Kolumnit

Tony Mannelan kolumni: Hetki, kuin ilmassa leijaileva keltainen koivunlehti

Mikä rikkaus meillä onkaan monessa vuodenajassa! Nyt pitää vain malttaa päästää irti menneen kesän ihanuudesta ja astua riemumielellä syksyn portin kautta talveen, joka on täynnä uusia lupauksia ja kirpakan valkoisia ilon kiteitä. Lehtien putoaminen merkitsee jäähyväisten ja odotuksen aikaa.

Syysvalon sävyn sinertyminen pysäytti yhteyttämisen ja pelkisti koivunlehdet kullanhohtoisiksi. Ilmassa leijailevat lehdet kääntyilivät milloin laiskasti, milloin pyrähtelivät tai muuttivat suuntaa. Ne silmäilivät viimeisen kerran kotikontuaan vapaan pudotuksen aikana ennen tärkeää tehtäväänsä muuttua kasvualustaksi uusille kasveille. Näkymässä oli haikeutta, kuten myös etelää kohti suuntautuvissa siiveniskuissa ja kokoontumishuudoissa.

Ne silmäilivät viimeisen kerran kotikontuaan vapaan pudotuksen aikana ennen tärkeää tehtäväänsä muuttua kasvualustaksi uusille kasveille.

Kun nyt raotan huurteisen pakastimen kantta, mieleeni kohoaa kuvia jängiltä ja koivikosta. Kesän makeina muistoina auringon kypsyttämät oranssit hillat, siniset mustikat ja pörrökarvaiset rouskut tungeksivat rasioissaan. Vain joulunpunaiset puolukat odottavat enää poimurini rouhaisuja lumen satamiseen asti.

Lähestyvältä talvelta odotan malttamattomana valon niukkenemista, tunnelmallisia sinisiä hetkiä ja lopulta varjojen katoamista kaamoksen koittaessa. Kaamos onkin varjojen riistäjä.

Kun ajan autoa, kuuntelen Haruki Murakamin äänikirjaa Kaupunki ja sen epävakaa muuri, jossa varjo leikataan irti omistajastaan, ja kuvajainen kuolee, kuten puunlehti irtautuessaan oksastaan. Mietin, kuinka tärkeä oma varjoni on.

Onko varjokuva selfie vai ei?

Ajatus varjon kadottamisesta kiehtoo. Kun aurinko parin kuukauden piilottelun ja varjottomuuden jälkeen pulpahtaa esiin vaaran takaa, minä lyhytkoipinen tallaaja nostan kädet ilmaan ja tervehdin sekä pitkäsääristä kuvajaistani että puiden violetteja varjoja riemusta hihkuen ja avaan kännykän kameran. Onko varjokuva selfie vai ei?

Mutta näinä grafiitin sävyisinä syysöinä katseeni hakeutuu taivaalle. Odotan kiihkeästi, että revontulikeijut laskeutuvat pitkiä tikkaitaan myöten leikkimään koirien, tonttujen ja lapsenmielisten kanssa vuoden viimeisenä neljänneksenä. Muutamana yönä olen jo saanut esimakua neonvihreiden taivaantulien kisailusta. Myös koiramme seuraa taivaan tapahtumia.

Sitä ei kuitenkaan tehnyt meillä vastikään hoidossa ollut espanjanvesikoira, vaan se nautti elämästä tekemisen kautta. Voi sitä iloa, kun se tutustui uuteen ympäristöön! Milloin se loiskahti Väylään, milloin kieri nautinnosta muristen selällään jängän vesikuopassa silmiään muljautellen tai seikkaili tunturikoivikossa. Sen innokas touhuaminen näytti minulle jälleen oman hienon ympäristöni uusien silmien kautta nähtynä. Koirat opettavat ihmisiään. Ne eivät murehdi menneitä tai tulevia tapahtumia.

Kun seurasin tunturikoivun lehtien liihottelua tuulenpuuskassa ja koirien leikkiä, aistin niistä täydellistä läsnäoloa ja hetkessä elämistä. Yksittäisen tuokion tiedostaminen ja pysähtyminen on tärkeää, sillä hetkistähän elämä ja muistot koostuvat.

Kirjoittaja on iittolainen kirjailija ja taidehistorioitsija.