Ihmiset

”Sukujen tutkiminen ei ole aina avointa ja yksinkertaista” – Timo Kurjen tarinoissa ihmiset ovat paikkoja tärkeämmät

Enontekiön Sanomat julkaisee Timo Kurjen tarinoita tämän vuoden aikana.

Ensimmäisen isomman paperipinkan Timo Kurki kertoo kasvattaneensa isänsä Kaarlon sotatarinasta. Koska sota on ollut monelle trauma, joka tuntuu vielä seuraavassa sukupolvessa, Timoltakin meni monta vuotta ennen kuin hän sai lypsettyä isänsä sotakokemuksista kokonaisuuden, jonka kirjoitti.

– Isälle se koitui terapiaksi ja minullekin, kun vaikea isäsuhde parantui, Timo kertoo.

Rutiinista kirjoittamiseen Timo antaa kiitosta ennen kaikkea vaimolleen Elsille, jonka kanssa kirjoitteli kirjeitä reilun kolmen vuoden seurusteluajan, kun Elsi oli Kittilän emäntäkoulussa tai kotona Leppäjärven Kelotissa ja Timo Rovaniemellä lukiossa ja Oulun yliopistossa opiskelemassa luokanopettajaksi.

– Kirjeitä kirjoittamalla oppii ajattelemaan. Saamenkielen opettajani Tuomas Magga pruukasi sanoa, että täytyypä ottaa kynä ja kirjoittaa, että saa selville, mitä ajattelee, Timo sanoo.

Ihmisten kertomat tarinat ovat tietysti aivan number one.

Tarinat eivät Timolta kesken lopu, sillä etenkin sukutarinoissa riittää kirjoitettavaa.

Sekä Timolla että Elsillä on mielenkiintoinen sukutausta. Esimerkiksi Timon vaarin Johanneksen veli Pekka Kurki oli 1960-luvun alussa kirjoittanut Inkerinmaalla asuneiden sukulaisten tarinoita.

Timon äiti Sylvi, omaa sukua Naapanki, puolestaan aikoi eläkkeellä laittaa sukutiedot ja -tarinat järjestykseen ja kirjoitti irtopapereille luetteloita ja tietoja. Isompi sukutarina jäi kuitenkin Timon tehtäväksi.

– Selväksi oli kuitenki tullut, että hänen isänsä ja äitinsä juuret juontuivat Ruotsiin ja sanonta kuuluikin: Met olema niitä mustia seppiä Belgiasta, Timo kertoo.

Abel de La Montagne on vanhin löydetty esi-isä Ranskan ja Belgian rajoilta. Timo muistelee, että yksi erityinen aarre löytyi äitin jäämistöstä. Hän oli kirjoittanut perusteellisen ja hauskan päiväkirjamuisteluksen evakkoreissusta Kihlangista Gällivaaraan lehmienhoitajien kanssa, ja tuo muistelus julkaistiin Luoteis-Lappi-lehdessä merkkivuonna 2014.

Elsin isän Bruno Koivumaan kyläläiset ovat hyvin sukutietoisia ja 90-luvulla alettiin siellä järjestää sukujuhlia, joihin Elsi ja Timokin osallistuivat. Heille heräsi ajatus omasta sukujuhlasta teemana Kulku-Miinan ja Kelotti-Luurensin suku.

– Kävi pian ilmi, että sukujen tutkiminen ei ole aina avointa ja yksinkertaista.

Tuo havainto kuitenkin vain herätti Timon ja Elsin uteliaisuutta entisestään sen suhteen, keitä olivat suvun esivanhemmat Kulku-Miina ja Kelotti-Luurens ja heidän lapsensa.

Vuonna 1998 he rakensivat sukutyöryhmän kanssa sukujuhlan Leppäjärven Kelotissa, ja sukutarinavihkoa on pitänyt sen jälkeen muutaman kerran päivittää.

– Internet on ollut suureksi hyödyksi. Kuuklaamalla vaikkapa Sakko Kelottijärven nimen löytyi kirja, jossa hänenkin nimensä mainittiin ja löytyi myös kuvia, valokuvia ja piirroksia, Timo kertoo.

Samanmoisia kirjalöytöjä on ollut 5-6 kappaletta, joista osa on myös ruotsinkielisiä. Samoin Sanomalehtiarkisto on ollut hyvä tietolähde, ja pelkällä nimellä löytyy todennäköisesti monia artikkeleita jopa 1900-luvun alusta.

– Ihmisten kertomat tarinat ovat tietysti aivan number one.

Vaikka niissä olisi virheitä ja ristiriitaisuuksia, Timon mukaan aina on kuitenkin jokin totuus, jonka ymmärtää, jos haluaa.

Elsi tehenteli nukkuvaa, mutta kuunteli kuitenkin joka ainoan kummistusjutun ja maahistarinan, joita silloin viljeltiin ja muisteltiin.

Timo kertoo kirjoittavansa sukutarinoita, että hänen ja Elsin lapset ja heidän jälkeläisensä saisivat tietoja omista juuristaan ja ymmärtäisivät itseäänkin paremmin.

Elsin muistamista tarinoista on poikinut monta tarinaa.

– Hän on monta kertaa todennut, että on elänyt oikeastaan vanhemmassa ajassa kuin hänen ikätoverinsa.

Vaarinsa ja ämminsä keskusteluja Elsi on kuunnellut uteliaana niin kuin vain lapsi tekee. Elsin mielestä merkittävää oli myös se, että vanhemmilla oli tuossa vaiheessa aikaa muistella ja se, että samoja asioita muisteltiin kerta toisensa jälkeen.

– Vanhemmathan eivät monestikaan ymmärrä, että pienetkin lapset ymmärtävät tai ainakin muistavat puhuttuja asioita ja tuntevat niiden sisältämiä jännitteitä.

Elsin Armas-vaari ja hänen hyvä kaimansa Niemelän Armas olivat syntyneet 1800-luvulla, ja heidän lapsuudessaan kuulemansa tarinat olivat peräisin varhemmalta ajalta.

Timon mukaan Elsi oli nukkunut yleensä Kelotin pirtin sängyssä, jonka reunalla nämä Armaat istuivat, piipustelivat ja kertoivat tarinoita ja kokemuksiaan.

– Elsi tehenteli nukkuvaa, mutta kuunteli kuitenkin joka ainoan kummistusjutun ja maahistarinan, joita silloin viljeltiin ja muisteltiin.

Pelottavatkin tarinat osattiin kertoa niin, ettei Elsiä pelottanut silloin eikä yölläkään.

– Olivathan Armakset tarinoissakin pelottomia ja rohkeita.

Kun pääsin virallisesti eläkkeelle elokuun ensimmäisenä päivänä, tuli jo kolmantena päivänä isompi käskijä.

Timo ja Elsi asuvat nykyään Oulussa, kooten sukutarinoita, hiihtäen ja koiransa Tuiskun kanssa ulkoillen.

Monipuolisena musiikkimiehenä tunnettu Timo kertoo välillä myös palauttavansa kitaran ja pianonsoiton muistijälkiä.

– Olemme lukeneet kirjoja, käyneet välillä elokuvissa ja konserteissa ja seurakunnan tilaisuuksissa, Timo kertoo.

Tapahtumat, jotka johtivat heidän muuttoonsa Enontekiöltä Ouluun heti Timon jäätyä eläkkeelle Karesuvannon opettajan virastaan, olivat aluksi dramaattiset.

– Kun pääsin virallisesti eläkkeelle elokuun ensimmäisenä päivänä, tuli jo kolmantena päivänä isompi käskijä.

Toiseksi vanhimman tyttären sairastuminen näytti Kurkien elämälle tulevan suunnan, ja hänen kuntoutuksensa ehdoilla on menty tähän saakka ja mennään edelleen.

Ouluun asettuminen ja viihtyminen johtuu Timon mukaan osaltaan siitä, että hänellä on kaupungissa kaksi tätiä.

– Isän siskoja, siis Kurki-perhettä sekä äitin puolelta Bertta-sisko ja vanha Inkeri-serkku perhekuntineen, sukurakas Timo listaa.

Siinä on ollu koko ajan eri ikävaiheita käsillä.

Timon ja Elsin lapset ovat syntyneet 17 vuoden aikana.

– Siinä on ollu koko ajan eri ikävaiheita käsillä, ja oman lukunsa elämän rytmiin toivat lasten harrastukset, Timo kertoo.

Vanhimmat tytöt Anne ja Päivyt opiskelivat Lapin musiikkiopistossa kymmenen vuoden ajan, jonka jälkeen he jatkoivat Oulussa Madetojan Musiikkilukiossa.

Nykyään Anne hoitaa kehitysyhteistyöjärjestö FIDAn kotimaan toimistossa maailmalla vaikuttavien avustusprojektien asioita, mutta on pääkaupunkiseudulla myös siellä elvyttänyt viulunsoiton tasonsa barokkimusiikin vaatimuksiin Amore Barocco -orkesterissa. Päivyt on valmistunut sellon soiton opettajaksi.

Keskimmäinen tyttö Kristiina ajautui Timon mukaan hiihtoharrastuksen pariin, ja myöntää auliisti, että se oli myös hänen toiveensa, jota tytär kiltisti noudatti. Kristiina toimii kasvatustieteiden opinnot suoritettuaan nykyään Oulun Yliopistossa opetustehtävissä.

Leenasta tuli tenavatähteyden ja pop-jazz-laulajan ammatin kautta lastentarhan opettaja. Roosa on opiskellut bioanalyytikoksi, ja musiikin saralla hän on osallistunut muun muassa Oulun Gospelkuoron toimintaan.

Lastenlapsia Timolla ja Elsillä on yksitoista, joista on kolmet kaksoset, Kristiinalla kahdet ja Leenalla yhdet. Timon mukaan lapsenlapsien kyytiminen ja pienempien hoitelu ovat langenneet heidän osakseen kuin Manulle illallinen, kun he vuodesta 2000 lähtien ovat olleet koko ajan Ämmi ja Äijäfaari.

– Sen sanan kuuleminen on jotakin sanomattoman lämpimältä tuntuvaa.

Muistan vain, että Yliniemen Pertti antoi meille kovaäänisen punaisen herätyskellon. Tarpeellinen kampe.

Viime kesänä Timo ja Elsi viettivät La Cinquantaine - The Golden Wedding -juhlaa, johon valmistauminen alkoi jo kevättalvella. Valokuvia ja c-kasetteja löytyi, ja kaiken kukkuraksi häitten jälkeen he saivat jälkilahjana noin viiden minuutin kaitafilmin, jonka kuvaajana oli Enontekiön biologian opettaja Aarno Lepistö.

Viiden yhteisen vuosikymmenenkään jälkeen Timo ei jaksa käsittää, miten Elsi yhä muistaa häälahjat ja niiden antajat.

– Muistan vain, että Yliniemen Pertti antoi meille kovaäänisen punaisen herätyskellon. Tarpeellinen kampe.

Enontekiöltä Timo ikävöisi hiihtolatuja ja metsän polkuja, jos olisi paremmassa fyysisessä kunnossa.

– Toissa vuonna hiihdin Oulussa tuhat kilometriä, viime talvena sata, ja tälle vuodelle tavoite on kymmenen kilometriä, hän kertoo.

Kesällä Timo ja Elsi käyvät kuitenkin mökillään Leppäjärven takana kerran tai kaksi, veneellä järven taakse meno on vain kerta toisensa jälkeen hankalampaa.

– Tärkeää on käydä Selma-tätin ja muiden sukulaisten ja tuttujen luona.

Kun olen heitä kuunnellut ja heistä kirjoittanut, niin huomaan, kuinka rikkaita ovat heidän kertomuksensa ja kokemuksensa.

Myös Liankijärven ja Äijälaen polkuja on ikävä, mutta valokuvissa muistot Käsivarresta, Ounastunturista ja Pöyrisjärveltä säilyvät, ja kun ne yhdistää kauniiseen sellomusiikkiin, vastaavat ne Timon mukaan kyllä kauneuden kaipuuseen ja polkujen muisteluun.

Ihmiset ovat kuitenkin paikkojakin tärkeämmät, ja niistä Timo haluaa kertoa.

– Kun olen heitä kuunnellut ja heistä kirjoittanut, niin huomaan, kuinka rikkaita ovat heidän kertomuksensa ja kokemuksensa.

Timon mielestä todellisuus on usein taruakin ihmeellisempää, ja vaikka se kuulostaa kliseeltä, sitä ihmeellisempää hänen mielestään on se, että arkipäivissä voi ilmestyä jokin pieni ihmeellinen kokemus, jota ei ole voinut etukäteen suunnitella.

– Se on vain siinä. Se on vain siinä.