotilaskodin etupihalla kymmenien siiliksi ajeltujen päiden keskellä muistan miettineeni, että mitenköhän tässä oikein käy.

Tänään, neljä ja puoli kuukautta myöhemmin, istun Helsingissä Ruotuväki-lehden toimituksessa, aivan kuten silloin talvipakkasissa haaveilin. Vaikka pääkaupungin vilskeessä mieleen saattaa toisinaan hiipiä koti-ikävä, palvelus toimittajan erityistehtävässä on ollut valtavan antoisaa.

Kuluneen inttivuoden aikana olen päässyt tutustumaan eri palveluspaikkoihin aina Sodankylästä Santahaminaan sekä moniin muihin varuskuntiin niiden välillä. Olen käynyt kiehtovia keskusteluja turvallisuuspolitiikan asiantuntijoiden, mukaan lukien Puolustusvoimien ylipäällikön kanssa ja nähnyt omin silmin, miten monet tekevät kellon ympäri töitä sen eteen, jotta me tavalliset kansalaiset saisimme nukkua yömme rauhassa.

Tämä hetki ja nämä ihmiset jäävät muistoihini loppuelämäksi.

Kaikista ainutkertaisista juttukeikoista ja henkilöhaastatteluista huolimatta armeijan paras anti on kuitenkin ollut toiset varusmiehet, joihin olen tämän matkan aikana tutustunut. Kun viidenkymmenen kilometrin marssin huipennuksena nostimme kädet toistemme hartioille ja kävelimme vaatteet päällä hyiseen mereen niin tiesin, että tämä hetki ja nämä ihmiset jäävät muistoihini loppuelämäksi.

Puolustuspolitiikan ja sotilastaitojen ohella olen myös oppinut itsestäni. Esimerkiksi ennen armeijaa pidin itseäni erittäin sopeutumiskykyisenä, mutta sittemmin olen joutunut arvioimaan tätä uskomusta uudelleen, sillä edes kuukausien altistushoito ei ole saanut minua tottumaan Stadin slangiin.

Sinnikkyys sen sijaan on piirre, jonka voima on yllättänyt minut palveluksen aikana moneen otteeseen. Mieleeni tulee parikin hetkeä, jolloin on tuntunut, ettei keho enää kerta kaikkiaan jaksa, mutta siitä huolimatta jalat ovat kantaneet perille saakka. Uskon, että sitä samaa sisukkuutta löytyy meistä jokaisesta, kunhan vain uskaltaa astua ulos omalta mukavuusalueelta.

Jos nyt voisin antaa yhden neuvon alkuvuoden itselleni, sille epävarmalle alokkaalle, joka seisoi sotilaskodin pihalla pelonsekaisin tuntein, niin sanoisin vain, että “sinä pystyt kyllä”. Toivon, että meistä jokainen sanoisi nämä sanat itselleen useammin.

Kirjoittaja työskenteli viime kesänä toimittajana Sodankylässä ilmestyvässä Sompio-lehdessä.