Paikallisuutiset

Sota vyöryi kotiin perunannostoaikaan ja jätti jälkeensä vaaralliset "sotalelut" lapsille

Ivalosta oli lähdettävä Lapin sotaa karkuun kauas Ylivieskaan. Lapselle kotiseudun pommitukset olivat pelottava kokemus.

Hilja Väisänen oli noin 12-vuotias tyttönen Ivalon Akujärvellä vuonna 1944, kun Lapin sota vyöryi kotiin. Saksalaiskolonnat tulivat kylään sotakoneineen ja pystyttivät parakkikylänsä, jossa oli myös sairaala ja elokuvateatteri.

– Saksalaisia kävi taloissa kyläilemässä ja heidän kanssaan olivat ihan mukavat välit. Usein he toivat myös saksalaista pitkää limppuja tullessaan, Hilja Kauppinen muistelee lapsuuttaan 75 vuotta myöhemmin.

– Ilmeisesti kylämme saksalaiset olivat liian ystävällismielisiä ja heidät korvasi myöhemmin uusi ryhmä, joka poltti kylän kaikki talot.

Evakuointikäskyn tullessa Hilja sisaruksineen oli pellolla perunannostoa aloittelemassa.

– Mummu tuli huutelemaan: 'Lapsirukat, ei teidän tarvitse perunoita kaivaa, vaan nyt on lähdettävä heti.'

Venäläiset pommikoneet lensivät Akujärven kylän ylitse ja pommittivat Ivaloa. Pommitusten jylinä oli lapsen korviin pelottavaa.

– Evakkoon lähtiessä mukaan sai ottaa vain välttämättömimmän. Lehmät piti päästää navetasta vapaaksi ja sinne ne jäivät kotipihaan katselemaan meidän lähtöä. Saksalaiset kai tappoivat ja söivät lihat myöhemmin.

Saksalaiset kuljettivat siirtoväen Rovaniemelle, josta Väisäsen äiti lähti yhdeksän lapsen kanssa kohti suurta tuntematonta Ylivieskaa. Perheen isä jäi Luttojoen sota-alueelle vartiointitehtäviin. Hiljan vanhin veli oli sotaväessä ja saapui kotiutuksen jälkeen myöhemmin myös Ylivieskaan.

Nuorelle Hiljalle evakkoreissu oli nuoresta iästä huolimatta jo toinen, sillä talvisodan kovana pakkastalvena useat perheet evakuoitiin Muonion isoon pappilaan. Tuosta reissusta Hiljalle jäi mieleen pelkästään se, että ruotsalaiset kävivät lahjoittamassa evakkolapsille vedettäviä vieterileluja ja vaatteita.

Pakattiin tulopäivää seuraavana päivänä maitopullo ja voileivät reppuun, ja lähdimme paimeneen.

Ylivieskassa evakot koottiin ensin koululle, jossa heidät ruokittiin.

– Siirtoväkeä vastaanottavat ylivieskalaiset saivat numerolla huutaa evakkoperheet. Harvalan isäntä huusi meidät. Meistä lapsista oli jännittävää nähdä, mihin pääsemme, kun kiipesimme hevoskärryyn ja lähdimme noin yhdeksän kilometrin matkalle kohti Ylivieskan Harvaperää. Äiti ja vanhemmat lapset toki surivat, että olimme joutuneet jättämään kodin.

Harvalan talossa oli tiivis tunnelma, kun kymmenkunta evakkoa saapui ruokavahvuuteen. Isäntäväkeen kuuluivat vanhemmat ja kuusi lasta sekä palvelija. Kaikki mahtuivat saman katon alle. Talossa oli erillinen siipiosa omalla kuistilla, johon Lapin vieraat sijoitettiin. Evakkoperheen vanhimmat lapset auttelivat maatilan töissä.

– Minulle ja veljelleni pakattiin tulopäivää seuraavana päivänä maitopullo ja voileivät reppuun, ja lähdimme paimeneen.

Evakkolapset pääsivät myös Kankaan kylälle Metsäperän kouluun, jossa solmittiin uusia ystävyyssuhteita.

– Tutustuin Ihalaisen ratavartijan tyttäriin Anneliin ja Liisaan, ja toisinaan tuli yövyttyä myös heidän luona.

Väisäsen perhe pyrki elämään normaalia arkea Ylivieskassakin.

– Äiti paistoi leipää ja pullaa uunissa. Jouluna oli tärkeää, että saimme joulukuusen. Lattiatilaa ei kuuselle ollut, joten sinä jouluna se kiinnitettiin latvasta kattokoukkuun roikkumaan ja tietysti saimme myös joulutorttuja, Hilja Kauppinen naurahtaa.

Siellä ei ollut yhtään ehjää taloa. Ivalossakin kirkko oli ainoa rakennus, mikä oli säilynyt. Meidän kirkkoamme ei sentään poltettu!

Evakkoperheellä oli luonnollisesti ikävä sukulaisiaan, ystäviään ja tuttujaan.

– Me päätimme selvittää, missä muut ovat. Kauppisten perhe Ivalosta löytyi Nisulan puhdosta Ylivieskasta ja Tuomiperällä oli äidin siskon perhe.

Itse asiassa tähän Kauppisten perheeseen kuului myös Hiljan tuleva aviomies Reino Kauppinen, joka tuohon aikaan oli 15-vuotias rauhallinen nuorukainen. Hilja ei tuohon aikaan vielä ajatellut poikia, vaikka Väisäsen perhe käveli Harvaperältä Niemelänkylälle saakka Lesellin taloon tervehtimään pohjoisen tuttavaperhettä. Romanttisessa mielessä Hilja ja Reino tutustuivat vuosia myöhemmin nuorison vapaa-ajan riennoissa; nelimaalipelissä ja talvisin järven jäällä luistellen – lopulta käsi kädessä.

Mutta eipä edetä liian nopeasti.

Väisäset saivat luvan palata kotiin Ivalon Akujärvelle kesä-heinäkuussa 1945. Evakot lastattiin junien härkävaunuihin, joilla matkattiin Rovaniemelle, joka oli poltettu ja tuhottu täysin raunioiksi.

– Siellä ei ollut yhtään ehjää taloa. Ivalossakin kirkko oli ainoa rakennus, mikä oli säilynyt. Meidän kirkkoamme ei sentään poltettu!

Kotona Akujärvellä ei perheelle ollut enää kattoa pään päälle.

– Isä löysi saksalaisten jäljiltä jonkinlaista paperineulosta, josta hän kyhäsi rakennelman, joka suojasi enimmiltä sateilta ja sääskiltä. Tuulensuojaa ei ollut. Isä ryhtyi vanhimpien poikien avustuksella rakentamaan jonkinlaista talvensuojaa kodiksi. Rakennuspuita hän kaatoi metsästämme. Myöhemmin hän vielä vähän laajensi taloa, ja ryhtyi rakentamaan varsinaista kotia.

Entisestä kodista oli jäljellä savupiippu ja muuritakka, ja tässä ulkoilmakeittiössä perheenäiti paistoi leipomansa pullat ja leivät. Hilja muistelee, ettei hän joutunut kärsimään nälästä niukoista olosuhteista huolimatta.

– Kala otettiin järvestä ja marjat metsästä. Myöhemmin puolukoita vietiin Norjaan, jossa marjat vaihdettiin talven varalle jauhoihin, ryyneihin ja margariiniin.

Miinanraivaajat olivat tehneet urakalla töitä, ennen kuin kotiin palanneet saivat luvan mennä marjametsään.

– Aina silloin tällöin kuuli, että joku oli astunut miinaan.

Hilja Kauppinen kertoo, että metsät olivat täynnä myös muita ammuksia ja sotaromua.

– Kerran löysimme metsästä leivänmallisen rautakappaleen. Pyöritimme sen velipojan kanssa tietä pitkin kotiin ja ihmettelimme isälle, mikä mielenkiintoinen löytömme mahtoi olla. Isä soitti miinanraivaajat paikalle ja päivitteli lasten vaarallista lelua. Meidän "lelumme" oli panssarimiina.

Hilja tunnustaa, että velipojan kanssa testasivat myös käsikranaateista ja kiväärikuulista puretun ruudin syttymisherkkyyttä.

– Leikit olivat vaarallisia, Hilja Kauppinen hymähtää näin jälkikäteen.

Kauppiselle ei sota-ajasta ja evakkoreissuista jäänyt katkeruuden kuormaa puseroon.

– Tilanteisiin oli sopeuduttava, ei siinä auttaneet itkut markkinoilla!