Ihmiset

”Tunturit ovat henkireikäni” – palojoensuulaispoika on kulkenut pitkän tien puusepästä 3D-tilamallintajaksi

Uusimman yrityksensä Ideahjon kautta Kalevi Mäkitalo toimii linkkinä myös muille käsityöalan osaajille.

Aika monessa enontekiöläisessä kodissa on Kalevi Mäkitalon ja hänen isänsä Onnin tekemiä keittiökalusteita ja erikoispaksuja ulko-ovia.

Enää miehillä ei yhteistä verstasta Palojoensuussa ole, mutta on Onnin ja Iidan poika Kalevi ehtinyt elämässään moneen mukaan. Sen lisäksi, että hän on opiskellut puusepäksi, on oppia ja työtunteja kertynyt myös muotoilun, teollisen muotoilun, moottorikelkkojen tuotekehityksen, rakennustöiden tilamallinnuksen ja valmistamisen parissa.

Käsillä tekeminen on aina ollut Mäkitalolle tärkeää, ja hänen viime vuonna perustamansa yrityksen yhtenä päätavoitteena on juuri käsityöperinteen vaaliminen. Mutta ennen kuin siihen saakka päästään, on kerrottava koko tarina.

Kun Onni vei kaatopaikalle tavaraa, tuli yleensä enemmän takaisin.

Kalevi Mäkitalo on syntynyt vuonna 1962 palojoensuulaisten Onnin ja Iidan perheeseen, johon kuuluvat myös isosiskot Sirpa ja Ulla sekä pikkusisko Liisa.

Palojoensuu oli 60-luvulla pikkuisen nykyistä omavaraisempi kylä, muistelee Mäkitalo. Kylällä oli jopa kaksi kauppaa, posti ja kaksi baaria, sittemmin huoltoasemakin.

Onni-isä teki rakennustöitä ja käsityötä veneistä kalusteisiin, mutta syntyi Mäkitalojen tallissa myös metallista muun muassa kivisuojia, joiden tekemiseen hylättyjen potkukelkkojen jalakset olivat oiva materiaali, sillä muodot olivat valmiina ja metalli kestävää.

– Vähän vitsinä oli, että kun Onni vei kaatopaikalle tavaraa, tuli yleensä enemmän takaisin, kertoo Mäkitalo ja lisää kaiken metallin olleen isälleen arvokasta tavaraa.

– Pyörien rungoissakin kun oli valmiita mutkia monheen tarpheesheen.

Isänsä rinnalla myös poika puuhasteli kaikenlaista ja isän matkassa tulivat jo pienenä rakennustyötkin tutuiksi.

Välillä tuntui, että meillä oli kesällä vain kahta ruokaa, aamulla kallaa ja pottua, illalla pottua ja kallaa.

60–70-luvut olivat kyläläisten yhdessä tekemisen aikaa, ja lapsuus kului kuten muillakin tuon ajan lapsilla, ulkona liikkuessa yhdessä toisten kylän lasten kanssa.

Talvisin hiihdettiin, ja kuntolaatikot olivat jo tuolloin käytössä. Ruotsin puolen Pingisvaaran laella oli laatikko, johon nimiä saattoi kertyä melkoinen määrä. Parhaina päivinä Mäkitalokin hiihti useammankin kerran laatikolla, vaikka matkaa kertyi kertakäynnillä yhteensä yhdeksän kilometriä.

Viikonloppuisin käytiin usein isommalla porukalla hiihtämässä ja tulistelemassa kauempana.

Jos talvisin hiihdettiin, niin kesällä pelattiin esimerkiksi lentopalloa. Myös kalastus kuului etenkin kesäaikaan, sillä Palojoensuu on kahden joen risteyksessä. Kala oli kodeissa myös tärkeä ruoka.

– Välillä tuntui, että meillä oli kesällä vain kahta ruokaa, aamulla kallaa ja pottua, illalla pottua ja kallaa, Mäkitalo nauraa.

Hänen isovanhemmillaan oli maatila aivan naapurissa, ja siellä tehdyn työn kauttakin kunto kasvoi.

– Kai sitä liikuttua tuli, kun sen kummemmin juoksua harrastamatta yläasteella ja vielä armeijassakin juoksin coopperissa kolmen tuhannen pintaan.

Olihan se aika shokki lähteä kotoa kauas joutistelehmaan.

Peruskoulun jälkeen Mäkitalo lähti Ylitorniolle opiskelemaan puusepäksi.

– Olihan se aika shokki lähteä kotoa kauas joutistelehmaan. Kotona kun oli tottunut tekehmään koko ajan kaikenlaista touhua.

Valmistumisen jälkeen työt puuseppänä jäivät kuitenkin vähälle, sillä heti ajokortin saatuaan hän alkoi ajaa maitoautoa ja kiertämään maatiloja.

– Tuli välillä ajettua vähän mettäkonetta ja traktorikaivuriakin, ja lopulta täysperävaunuautolla kauppamaitoa Rovaniemeltä Enontekiölle.

Puusepän hommia Mäkitalo oli kuitenkin jatkuvasti harrastanut, ja seuraavaksi suuntana oli Kuopio, jonne hän lähti syksyllä -87 opiskelemaan kovien materiaalien muotoilua. Työharjoittelun Mäkitalo suoritti Rovaniemellä kelkkatehtaalla ja valmistui vuonna -90 artenomiksi.

Silloin Onni-isä pyysi, josko jälkikasvu tulisi kaveriksi pyörittämään puusepänverstasta Palojoensuuhun. Aika oli kova: alkoi 90-luvun lama.

– Otethiin verstaan ehostamiseen lainaa, kun korko oli 16 prosenttia. Kovasti piti töitä tehdä, että lainan sai maksettua.

Niiden vuosien perusteella Mäkitalo uskaltaakin sanoa, että monissa taloissa on ollut ja on vieläkin heidän kättensä jälkiä.

Vuoden 1993 joulukuussa oli jälleen muutoksen aika, kun Mäkitaloa kyseltiin takaisin kelkkatehtaalle rakentamaan mallikappaletta Pohjois-Amerikka-projektiin. Työn oli tarkoitus kestää kolme kuukautta, mutta kun hän "tuli haalineeksi" muutakin hommaa valumalleista varaosakirjoihin, kului kelkkatehtaassa 20 vuotta.

Työn ohessa Mäkitalo opiskeli 3D CAD -mallinnusta ja tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnon. Hän toimi ensin mallinrakentajana ja suunnittelijana, mutta myöhemmin muoviosien CAD-suunnittelijana, joka on tietokoneavusteista suunnittelua, ja mallinrakennuspajan työnjohtajana.

Kymmenen vuotta sitten kelkkasuunnittelu jäi taakse, ja Mäkitalo siirtyi suunnittelusta valmistukseen.

– Muun muassa Kilpisjärvellä Tundrean kaksikerroksiset lasi-iglut ovat aika pitkälle käsialaani suunnittelusta valmistukseen, hän kertoo.

Tällä hetkellä Mäkitalo asuu Rovaniemellä Ounasjoen rannalla, sillä maiseman täytyy olla kutakuinkin kuin lapsuusvuosina, ja virtaava vesi oli tärkeä asuinpaikan valinnalle.

Perheeseen kuuluvat vaimo Marjo ja kolme poikaa, ja kolme poikaa, 21-vuotias Oskari, 18-vuotias Elias ja 14-vuotias Asle.

Enontekiöllä Mäkitalo on vuosien varrella käynyt niin työn merkeissä kuin edesmenneitä vanhempiaan katsomassa. Työasioissa hän käy edelleen aika paljon Kilpisjärvellä.

Yhdessä silmänräpäyksessä minusta tuli turisti.

– Tunturit on henkireikäni, kertoo Mäkitalo ja sanoo niiden painuneen mieleen lapsuudessa, kun hän 7-vuotiaasta saakka on kulkenut Lätäsenon yläjuoksun maisemissa.

Historia menee vielä kauemmas.

– Jo ennen sotia isoisäni Loukko Riiti kulki sinne venheellä ja kävellen, ja sanoi kuljettahneen aikoihnaan myös rahtia Kilpisjärvelle.

Mäkitalon Onni-isä puolestaan ajoi keväisin traktorilla Lätäsenon yläjuoksuille siian pyyntiin. Välillä lapioitiin metrisiä hankia, jotta päästiin perille.

Syksyllä Lätäsenolle houkutteli hilla, joka oli monille tärkeä sivutulo, ja ensimmäinen autokin tienattiin hillarahoilla. Traktorilla saalis saatiin maantien varteen.

Noin 50 kilometrin päähän reissu ei ollut traktorilla kuitenkaan helppo minään vuodenaikana.

– Taidan olla maailman historiassa viimeinen, joka siellä on käynyt traktorilla, viimeksi vuonna 1990.

Nykyisinkin Mäkitalo käy tutuilla tienoilla lähes vuosittain. Sen hän myöntää, että välillä jopa huvittaa, ettei hänellä ole oikeuksia kulkea kuten paikallisella, vaikka pienestä pitäen on siellä kulkenut.

– Työn perässä olen joutunut lähtehmään pois, ja yhdessä silmänräpäyksessä minusta tuli turisti.

Tunturien tuulissa Mäkitalo sitten aikanaan eläkkeellä toivoo voivansa viettää enemmän aikaa, sillä sinne veri vetää.

Vähän kaikenlaista yritän: 3D-tilamallinnuksen kautta rakennusideointia, rakentamista ja vähän sitä sun tätä.

"Ehkä kuvaavampi nimi olisi IdeaKahjo"

Kalevi Mäkitalo oli töissä Rovaniemen kelkkatehtaalla alkuvuodet oman yrityksensä nimissä. Kun työ alkoi olla täysipäiväistä, hän ajautui vastuissa siihen, että olisi pitänyt ostaa itse itseltä. Mäkitalo päätti luopua yrityksestään ja siirtyi talon palvelukseen.

– Kelkkatehtaalta lähtiessäni toimin työntekijänä muissa yrityksissä palkollisena, ja niin teen osin tänäänkin.

Noin vuosi sitten Mäkitalo päätti pitkästä aikaa perustaa oman yrityksen. Ideahjo Oy syntyi ajatuksesta, että yritys ahjoaa ideoita.

– Vähän kaikenlaista yritän: 3D-tilamallinnuksen kautta rakennusideointia, rakentamista ja vähän sitä sun tätä. Ehkä kuvaavampi nimi olisi ollut IdeaKahjo, Mäkitalo nauraa.

Tehdessään nettisivut yritykselleen, hän mietti, että voisi samalla toimia linkkinä myös muille käsityöalan osaajille. Nettisivullani hän tuo esille heitä, joiden kanssa on itse tehnyt yhteistyötä. Mukana on useampi paikallinen yritys, mutta kädentaitajia myös laajemmalta.

Nettisivuihin voi tutustua osoitteessa ideahjo.com.