Kulttuuri

Tuomo Tiensuun erätarina: Tapahtumia Immeljärveltä

Immeljärven jäällä kyhjötti kymmenhenkinen pilkkijöiden rykelmä apeana ja alistuneena vallitsevaan tilanteeseen. Kala ei ollut syönyt viikkoon. Kaikenlaisia vieheitä oli kokeiltu, mutta Immeljärven rautuja ne eivät kiinnostaneet. Kaloja kyllä tiedettiin järvessä olevan, mutta nyt ne olivat kuin yhteisestä sopimuksesta päättäneet ruveta syömälakkoon. Alkuviikosta porukka oli vielä vitsaillut tilanteesta ja juttua oli riittänyt. Loppuviikko oli käsillä ja päät painuksissa, vaitonaisina, ennen nuo niin hyvät saamamiehet tuijottivat avantojaan, joista mitään ei kuulunut.

Eräs etelästä lomailemaan tullut johtaja heräili alppitalon huoneistossa. Päätä jomotti. Useana iltana oli mennyt myöhään kapakoita kiertäessä ja baaritiskillä ”pilkkiminen” oli alkanut tympäistä johtajaa. Jotain muuta piti keksiä. Taksimies yöllä oli maininnut jostain ihan lähellä sijaitsevasta järvestä, josta hyvällä tuurilla voisi saada pilkillä raudun tai taimenen. Sellaista pilkkimistä voisi kokeilla. Saisi ainakin hengitellä raitista, keväistä ilmaa. Johtaja muisteli joskus lapsuudessaan tehtyjä pilkkireissuja isänsä kanssa. Se oli ollut ihan mukavaa puuhaa. Niin päätös syntyi. Pilkille siis!

Johtaja pukeutui lämpimästi, otti taksin ja kierteli kauppoja, hankkien pilkkirepun, jääkairan ja muutaman pilkkivavan rautupilkkineen unohtamatta toukkapurkkiakaan.

Siitä seurasi liuta voimasanoja, mutta mitäpä ne auttoivat.

Apea, kalaa saamaton porukka kyhjötti edelleen avannoillaan katsellen outoa liikkujaa, joka tuli kohti, rämpien yli järven. - Saako liittyä seuraan, kysyi johtaja. Tässä on kai hyvä kalapaikka, kun olette kaikki yhdessä nipussa ja vapaitakin avantoja näkyy olevan. -Siinähän niitä on. Ei niitä varattu ole, urahti joku johtajalle.

Siihen muun porukan keskellä olevalle avannolle johtaja tälläsi pilkkireppunsa ja kaivoi uutuuttaan kiiltävät kalavehkeet repustaan. Pari toukkaa vielä syötiksi ja niin sujahti rautupilkki avantoon. Niin meni vartti eikä mitään tapahtunut. Ei kenelläkään. - Oletteko te onkineet jo kaikki kalat järvestä, uteli johtaja. Vastausta ei kuulunut, vain vihaista mulkoilua kyselijän suuntaan.

Sitten johtajan povitaskusta alkoi kuulua kännykän voimakas ja vaativa pirinä. Muu porukka silmäili johtajaa paheksuvasti. - Pahus, kun ei saa lomallakaan olla rauhassa vaikka olen kieltänyt soittelemasta. Luulisi sen firman pyörivän muutaman päivän ilman yhteydenpitoakin. Johtaja sai pirisevän puhelimen käteensä ja tökkäsi luurin kuvaa. -Mitä ny... Silloin kohmeisten sormien ote lipsui kännykän liukkaasta pinnasta ja se lennähti komeassa kaaressa suoraan johtajan pilkkiavantoon. Siitä seurasi liuta voimasanoja, mutta mitäpä ne auttoivat. Hieno, kallis Nokialainen painui äännellen ja valojaan vilkutellen Immeljärven pohjaan. - Väliäpä tuolla. Nyt saa ainakin olla rauhassa. Nyt pilkitään, uhosi johtaja.

Kun johtaja heilautti vapaansa, se melkein riistettiin hänen käsistään. Jokin tempoi jään alla rajusti ja pani lujasti vastaan, kun johtaja yritti taivutella sitä avantoon. Toisetkin pilkkijät huomasivat tapahtumien saaman käänteen. - Sillähän on kala kiinni! Pitkän väsyttelyn jälkeen johtaja veti jäälle puolitoistakiloisen raudun. Kun se oli asianmukaisesti tainnutettu ja johtajan rautulätkä leijaili taas avantoon, siihen tartuttiin saman tien ja kohta edellisen kokoinen rautu potki jäällä. Sama toistui vielä kolmannenkin kerran. Epäuskoisina muut tuijottivat johtajaa ja hänen rautujaan. Muilla ei ollut tuntunut nykäystäkään, niin kuin ei koko viikollakaan.

Johtaja veresti kalat, laittoi ne muovipussiin ja pakkasi kalat ja pilkkivehkeet reppuunsa. - Täytyy tästä lähteä laittamaan rautua pannulle paistumaan. Nyt on hyvää ruokaa koko viikonlopuksi. Olisihan tuota voinut vähän pitempäänkin olla pilkillä, mutta kun luvalla saa vain kolme kalaa pyytää. Ihan hyvä näin. Hyvää jatkoa vain teille!

Ja niin johtaja lähti. Meni hetki ennen kuin joku älysi rynnätä vapautuneelle avannolle. Tuskin hänkään ehti saada onkeaan kunnolla veteen, kun rautu jo iski. Ja yli kiloinen oli tämäkin kala. Kaikkiaan siitä johtajan ”puhelin”-avannosta tuli peräjälkeen seitsemän rautua ja muista ei mitään. Ei, vaikka lähimmät olivat vain muutaman metrin päässä rautureiästä.

Edellä kerrotut tapahtumat koin paikan päällä ja nyt kirjoitin ne tarinaksi.

Tuomo Tiensuu