Muualta Lapista

Sotaveteraanien jälkeläiset polkivat isien maille – katso videot erillisosasto Petsamon taistelupaikoilta itärajalta

Kun Luton miehet olivat aikansa löylytelleet savusaunassa Anterijoen rannalla, lähtivät ensimmäiset vilvoittelemaan oven ulkopuolelle. Alastomat miehet eivät sillä hetkellä arvanneet, että he ovat neuvostopartion tähtäimessä. Hetkessä rätisivät venäläisten konetuliaseet ja pahaa jälkeä syntyi. Jos tarkkaan katselee, niin savusaunan raunioita ympäröivistä petäjistä voi löytää vielä arpeutuneita luodinreikiä tuosta yli 80 vuoden takaisesta väijytyksestä.

Luton Miesten perinnepäivän Anterin polkupyörämarssin osanottajat katselevat hiljaisena savusaunan raunioita. Katosta ei ole jäljellä enää mitään ja hirsiseinät lahoavat hiljalleen. Oven pielessä on vielä iso kivikasa muistona savusaunan kiukaasta.

– Hirret näkyvät olevan kuorimattomia mäntyjä. Pojilla on ollut kiire saada sauna pystyyn ja nämä ajoivat asiansa, ei siinä ollut aikaa puita kuoria. Ja hirsinurkkia ei ole viimeistelty samanpituisiksi, koska ei sekään saunomiseen vaikuttanut, tuumailee Anterin marssin projektivastaava, Luton Miehet ry:n kantaviin voimiin kuuluva Markku Yli-Kahri, Luton miehen poika.

Luton miehet eivät ole enää kertomassa tuosta tulitaistelusta eikä saunasta, mutta jotakin osanottajat osaavat päätellä saunan rakennuspaikan perusteella.

– Tämähän on ison kumpareen takana. Sauna naamioituu hyvin kummun taakse. Ja juuri tässä kohdalla on Anterijoessa aika pitkä ja syvä suvanto. Tässä on mahtava uimapaikka vieressä, lisää Markku.

Partiosotaa Luttojoen erämaassa – katso video Anterin kenttävartion raunioilta

Video: Ville Vaarala

Lapin rajavartioston Ivalon kiltan puheenjohtaja Olli Akkanen muistaa, että edesmennyt rajakapteeni evp Hannu Paananen joskus puhui savusaunan tulitaistelusta.

– Hannu on tästä myös kirjoittanut ja hän mainitsee, että tappioita tuli, mutta ne jäivät kuitenkin vähäisiksi, sillä venäläiset eivät jostain syystä käyttäneet ylläkköään hyväksi. Kukapa sitten tietää, kauanko venäläiset ovat tarkkailleet tukikohdan ja saunan elämää joen takana. Sehän voi olla, että he ovat olleet siellä hyvinkin kauan piilossa, jotta ovat perin pohjin päässeet jyvälle tukikohdan menosta ja siitä, koska sauna lämpiää, tuumailee Olli.

Luton miesten perinnepäivää vietettiin tänä syksynä jo 17. kertaa Raja-Joosepin kentällä. On jokavuotinen perinne, että Luttojoen rannalle kokoontuvat varusmiehet, Inarin kunnan 9.-luokkalaiset sekä Luton miesten jälkeläiset. Aikoinaan tapaamiseen tulivat myös Luton miehet eli Erillisosasto Petsamon miehet tai ”Pennasen miehet”, mutta nyt kaikki heistä on jo kutsuttu viimeiseen iltahuutoon.

– Tänä vuonna on jatkosodan päättymisestä 80 vuotta ja sen kunniaksi perinnepäivää jatkettiin tällä polkupyörämarssilla. Olin viime vuonna myös perinnepäivässä ja otin siinä ruokapöydässä puheeksi Lapin rajavartioston komentajan, eversti Jarkko Alénin kanssa, että eiköhän voitaisi järjestää polkupyörämarssi sitten, kun on kulunut 80 vuotta siitä, kun täältä on lähdetty.

– Komentaja syttyi asiasta ja hänen ansiostaanhan täällä ollaan. Eihän tästä reissusta olisi yleensäkään tullut mitään ilman Lapin rajavartioston tukea ja apua. Saimme yöpyä vanhan Anterin vartioaseman pihapiirissä partiotukikohdassa. Sauna lämpeni marssin päätteeksi ja rajavartijat tarjosivat maittavat ruuat ja kaikki oli viimeisen päälle, kiitteli Markku Yli-Kahri.

Markku arveli talvella, että enemmänkin Luton miesten jälkeläisiä osallistuisi marssille, mutta kun hän kesällä koemielessä pyöräili reitin ensimmäistä kertaa, niin hän alkoi uskoa, ettei väkeä hirveän paljon tule.

– Maasto on vaativaa ja me Luton miesten lapsetkin alamme olla iäkkäitä. Sitä minä olen nyt ajatellut, että kun näissä maisemissa oli myös saksalaisten kenttävartio ja siitäkin on maastossa vielä jälkiä, niin täytyisi lähivuosina suunnitella jonkinlaista yhteistyötä ja retkeä tänne myös saksalaisten kanssa, sanoi Markku Yli-Kahri Anterissa.

Hänen isänsä oli kotoisin Siikaisista. Poika-Markku arvelee, että kun isä Lauri oli hirmuisen hyvä hiihtämään, niin se oli syynä siihen, että etelän mies päätyi rajajoukkoihin pohjoiseen ja tuli kiertäneeksi Petsamot, Atslemit ja Anterit.

– Pennasen porukka olikin erikoinen sotajoukko siinä mielessä, että siellä oli miehiä melkein jokaisesta suomenkielisestä kunnasta. Monet miehistä oli komennettu palvelukseen Kaamasen-Karigasniemen-tietyömaalta ja sillä työmaalla jo sattui olemaan väkeä eri puolilta Suomea.

Katso video: Luton miesten jäljet peittyvät umpeen – muisto elää

Video: Ville Vaarala

Osa sotaveteraaneista vaikeni tyystin sotakokemuksistaan, mutta Markun isä oli siitä harvinainen, että hän muisteli aika paljonkin aikaansa Pennasen porukoissa.

– Se jäi isän jutuista mieleen, että Luton maisemissa oli erilaista kuin talvisodassa Karjalassa. Karjalan puolessahan oli sillä tavalla helpompaa, että siellä oli selvä rintamalinja. Siellä tiesi, että ryssä on tuolla puolen ja meidän asemat on tässä. Täällä Anterin erämaassa vihollinen saattoi tulla mistä vain, takaa tai sivulta, ikinä et tiennyt.

– Vaikka täällä oltiin erämaan keskellä ja täällä oli näennäisesti rauhallista, niin olihan se hermopaine jatkuva ja täällä käytiin erämaista sissisotaa välillä ihan tosissaan.

– Ja jos venäläinen rupesi änkeemään tänne, niin mistä sait apujoukkoja. Jos jollakin keinolla hälytit apua Raja-Joosepista, niin kyllä sieltä muutama tunteroinen meni ennenkuin miehet olivat Anterissa, vaikka kuinka olisivat tulleet reput selässä juoksujalkaa.

Markku Yli-Kahri muistaa myös isänsä kertomukset saksalaisista aseveljistä. Kun alppijääkäreitä alkoi tulla Suomeen, niin suomalaiset ihmettelivät heidän vaatimattomia talvivarusteitaan ja rautakenkiä.

– Rauta on kylmä materiaali talvipakkasella jalassa. Ja niitä pieniä hevosen ja aasin risteytymiä eli muuleja suomalaiset hämmästelivät myös. Isä sanoi, että saksalaiset antoivat kuormistaan säilykkeitä ja monenlaista hyvää. Kun Lapin sota sitten alkoi ja Luton miehetkin joutuivat ajamaan saksalaisia takaa, niin suomalaiset ensin vähän välttelivät osumasta heihin.

– Isä sanoi, että kyllä siinä yritettiin työntää saksalaisia alta pois, eikä ihan veritappamismeiningissä aloitettu. Mutta tulihan siinä sitten kahakoitakin tietysti, kun valvontakomissio painoi päälle.

Luton miehiin Luttojokivarren ja pohjoisen erämaat jättivät niin suuren vaikutuksen, että moni heistä kierteli vanhoissa taistelumaisemissa myös sotien jälkeen ja eläkevuosinaan.

– Kyllä isänikin kulki myöhemmin Inarin suunnalla. Luton miesten kesken syntyi elinikäisiä ystävyyssuhteita ja isäni ystävystyi erään kolttasaamelaisen veteraanin kanssa. Ei minulla ole enää muistikuvaa sen kolttamiehen nimestä, mutta tiedän, että häntä isä kävi tapaamassa täällä Inarin alueella. Ja sen muistan, että hän ylisti kolttamiehiä todella sitkeiksi erämaan kulkijoiksi. Olivat kuulemma pieniä ja sitkeitä, jotka eivät väsyneet koskaan.

Anterin pyörämarssin osanottajat pystyttivät muistotaulun Anterin kenttävartion paikalle, joka oli ainoa nykyisen Suomen alueella sijaitseva Erillisosasto Petsamon sodanaikainen kenttävartio.

– Kyltin ympäristössä on vielä monenlaista juoksuhaudan jäännettä ja hirsirakennelmien raunioita. Ne kaikki katoavat pian luonnon kiertokulkuun, mutta tämä tukevasti pystytetty kyltti on varmasti jäljellä vielä silloinkin ja se kertoo tarinaansa Luton miehistä ja isänmaamme puolustajista, tuumaili Olli Akkanen.

Saksalaisten taisteluista ylätukikohdassa ei ole löytynyt tietoa ainakaan toistaiseksi mistään arkistoista. Merkit viittaavat siihen, että taisteluita tai partiokahakoita on kuitenkin käyty, sillä Anterin rajavartioaseman pihalta löytyi 50-luvulla jäkälikön alta saksalaisen sotilaan luuranko ja asepuvun jäännöksistä huuliharppu, jossa luki Berlin.

– Kun näitä Anterin maisemia ja kenttävartiorakennusten jäänteitä katselen, niin tulee mieleeni monet kiltareissut, joissa oli mukana myös rajakapteeni Hannu Paananen, hän tunsi tämän alueen historian viimeisen päälle. Paljon tulee mieleeni mitä ystäväni Hannu näistä maisemista kertoi, mutta valitettavasti paljon on myös unohtunut, sanoi Olli Akkanen.

– Kukaan aikalainen ei ole enää kertomassa mitä täällä tarkalleen ottaen tapahtui silloin reilut 80 vuotta sitten. Maastossa on vielä jäljellä piikkilankaesteitä ja se on paikoin todella moninkertaista piikkilanka-aitaa. Voisi olettaa, että niihin on kytketty myös hälytyslankoja, jotta kuullaan, jos metsässä joku on tulossa. Ja muutamin paikoin näkyy männyissä selvää pilkotusta, vaikka pilkat ovat aika hyvin jo kasvaneet umpeen. Tämä on puhdasta oletusta, mutta hyvällä syyllä voisi epäillä, että saksalainen on merkinnyt jonkun kulkureittinsä tuolla pilkoituksella.

– Saksalainen ei ollut erämaassa oikein kotonaan ja saksalainen oli ehkä tehnyt tuon pilkoituksen, jotta varmasti osaa kulkea sen reittinsä vaikka hämärässä ilman että eksyy metsään, epäilee Olli.

Erillisosasto Petsamo joutui Lapin sodassa Luton erämaista lopuksi Kemin taisteluihin.

– Kunnialla Luton miehet suojasivat Kemin teollisuuslaitoksia. Mutta olihan se henkisesti kova paikka joutua yhtäkkiä erämaan keskeltä Kemin ja Tornion seudulle aukeille pelloille. He olivat kokeneet olevansa kuin turvassa täällä Luton korvessa ja yhtäkkiä sitä ollaankin Etelä-Lapin maisemissa ja kaupunkien liepeillä. Se oli surman paikka monelle, mutta hommansa Luton miehet hoitivat loppuun asti, sanoi Olli Akkanen.

Pyörämarssilla kiinnitettiin muistotaulu myös Anterin lakkautetun rajavartioaseman pihapiirissä olevan partiotukikohdan seinään.

– Kyltti kertoo, että tällä paikalla oli Anterin rajavartioasema. Se perustettiin 1956 ja lakkautettiin 1991. Kaikki Rajavartiolaitoksen entiset toimipisteet tullaan merkitsemään muistolaatalla ja nyt on vuorossa Anteri, kertoo kapteeni, Lapin rajavartioston kiltan puheenjohtaja Pasi Purhonen.

Anterin vartioaseman perustaminen tuli ajankohtaiseksi 1950-luvun alkuvuosina. Alueella kaivattiin omaa vartioasemaa, sillä riittävän tehokas valvonta Raja-Joosepin ja Kemihaaran vartioasemilta ei tuon ajan välineillä ollut kovin tehokasta. Hannu Paanasen kirjoittamassa Anterin vartioaseman historiikissa mainitaan, että myös retkeily antoi painetta Anterin vartioaseman perustamiselle; Anterin kolkka alkoi olla 50-luvulla aika suosittua patikka- ja hiihtoretkeilyseutua.

– Minä muistan Anterin siltä ajalta, kun joka piipusta nousi vielä savu. Pihapiiri oli asutun näköinen, nythän tässä kasvaa jo pientä taimikkoa ja pihakeinu näyttää unohtuneen ja ruostuneen paikoilleen, kun ei täällä enää asu rajamiesten perheitä. Kun katselen tuota tyhjillään olevaa päävartiorakennusta, niin tulee mieleeni sen erinomaiset löylyt antava kellarisauna, naurahti Olli.

– Ja tuleepa mieleeni tuo läheinen tunturi eli Helttamorosto, jonka päälle olen aikoinaan kavunnut rajavyöhykeluvalla. Sieltä on upeat näkymät Anterin laaksoon ja pitkälle Saariselän tuntureille. Siellä oli ihmeellistä nähdä myös sitä valkoista kermanvalkeaa jäkälämattoa Venäjän puolella. Suomen puolella porot kaluavat jäkälän niin tarkoin, ettei tuollaista jäkälämattoa enää näe, hän lisäsi.

Yli 80-vuotias konekivääripesäke pysäyttäisi vihollisen tänä päivänäkin – katso video!

Video: Ville Vaarala

Pyöräreitti Luttojoen riippusillalta Anterin vanhan rajavartioaseman pihalle on vajaa 30 kilometriä. Matka on ankaraa ylä- ja alamäkeä. Vesisateet ovat syöneet vanhaa sorapintaista uraa rajusti ja kivikkoa matkan aikana riittää.

Vanha liikunnanopettaja Olli Akkanen, 75 vuotta, oli ainoa pyörämarssin osanottaja, joka taittoi matkaa manuaalisella läskipyörällä, ilman sähköä.

– Onneksi entinen oppilaani, yliluutnantti Arffmanin Vesa, otti välillä minun pyöränsä alleen ja minä poljin Vesan sähköpyörää. Vesa sanoi, että hän haluaa kunnon hiet irti perinteisellä pyörällä ennen saunaan menoa. Pakko sanoa, että kyllä perinteisellä pyörällä tekee tiukkaa sähköavusteisten pyörien joukossa ainakin tällä Anterin reitillä, sanoi Olli.

Hän taittoi Anterin reittiä ensimmäistä kertaa yleensäkin pyörällä, aina aikaisemmin Olli on kävellyt Anteriin.

– Onhan tämä aloittelevalle pyöräilijälle vaativa reitti ja ehkä vähän vaarallinenkin noiden mäkien ja kivilouhikoiden vuoksi. Toisaalta jos vasta-alkaja saa pyöräillä tätä reittiä kaikessa rauhassa ilman mitään aikataulua, niin eihän siinä silloin varmaan ole ongelmaa. Nythän tässä täytyi pyöräillä myös vähän kellon kanssa, hän sanoi.

Markku Yli-Kahri taittoi reittiä pyörällä toista kertaa. Hän kävi sydänkesällä pyörällä ensimmäisen kerran Anterissa.

– Halusin nähdä tämän reitin, jotta osaan sanoa sitten toisillekin millainen retki on syksyllä luvassa. Minähän olen täysin koukussa maastopyöräilyyn ja kuljen sähköavusteisella pyörällä, kun mittarissa on 72 vuotta. Pyöräily ja sulkapallo, siinä ovat lajit, joilla minä yritän pitää itseäni kunnossa, kertoi Yli-Kahri, vanha merikapteeni.

Hän on innokas Lapin-kävijä, mutta välillä hän vain hairahtui Saariselän maisemista Levin ympyröihin.

– Nyt olen taas palannut Saariselälle, kun Levistä on tullut sellainen humupaikka. Ja olenhan minä aikoinaan muuten käynyt Luton miesten taistelupaikoilla tuolla Venäjän puolellakin. Olen onnekas, että ehdin nähdä ne maisemat silloin kun Venäjälle vielä pääsi.

Markku Yli-Kahrin mielestä se oli aivan unohtumaton näky, että Atslemilla kukkulan laella kaikki rakennukset viimeistä hirttä myöten olivat kadonneet jäljettömiin, mutta vanhat suomalaisten muuraamat takat seisoivat paikallaan.

– Komentopaikan takat olivat siellä komeasti paikallaan paljaan taivaan alla. Putsasimme yhdestä takasta hiilet pois, tutkimme ettei siellä ole räjähteitä, ja keittelimme siinä kahvit ja paistoimme makkarat.

Anterin marssilla huollosta vastasivat rajavartijat, yksi heistä ivalolainen ylirajavartija Marko Airola.

– Olin nuorena miehenä 12 vuotta Raja-Joosepissa, joten kyllähän tämä Anterin reittikin on vielä selkäytimessä. Tätä on menty kävellen, hiihtämällä, mönkijällä, moottorikelkalla ja moottoripyörällä. Ei tämä paha ura ollut moottoripyörällekään, mutta kaikki muut mutkaiset ja kiviset polut pääuran varrella olivat sitten haastavampia moottoripyöräillä, hän muisteli.

Airola kertoi, että harvemmin rajapartio käveli reittiä yhtä soittoa edestakaisin.

– Paljon tehtiin niinkin, että helikopteri vei meidät Anteriin ja sieltä sitten käveltiin Raja-Jooseppiin ja välillä oltiin yö vaikka Ahmaojan partiokämpällä.

Anterin uralla rajapartioita vastaan tulee polkupyöräilijoita ja patikoitsijoita.

– Ei tämä ehkä ihan suosituin pyöräreitti ole, kun tämä ei ole ympyräreitti. Anterista pitää aina pyöräillä samaa uraa takaisin. Ainahan rajavartijat ruukaavat pysähtyä, jos tulee kulkijoita vastaan. Retkeilijöiden kanssa vaihdetaan kuulumisia, se on vanha perinne.

Katso video: Täällä rätisivät neuvostosotilaiden aseet yli 80 vuotta sitten

Video: Ville Vaarala

Jos kulkijat tulevat rajapartiota vastaan moottorikulkuneuvolla, niin silloin he ovat yleensä poromiehiä tai Metsähallituksen väkeä.

– Me Joosepissa palvelleet tunnemme aika hyvin Lapin palkisen puolen porukat. Se on vanha perinne myös, että jos ollaan partiomajalla ja siihen tupsahtaa pihalle poromiehiä, niin kahvit tarjotaan.

Kysymykseen mikä on rajavartijan työssä parasta, vastasi Airola, että se on metsässä olo.

– Minä tulin taloon aikanaan perinteisen metsässä tapahtuvan rajavalvonnan takia. Toki maailma muuttuu ja tehtävät vaihtelee, mutta se on edelleen parasta, kun pääsee metsään.

Anterin marssin päätteeksi ollaan jälleen Luton parkkipaikalla riippusillan vieressä. Markku Yli-Kahri sanoo, että reissun jälkeen voidaan todeta, että Luton miesten perinne elää.

– Mutta eihän tämä reissu ollut mitään verrattuna siihen, että mitä näissä maisemissa tapahtui reilut 80 vuotta sitten. Olisipa meillä edes puolet siitä sitkeydestä mitä Luton miehillä, niin tässä maassa olisi kuulkaa asiat hyvin, hän myhäilee.