Muualta Lapista

”Se, mikä on kaunis ja kasvaa karussa tunturissa, tuntuu ihmheliseltä” – Kari Autto vei Heli Laaksosen kukkien perässä korkealle

Heli Laaksosta ja Kari Auttoa yhdistävät samanlaiset puhelimet ja rakkaus murteisiin, mutta myös yltiöpäinen kiinnostus luontoa, kasveja ja kukkia kohtaan. Tunturikukkia he kävivät ihastelemassa Käsivarren ja Norjan suurtuntureilta.

Jos kirjailija Heli Laaksonen on "levotoine sialu", kuten hän itse sanoo, Kari Autto voisi olla muuttolintu, joka aina näihin aikoihin lennähtää Muonion talvipesästään Enontekiön Ketomellan kotiinsa.

Yhteistä heillä on ainakin kiinnostus kasveihin ja kyky tutkailla tuntikausia herkkiä tunturikukkia. Luuppi kummallakin on luultavasti kädessä, sillä semmoisen Laaksonen on Auttolle, Kukkaherraksi nimetylle Lapin oppaallekin antanut.

Autton tuntemus tuntureista on pitkä, mutta pieniä tunturikukkasia hän ei silti aina nimeltä ole tuntureilla kulkiessaan tunnistanut. Rajavartijan työstä pois jäätyään ja uuden kameran oston jälkeen kiinnostus syveni entisestään.

– Se, mikä on kaunis ja kasvaa karussa tunturissa, tuntuu ihmheliseltä, ja sitä kuvvaan.

Laaksosen kiinnostus luontoon kumpuaa jo lapsuuskodista, jossa hänet pienestä pitäen on opetettu kiinnittämään huomiota ympäristöön. Nykyihmisiä hänen mukaansa vaivaa kasvisokeus.

– Kasvei ei osata nährä, ne on taustakuvana vaa, Laaksonen sanoo.

Valmistuttuaan ammattiopisto Liviasta luonto- ja ympäristöneuvojaksi kolme vuotta sitten hän kertoo myös sisäistäneensä kasvien ekologisen merkityksen, sen, miten kasvit omalla tavallaan koko ajan palvelevat ihmisiä.

Kun lähtee reissuun oikeaan aikaan ja oivallisen oppaan kanssa, tunturit ovat täynnä kukkivia kasveja.

Muutaman kerran yhteisillä kasvitutkimusreissuillaan jo aiemmin käyneille Auttolle ja Laaksoselle meinasi viime kesänä tulla kiirus, kun oli tarkoitus tutustua Kilpisjärven alkukesän kukkatarhaan.

– Kesä tuli monta viikkoa etuajassa, ja helle väkipakola aukasi kukat, Autto kertoo.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti, ilmoitti Autto kampraatilleen, ja kaikeksi onneksi Laaksonen sai asiat järjestymään pikakomennusta varten. Jatkos-kaunotiatoluantokirja, jossa on aikaisempien K&H-kukkareissujen inspiroimia tekstejä, lähti taittajalle ja Laaksonen Lappiin.

Kesäkuun puolivälissä kukkakaksoset jo sitten Käsivarressa taivastelivat sitä, mitä kaikkea ihminen voikaan löytää kontatessaan pitkin kivikkoista tunturin laitaa.

– Siäl me maatti vattallamme maas niinko kaks raato, kuvailee Laaksonen.

Tunturikukkia löytyy noin kuukauden ajan, mutta ne kukkivat eri vaiheissa, ja vaativat lumensulamisvesiä kasvaakseen ja kukkiakseen.

– Viimi kesänä lumi lähti tunturistaki joka puolelta yhtäkkiä, ja mitä kuumempi oli, poltti aurinko hopumasti kukan lophun, kertoo Autto.

Asemapaikka Auttolla ja Laaksosella oli Kilpisjärven kylällä, ja siitä he tekivät lempeän sorttisia hyökkäyksiään tunturiin.

Laaksosen mukaan retkillä katosi aika, eivätkä kilometrit päivän aikana olleet lainkaan oleellisia, vaan lajit ja uuden oppiminen. Noin 300–500 valokuvaa käytiin iltakahvien aikaan yhdessä läpi.

Koska Saanan rinne ja pikku Malla ovat rauhoitettuja alueita, kukkia oli etsittävä niiden takaa. Ensimmäinen paikka oli Jehkas, sitten Siilasvuoman latvat.

Haltin taakse Norjan puolen Guolasjärvelle tehtiin retki, Norjan puolella katsastettiin myös Rovijoen putous, jota kutsutaan myös nimellä Morsiushuntu.

– Heli oli heti nokka maassa, tuskin se näki koko putousta, nauraa Autto.

Putouksen pärskeistä Laaksonen kertoo löytäneensä melkein kuin lounaissuomalaisen lehtometsän, olihan sitä tutkittava.

– Siin ol tunturiängelmä, mikä on pal harvinaisemp. Putoukse näke telkkarist kosk vaa!

– Minua ei tunturissa oikeasthan ennää yllätä mikhän ko monta kymmentä vuotta olen sielä jo seuhtonu, Autto sanoo, mutta Laaksonen läkähtyy jo kulleroniityn laidalla.

– Taivaallissi plussapalloi! hän huokailee.

Tunturiaukeilla Autto käveli edellä punainen takki päällä, jotta jonkin matkan päässä perässä palkivalla Laaksosella pysyisi näköyhteys.

Sormella Autto ei kukkia osoitellut, vei vierestä vain ja antoi ensikertalaiselle löytämisen ilon.

Jääleinikin kanssa Laaksosella oli juuri tuollainen ikimuistoinen kohtaaminen, sillä sen näkemistä hän oli toivonut.

– Siit ol juur pyyhkässy vesisare ylitte, ja ko kattosin luupin läpitte jääleinikki suara silmi, näytti iha silt, niinko ne olis ollu täys kyyneli.

Laaksonen kertoo koittaneensa pahoitella kukalle, että se on ilmastonmuutoksen kourissa joutunut niin ahtaalle.

Autton toiveena etukäteen oli, että hän voisi esitellä lapinalppiruusumeren tuoksukokemuksen, mutta kasvin huippukukintakausi oli jo mennyt ohi. Yksittäisiä ruusuja ja muita kukkia he nuuhkivat kuitenkin antaumuksella.

Yltiöpäinen kiinnostus kasveja kohtaan ei ole ainoa kahta kukkaislasta yhdistävä tekijä, on myös samanlainen puhelin ja rakkaus murteisiin.

Autto on tehnyt oman, monen painoksen Ouniksen murre -sanakirjan, ja Laaksonen on ehkä eniten tuttu juuri murrerunoistaan. Senkään suhteen reissu suurtuntureille kukkien valtakuntaan ei ollut turhanpäiväinen, sillä reissu poiki oman runonsa Laaksosen lokakuussa ilmestyvään Ilone - runoilijan värinkäsityksiä -kirjaan.

Mutta siinä missä Autto on rauhallinen ja miettiväinen, Laaksonen pyrähtelee paikasta toiseen kuin pääskynen ja kyselee teräviä.

Niihin Autto myöntää pyytäneensä kysymyksiin viiden minuutin vastausviiveen.

– Ei korpivilosohvin ole tarvinnu koskhan niin äkäsesti vastata.

Välillä oppilas opettaa opastaan, sillä sammaleet, jos mitkä, Laaksonen osaa.

Niitä ja jäkäliä kohtaan hänellä on intohimo, ja tuntureilla hän pääsi opettamaan Auttolle muun muassa poronkuppijäkälän.

– Miehän en sammalheista ymmärä muuta ko venhentapin tehhä, Autto nauraa.

Kun opissa ollaan, tehdään myös läksyjä. Opettaja Autto antoi viime kesän reissulla oppilaalleen listan kasveista, joita tämän tuli tunturista löytää.

– Niitä jäi nyt vielä tälle vuojele, Autto sanoo.

Sen verran on varmasti hetkessä elävällä Laaksosellakin kykyä katsoa kauas, että olisiko tarkoituksella jättänyt osan löytämättä. Hänellä nimittäin itselläänkin oli vihkossa lista kasveista, joita haluaisi nähdä, ja niiden perään on suunnattava tänä suvena.

Auttolla on onneksi jo eräs salaperäinen kukkapaikka mielessään, jossa rikkileinikki kukkii.

– Keltasompasammal on kans tämän suven listal, muistuttaa Laaksonen.

Juttu on julkaistu Tunturi-Lapin Kesä -julkaisussa kesäkuun alussa.