Muualta Lapista

Sylissä kivisen kohdun, äärellä ikuisen tiedon – Karhun kansan tietäjä-noidan juuret väkevöityvät Tornionlaaksossa

Tietäjä-noita pääsee transsiin ja tiedonhakuun tuonilmaisiin paikasta riippumatta. Tällä kertaa noitumisen paikka on erityinen.

– Mie pyydän ossuutta miun sukuni väestä ja viisaudesta. Jos te sen annatte, mie lyylin jatkossakin tämän kivisen uksin tällä puolen, noitien nukkumasijoilla, tulilla tunnettujen ja tuntemattomien.

Näin alkaa Miika Vanhapihan pyhä hetki Pellon Ratasjärvellä Jyppyrän luolan, Kivipirtin sylissä, maaemon sisällä. Kyseessä on eräänlainen pyhiinvaellus omille, väylänvartisille sukujuurille ja samalla seudun vanhojen noitien asuinsijoille.

Hän on väenuskoinen eli maailmankuvansa on muinaissuomalaiseen uskoon pohjautuva. Siihen sisältyy ajatus siitä, että kaikessa elollisessa on väkeä, voimaa, joka on kutsuttavissa tiennäyttäjäksi ja avuksi tajunnan tuolta puolen; ylisestä, alisesta, tuonilmaisista. Väentapaisen uskon mukaan edesmenneet ja myös tulevat suvun jäsenet muuttuvat osaksi tätä voimaa.

Matka tähän hetkeen on ollut miehen iän mittainen. Noidantauti alkoi vaivata häntä jo alta parikymppisenä, mutta alkuun hän ei ymmärtänyt henkimaailman vaatimuksia. Lopulta hänen unissaan oli niin voimakkaita shamanistisia kokemuksia, että niitä ei voinut sivuuttaa

Miika Vanhapiha opiskeli kyllä arkeologiaa ja oli kiinnostunut kaikesta muinaisesta, mutta opinnot jäivät kesken ja hän päätyi aivan muille aloille työelämään; siivoamaan, tiskijukaksi ja tietokoneiden pariin.

Lapsuuden onnela oli mummulassa Ylitorniolla. Pauli-papan hautaustoimisto ja Aino-mummun syli olivat turvana pienellä pojalla, kun äiti Marja-Kaisa lähti avioeron jälkeen etsimään omaa isäänsä Etelä-Afrikasta.

Myös keminmaalainen äidinäiti Anja oli tärkeä ja hänen kanssaan lapsi oppi luonnon kunnioittamisen ja sen elollistamisen, luonnolle puhumisen ja sille uhraamisen.

Vaikka äiti palasi matkaltaan ja virallisesti lapsuuskoti oli äidin ja isän kodeissa Helsingissä, mummula Alkkulanraitilla oli lapsuuskesien seikkailupuisto. Isä Kari Vanhapiha työskenteli Helsingissä toimittajana, mutta kun tultiin Ylitorniolle, siellä olivat myös Jussi-setä ja Veikko-sedät, Manna-täti ja serkut. Oli lämpimät kesäyöt, haukien nostelu Heikan rannasta, naapurin kauppa ja R-kioski.

– Se noita osasi houkutella miun Pellosta tulheen isoisän isoisän Ratasjärvelle

Kaikki lämmin nousee myttynä muistojen syvyydestä, kun mies saapuu vuosikymmenten jälkeen Tornionlaaksoon.

– Jonain kesäyönä miehet pelasivat korttia ja heidän alkoi tehdä mieli lohta. Minä pienenä ja ketteränä kipaisin tuuletusikkunasta vastapäiseen kauppaan sisälle ja hain heille lohen kaupan pakastealtaasta. Vähän noloina miehet kävivät sen kauppiaalle aamulla maksamassa, Miika Vanhapiha sanoo lempeästi muistolleeen hymyilleen.

Nykyisen hautaustoimiston ja kukkakaupan takapihalla kasvaa yhä koivu, joka on istutettu silloin, kun Miika Vanhapiha syntyi, vuonna 1967.

Pyhiinvaellusmatkaksi tietäjä-noidalle ei kuitenkaan riitä lapsuuden leikkipaikkojen katsastus, vaan hän haluaa sinne, missä seudun noidat ennenkin ovat kokoontuneet.

Jyppyrän Kivipirtissä paikallisten vielä muistama Rovan-Äijä piti noitajuhliaan. Äijä liittyy Miika Vanhapihan omiinkin sukujuuriin.

– Se noita osasi houkutella miun Pellosta tulheen isoisän isoisän Ratasjärvelle vihjaamalla naimattomista tyttäristä. Siellä Juho Heikki Juhonpoika sitten tapasi Brita Vanhapihan ja sukunimikin siirtyi.

Suvun kantatalo on vielä pystyssä Ratasjärven Vanhapihanniemellä. Sielläkin tällä matkalla pysähdytään.

Miika Vanhapiha on ollut väenuskoinen jo pitkään. Karhun kansan uskonyhteisö on perustettu jo yli kymmenen vuotta sitten. Oikeus vihkiä muinaisin menoin avioliittoon on hänellä ollut jo pian yhdeksän vuoden ajan.

Silti hän on itsekin yllättynyt siitä, että juuri nyt muinaisuskolla tuntuu olevan kovasti nostetta. Junassa matkalla sukunsa juurille hän saa katsottavakseen Yle Kioskin toimittajan, Jaakko Keson tekemän dokumentin Karhun kansasta ja talvennavan vuotuisjuhlista.

Keso on yksi helsinkiläisen konemusiikkitapahtuma Fire Festin järjestäjistä ja tapahtuman tämänvuotinen teema Talvennapa oli hänen ideansa. Ensin hän kutsui Miika Vanhapihan sinne loihtimaan ja matkusti sitten tekemään juttua hänestä Ilomantsiin.

Isänpuoleinen juuririhmasto leviää Väylän vartta ylös Kolariin saakka

Selityksenä muinaisuskon äärelle hakeutumiselle Miika Vanhapiha näkee maailman sekasorron ja poikkeustilan koronan jäljiltä ja sotien keskellä. Ihmisillä on eksistentiaalinen eli olemassaoloon liittyvä hätä. Tähän hätään haetaan esoteerisiä, salatun tiedon vastauksia.

Ehkäpä kyse on myös siitä, että nuoret etsivät nyt vaihtoehtoa: päihteet eivät tuo vastauksia, yleensä vain lisää ongelmia. Jostain tämänkaltaisesta lauloi Talonpoika Lallikin jo yli kymmenen vuotta sitten Ylitorniolle sijoittuvassa kappaleessaan ”nykyään ei toimi nollatoleranssi, ko nuoret kyllä osaa ottaa ite ne transsit”.

Pääsy helmikuisessa Talvikin päivässä luolalle ei ole yksinkertainen. Se on vaatinut satojen kilometrien matkan, sillä Miika Vanhapiha asuu nykyään aivan itärajalla. Hän on tietoisesti hakeutunut asumaan sinne, missä karjalais-suomalainen uskonperinne on elävintä, Ilomantsissa. Toisaalta myös hänen puolisonsa on kotoisin Pohjois-Karjalasta.

Idästä on täytynyt kiertää rautateitä pitkin etelään ja matkata ylös länttä. Avuksi Pellon Ratasjärvellä luolalle pääsyyn tarvitaan vielä kaukaista sukuperää oleva pyyntimies moottorikelkkoineen, jotta kipuaminen kohti luolaa voi alkaa.

Upottavassa lumessa ja flunssan jälkitaudissa matka lumikengillä ei ole noidallekaan kevyt.

Kun Jyppyrän luolan suu viimein siintää, se ei päästä luokseen helpolla. Lumi ja epätasainen maasto vaativat, että on kierrettävä, kuljettava mutkitellen perinteiseen noitien tapaan.

On harhautettava tavallinen maailma pois kannoilta. On nöyrryttävä kovin matalaksi luonnon edessä ennen kuin kivinen pirtti on valmis sisään työnnyttäväksi.

Luola on jääkaudelta. Se on poikkeuksellinen maanmuoto. Kivipirtti on niin avara, että sen salissa mahtuu tulistelemaan ja liikkumaan.

Väenuskoisessa maailmankuvassa edesmenneet ja tulevatkin sukulaiset ovat voimana ja tukena

Lapsena Miika Vanhapiha ihasteli pappansa hautaustoimistossa arkkuja ja tämän kuoltua puhutteli ja huhuili Pauli-pappaa portailta kuin yhä elävää. Tuolloin hän ei vielä tiennyt, että joskus eläisi todeksi väenuskoista maailmankuvaa, jossa kuolleet sukulaiset koetaan osana väkeä, jolta saa voimaa arkeen ja elämään.

Väenuskoiseen maailmankuvaan alkusysäyksen antoi äidinäiti, joka oli saanut Miikan edesmenneen äidinkin lausumaan ja laulamaan kalevalamittaisia runoja ja lauluja. Mummunsa ja äitinsä tapaan Miika Vanhapiha ei kuitenkaan ole tyytynyt talonpoikaiseen kansanuskoon, mihin usein yhdistetään mielikuvat kalevalaisuudesta.

Sen sijaan hän on halunnut edetä syvemmälle suomalaisheimoisten ja karjalaisten juuriin ja etsiä vanhempaa perinnettä, johon kristinusko ei ole vielä päässyt vaikuttamaan.

Miika Vanhapihaa voi varmuudella sanoa tietäjäksi myös siinä mielessä, että hänellä on selvitettynä oma sukuhistoria noin 14 sukupolven taakse.

Hänen isänpuoleinen juuririhmastonsa leviää Väylän vartta ylös Kolariin saakka ja sen haaroissa on myös norjalaisten jääjättien verta. Äidin kautta sukuun yhtyy savokarjalaisten runolaulajien ikiaikaista tietämystä, noitana mestatun ja poltetun esi-isän sykettä.

Sukujuuristaan tämä noita on väkensä ammentanut.

Seuraava kutsu muinaisuuden pariin tuli, kun peliteollisuus ja bisnesmaailma oli alkanut maistua puulta. Miika Vanhapiha lähti opiskelemaan muinaistekniikoita Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopistoon Varsinais-Suomeen. Toisena vuonna hän jo päätyi opettamaan tekniikoita muille, koska oli tutkinut niitä jo koko elämänsä.

Lopulta omasta oppilaasta, Ainosta tuli puoliso, nyt kahdeksanvuotiaan Mielan ja kesällä syntyväksi odotetun uuden vauvan äiti. Ankkurisuhteesta puolisoonsa Miika Vanhapiha puhuu, koska hänen elämäntapansa on monisuhteinen eli kumppaneita on muitakin.

Miika Vanhapiha hallitsee niin kivikautiset tulentekotavat, muinaissuomalaisen metsästyksen, asumusten rakentamisen kuin vaatetuksen teonkin. Hän on ollut lukuisien museoiden apuna näyttelyiden rakentamisessa ja nytkin tilaus Alankomaihin odottaa tekijäänsä.

Rakasta hänelle on metsästys ja pyrkimys omavaraistalouteen. Riistaa syödään, mutta myös nahat ja luut käytetään perinnekäsitöihin. Lisäksi hän kurssittaa ihmisiä muinaisiin tulentekotaitoihin ja rumpujen sekä metsästysvälineiden tekoon.

– Ei noitana, eikä edes tietäjä-noitajana elä. Vaikka tekee joitakin toimituksia ja muun muassa parantaa ihmisiä, ei niistä voi ottaa suuria palkkioita. Tulot muodostuvat kaikesta muusta. Esimerkiksi tulevana kesänä työskentelen Yli-Iissä Kierikki-keskuksessa kivikautisten näyttelyjen parissa, Miika Vanhapiha sanoo.

Työuraa hänelle on kertynyt monenlaisista työtehtävistä. Kuulo on vaurioitunut paitsi tiskijukkana myös reserviläistoiminnoissa. Hän on reservin yliluutnantti ja SRA-ampuja, jolla on erikoiskoulutus taisteluun rakennetulla alueella. Hän on myös järjestyksenvalvoja, ensiapuosaaja taktisissa ja uhkaavissa tilanteissa ja taitava kirjoittaja.

Väkevän itsesuggestion jälkeen noita pystyy näkemään henkien maailmaan

Hänen kirjoituksiaan löytyy omasta blogista nimeltä Sammenluola, jossa hän avaa väenuskoisuuden käsitettä ja Karhun kansan maailmankuvaa. Löytyypä sieltä teksti, joka kantaa nimeä Tornionjoki on jumala. Se kertoo transsikokemuksesta joelle ja jumaluuden äärelle.

Viime vuosina Miika Vanhapihasta on tullut myös mediapersoona, jonka elämää on seurattu muun muassa Metsien kätkemä -ohjelman ensimmäisen kauden seitsemännessä osassa. Hän on ollut mukana myös Madventures Suomen ensimmäisellä kaudella, jaksoissa kaksi ja kuusi.

Lisäksi hänestä on kirjoitettu lukuisia haastatteluja. Myös kirja Miika Vanhapihasta on syntymässä.

Tietäjän matka voimaväen luokse aloitetaan hartaasti luolaa tutkimalla ja tavaroita rauhassa järjestelemällä. Hetkessä on pyhityksen tuntua.

Sitten puhutellaan ja hyvitellään paikan väkeä lyylimällä eli tarjoamalla heille ruokauhrina kotikaljaa ja leipää. Kaljaa roiskutetaan sopivaan kallion rakoseen, leipä laitetaan tuohisesta vakkasesta tarjolle.

Muinaissuomalaisessa maailmankuvassa luonto itsessään oli jumaluus. Luomakunnan mahtavin oli karhu, metsän kuningas, jonka nimeä uskonyhteisökin kantaa. Myös muut luonnonvoimat olivat jumalia, ne samat, joista paljon myöhemmin Lönnrot kokosi Kalevalansa, ja joihin mielikuvissa sekoittuivat romanttiset ja kristillisetkin käsitteet.

Miika Vanhapihalle Väinämöinen on hauki tai kenties sampi.

Noituminen luolassa alkaa siitä, että tuli synnytetään iskemällä. Taula syttyy kipinästä. Puhaltamalla pieni tuohinen rulla saa hehkusta kiinni, hehku leviää puihin ja savu alkaa kiertyä kohti luolan kattoa.

Tietäjä-noita on valmis aloittamaan matkan.

Apuna käytetään laulua, välillä sanatonta, välillä voimallista runomuotoista loitsintaa. Sanat rytmittyvät nelipolviseksi trokeeksi. Voimaa lisätään rahistimilla, kapuloilla ja kiihdytetään rummulla.

Lopulta hengästyttävän väkevän itsesuggestion jälkeen noita pystyy rautaisen ja vaskisen renkaan läpi näkemään henkien maailmaan.

Se mitä tapahtuu luonnolle on oma näytelmänsä, jota kukaan ei ole voinut käsikirjoittaa tai suunnitella.

Kun nuotio alkaa lämmittää luolaa, kiviseen kattoon kertynyt kuura sulaa. Savukansi hyväilee luolan muotoja ja kuura tihkuu kivestä pisaroina.

Itkeekö luola? Kiihottuuko se? Mannuttaren kohdun väki ja voima sataa alas.

Se kostuttaa ja lämmittää jäätyneen sammaleen, joka tuoksuu metsän keväiseltä kiimalta keskellä helmikuista päivää.

Vesi ravitsee ja hedelmöittää, virkistää ja paljastaa. Se kastelee noitujankin.

Kosteus saa nuotion savuttamaan ja samaa tahtia tietäjä-noidan rummutuksen ja laulun kiihdytysten ja hidastusten kanssa savuisen katon paksuus vaihtelee.

Savu leikkii noitujan kanssa.

Härnää.

Pilailee.

Kiusaa.

Tulessa Panuttaret viettelevät ja pyrkivät ajamaan noitujaa ulos.

Tämä ei anna periksi, vaan laskeutuu kyljelleen, puhaltaa nuotioon ja sinnikkäästi jatkaa, maanittelee mukaansa muinaista väkeä.

Rituaalin edetessä Miika Vanhapihan elekieli muuttuu. Hänen liikkeensä saavat karhun kankeuden, murahteluun tulee eläimellinen sointi.

Luolan perällä hän todella näkee jotain. Renkaiden läpi väki on näkijälleen todellista.

Alkaa paluu. Hiljalleen mies muuttuu itsekseen, rytmit ja sykkeet laantuvat, nuotio hiipuu, vesisade luolan katosta vähenee.

Hetki on saanut täyttymyksensä.

Tämä mies teki sen, mitä noidat tekevät. Maailma kääntyi nurin.

Ylisestä tuli alinen, alisesta ylinen ja maailmojen tasapaino kiepahti. Ihmisten maailman säännöt eivät päteneet.

Tässä luonnon lemmennäytelmässä hedelmöittävä sade valui äiti-maasta eli luolan katosta. Se hedelmöitti maasta ylöspäin kasvaneen ja nuotion kuumuudesta huolimatta säilyneen jääpuikon, joka on kuin kivestä kohoava jäinen fallos.

– Kivessä on veen sikiö, Miika Vanhapiha tyytyy selittämään tapahtunutta.

Lisää aiheesta: Sammenluola, Karhun kansan kotisivu;

Juha Pentikäinen: Samaani; Ville Setälä: Shamaanin matka; Kirsti Runavik (kotoisin Pellosta): Pohjoinen samanismi.

Teksti, kuvat ja videot: Vuokko Lahti, luolavideon editointi: Ville Vaarala