Kolumnit

Seurakunnan viikon kirje: Jokaisella meistä on isä

Joh. 5:19–21

Jeesus sanoi juutalaisille:

”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.”

Viime pyhän evankeliumitekstiin oli helppo samaistua. Vaikka siinä puhutaankin Jumalasta, ja Jeesuksesta, ja ihmeteoista, joihin ihminen ei koskaan pystyisi, oli helppo tuoda teksti todeksi myös tähän päivään, ihmisiin, isään ja poikaan sekä heidän välisiin suhteisiin tässä maailmassa.

Viime sunnuntaina vietimme Enontekiön seurakuntalaisten 70, 75, 80, 85, 90 ja sitä vanhempien yhteistä syntymäpäiväjuhlaa. Kirkossa istui monta isää, ja poikaa. Jotkut voivat samaistua tähän isän rooliin, ja kokevat olleensa niitä roolimalleja, joilta lapset ovat halunneet oppia. Tai joku voi miettiä harmistuneena, olisinpa ollut parempi isä, tai enemmän läsnä.

Toiset taas miettivät suhdetta omaan isäänsä lapsen näkökulmasta. Joku ei ole koskaan tavannutkaan omaa isäänsä, toiset ovat menettäneet isänsä hyvin nuorena. Toiset miettivät lämpimin ajatuksin omaa isäänsä, ja muistavat, kuinka turvallista olikaan istua isän sylissä. Jollain toisella taas voi nousta pintaan lapsuuden haavoittavat muistot turvattomasta olosta isän kanssa, on ollut väkivaltaa, tai päihteitä.

Jokaisella meistä kuitenkin on isä. Hyvässä, ja pahassa. Olkoon hän sitten hyvä roolimalli tai ei, ja missä ikinä hän tänä päivänä onkaan. Joko tässä maailmassa, tai sitten hän on siirtynyt jo ajasta ikuisuuteen.

Ja elämässä voi olla myös erilaisia isiä. Kaikille isä ei tarkoita biologista isää, vaan joillakin isän rooli on tullut jostain muualta. Isoisä on voinut toimia isän paikalla, jos omaa isää ei ole syystä tai toisesta ollut. Jotkut ovat menettäneet vanhempansa lapsena ja heidät on sijoitettu uuteen perheeseen, ja sitä kautta he ovat saaneet uuden isän.

Isän ja pojan välinen suhde on saanut ihan uuden merkityksen, kun olen seurannut kotona poikani ja hänen isänsä touhuja. Niin kuin Jeesus sanoi, se on ihan totta, että mitä se isä tekee, niin sitä se poikakin todella tekee. Hän kulkee isänsä perässä, ja kävelee kuin isänsä. Hän työntää omia pieniä kottikärryjään pitkin pihaa isän kärryjen perässä, sitten korjataan ruuvimeisselillä kodinkoneita niin kuin isä, syödään Sisu-pastilleja ja heitetään löylyä, ainakin melkein kiukaalle asti.

Mutta yhtä lailla, niin kuin poika haluaa tehdä samoja asioita kuin isä, hän haluaa myös, että isä tekisi sitä, mitä poika tekee. Hän hakee isänsä kädestä kiinni pitäen mukaan leikkeihin. Hän haluaa, että isä katsoo, kun poika onnistuu. Hän kiipeää ensin tuolille, sitten siitä pöydälle, ja hän huutaa katseellaan, tai omalla kielellään, ”Isä, katso minua! Huomaa minut! Ja anna minulle hyväksyntäsi.” Ja vasta sitten hän kokee sen onnistumisen riemun, kun isä huomaa ja kehuu, kuinka taitava poika onkaan.

Mutta, valitettavasti, on myös niitä lapsia, jotka eivät sitä hyväksyntää ole saaneet koskaan kokea. Mutta silloinkin, kun poika on kokenut tulleensa hylätyksi, on yksi Isä, joka ei hylkää, on yksi Isä, joka kirjoitetaan isolla iillä. Se on meidän kaikkien yhteinen Isä, Taivaan Isä, josta virressä 503 lauletaan:

Lapsen huolet hän voi kantaa paremmin kuin ihminen. Hän ei riitele, ei suutu, hän on kärsivällinen. Häneltä ei aikaa puutu. Hän on Isä jokaisen. Taivaan Isän lähellä nauraa saa ja itkeä.

Essi Aalto

Enontekiön seurakunnan vs. kirkkoherra