Kolumnit

Tiia Helanderin Viikon kirje: Lapsettomien lauantai ja äitienpäivä nostavat pintaan syviä tunteita

Toukokuu on pyörähtänyt liikkeelle ja kevät etenee valon ja tulevan vehreyden myötä. Toukokuussa on kaksi tärkeää päivää peräkkäin, jotka koskettavat monia meistä eri tavoin. Tulevana lauantaina vietetään lapsettomien lauantaita ja heti sen jälkeen sunnuntaina äitienpäivää.

Lapsettomien lauantaina muistamme niitä, joiden sydämessä on tilaa lapselle, mutta joiden syli on jäänyt tyhjäksi. Tämä päivä muistuttaa meitä siitä, että vanhemmuus ei ole itsestään selvä asia ja lasten saaminen ei ole itsestäänselvyys. Tahaton lapsettomuus koskettaa noin joka viidettä suomalaista ja se tuo mukanaan suurta kipua, surua ja kaipuuta.

Samana päivänä joku toinen kantaa huolta äidistään, toinen suree äitiä, jota ei enää ole – tai joka ei koskaan ollut läsnä.

Äitienpäivänä juhlimme kiitollisin mielin äitejä ja äitiyttä, mutta tunnistamme myös, että tämä päivä voi herättää erilaisia tunteita. Päivä on monille raskas tai haikea.

Samana päivänä koemme kiitollisuutta äidistä, äitipuolesta, mummista tai elämän varrella kohdatusta äitihahmosta. Kiitollisuus syntyy turvallisesta olosta, yhteisestä ajasta ja rakkaista muistoista.

Samana päivänä joku toinen kantaa huolta äidistään, toinen suree äitiä, jota ei enää ole – tai joka ei koskaan ollut läsnä.

Äiditkin kokevat päivän jokainen omalla tavallaan. Toinen iloitsee äitiydestään ja tärkeästä roolistaan. Joku suree lasta, jota ei enää saa pitää sylissään. Joku suree lasta, joka on kuollut. Välit omaan äitiin tai omiin lapsiin voivat olla katkenneet, vaikeat tai toivottua etäisemmät.

Asiat eivät ole mustavalkoisia – eikä niiden tarvitse ollakaan.

Teema- ja juhlapäivät, kuten lapsettomien lauantai ja äitienpäivä, nostavat usein pintaan tunteita, jotka ovat syvällä sydämessä. Elämä pitää sisällään monenlaisia sävyjä. Inhimillinen elämä koostuu kaikista ja kaikenlaisista hetkistä, ilosta, onnesta, surusta ja pettymyksistä. Tunnemme näitä asioita myös samaan aikaan. Asiat eivät ole mustavalkoisia – eikä niiden tarvitse ollakaan. Jokainen tarina on arvokas ja jokainen tunne on totta.

Jokainen meistä voi olla toiselle tukena myötätunnossa ja läsnäolossa – muistamalla, kuuntelemalla ja rukoilemalla. Välillä tarvitsemme vain hieman rohkeutta kohdata toisemme. Yhdessä kannamme toivoa ja yhdessä kulkeminen keventää raskaitakin askelia. Hiljainen huokaus Jumalalle riittää, kun et tiedä, mitä sanoa tai sanat loppuvat.

”Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa, tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.” Virsi 600:3

Kirjoittaja on Kolarin seurakunnan diakoniatyöntekijä.