Kolumnit

Tony Mannelan kolumni: Rakastettu ja vihattu kodinkone

Nostelin keittiöntuolit nurin pöydälle, koiran ruokakupit tasoille ja kausivalojen ohuet sähköjohdot ikkunalaudoille. Sitten päästin apulaisen valloilleen. ” Start cleaning”, se tokaisi minulle. ”Anna mennä vaan”, vastasin. Kone hurahti liikkeelle, minä käperryin sohvannurkkaan lukemaan Ruohometsän kansaa ja tuin ristiselkäni kaniinikuvioiseen tyynyyn. Samalla pidin silmällä, ettei laite joutunut pulaan.

Kun valkoinen kiekko sukkuloi ympäri taloa toimittamassa perheensä kotitöitä, mieleeni nousi Jacques Tatin 1950-luvun elokuva Enoni on toista maata, jossa koneet hallitsivat kotia. Toivon, ettei vastaavia mokia tapahtuisi meillä.

Tilasin muutama kuukausi sitten robotti-imurin, ja totuttelemme vielä toisiimme. Ajatus iski kuin salama: robotti voisi olla kelpo apulainen, siis kotiapulainen. Porauduin netin uumeniin muutamaksi päiväksi ja perehdyin laitteiden ominaisuuksiin ja käyttäjien kokemuksiin.

Päädyin lemmikkitalouden imuriin, jossa karvainen harja on korvattu uritetulla kumitelalla. Mattojen päällä vehje lisää tehoa ja tömistelee pontevasti. Osaa se mopatakin.

Ensimmäinen pölynimuri ilmestyi Iittoon 1970- ja 80-luvun taitteessa, kun Käsivarsi kytkettiin sähköverkkoon.

Mutta mitä tuumii lemmikki? Se on selvästi pettynyt, koska sen rakastama perinteinen pölynimuri on lomautettuna. Se työntyi aina imurin eteen vaatimaan kunnon pöllyytyksen turkilleen. Nautti silmät sirrillään eikä ollut moksiskaan, vaikka putki nappasi sisäänsä korvan tai hännän tai imeytyi tiiviisti nahkaan.

Koira tillittää tiiviisti robotin liikkeitä, mutta toisinaan ne käyvät tahtojen taistelua. Hurtta ei suostu väistämään, vaikka laite lähentelee sen ojennettuja tassuja. Kun pikinokka jälleen jökötti paikallaan hievahtamatta, konesiivooja sekosi ja jäi pyörimään ympyrää portaan alle osaamatta tulla pois.

Ensimmäinen pölynimuri ilmestyi Iittoon 1970- ja 80-luvun taitteessa, kun Käsivarsi kytkettiin sähköverkkoon. Perheen vanhin poika Ruotsista lahjoitti äidilleen pienen, kerman värisen varsi-imurinsa, jossa oli tyhjennettävä kankainen pölypussi. Edelleen laite hoitaa napakasti tehtäväänsä alempana Käsivarressa suvun pienessä metsämökissä.

Imurit kuuluivat ensimmäisiin sähköisiin kodinkoneisiin. Oman lapsuuskotini laite oli raskas, tummanvihreä Electrolux, joka oli mäyräkoiran muotoinen pötkö 1920- ja 30-luvun taitteesta. Se oli käytössä ainakin 50 vuotta. Ennen kodinkoneet kestivät. 1970-luvulla äitini osti ovelta ovelle kiertävältä pölynimurikauppiaalta modernin vaihdettavapölypussisen vehkeen.

Yhteiselomme uuden robotin kanssa on alkanut lupaavasti. Se on kelpo apulainen, mutta en käynnistäisi sitä ilman paimennusta ja vielä vähemmän antaisi sen häärätä kahdestaan koiran kanssa.

Vaikka kiekko tavallisesti heilauttaa itsensä terhakkaasti kynnysten yli, se juuttui viimeksi mahastaan sutimaan tyhjää vessankynnykselle: ei onnistunut peruuttaminen eikä eteneminen. Samalla se kiljui hädissään help, help.

Nyt odotan jännittyneenä, miten robotti-imuri selviytyy koiran pian alkavasta karvanlähdöstä. Tukehtuuko se valkoisiin haiveniin vai suoriutuuko niistä?

Kirjoittaja on iittolainen kirjailija ja taidehistorioitsija.