Ihmiset

Retkeilykirjoista tuttu Jouni Laaksonen pysähtelee lasten kanssa retkeillessä ihastelemaan luontoa

Talvipäivän aktiviteetin ei tarvitse aina olla mitään kovin suurta tai ihmeellistä. Perheenä retkeillessä tehtäväksi voi ottaa esimerkiksi erilaisten lumijälkien tunnistamisen ja ympäristön tarkkailun mielikuvituksella.

Kuhmolaiset Mervi ja Jouni Laaksonen sekä heidän tyttärensä Viena kaivavat metsäsukset autosta ja suuntaavat kohti Lauttavaaran tuorelumista luontopolkua.

Auto jätetään tien poskeen bussipysäkin reunalle odottamaan. Luontopolun parkkialue aurataan hiihtolomaviikosta eteenpäin. Sukset sujautetaan jalkaan lumen peittämällä hiekkatiellä, josta on noin parinsadan metrin matka polun alkuun.

Jo ennen polulle pääsyä näkyvät ensimmäiset jäljet edellisyönä sataneessa lumessa. Lumikon loikka. Biologina työskentelevä Mervi osoittaa jälkijanaa suksisauvalla muiden vielä kiristäessä suksia jalkaansa.

Retkeilylle ei aina ole arjessa kovin runsaasti aikaa, mutta lyhyemmän retken voi tehdä myös arkipäivänä. Talvella valoisan aika on rajallinen, joten Laaksoset suuntasivat perjantai-iltapäivänä luontoon heti Vienan koulupäivän päätteeksi. Evääksi reppuun valikoituivat nopeasti valmistetut voileivät, jotka voi paistaa lämpimiksi nuotiopaikalla.

Perheretkeilyssä mennään lasten ehdoilla. On tärkeää valita lasten ikään nähden tarpeeksi helpot olosuhteet, sekä varautua olosuhteiden mukaisesti.

– Aikuiset pitävät huolen, että taapero tai vauva pärjää. Ja totta kai pärjää, kun ei mennä ihan kauheimpaan rankkasateeseen tai itikkapilveen, sanoo Jouni.

Liian pitkä ja täyteen pakattu retki ei ole kenellekään mukava. Pienten lasten kanssa lyhyempi retki voi olla parempi.

– Kaikkeen on aikaa, voidaan pysähtyä katsomaan ja touhuamaan, laskemaan mäkeä tai ihmettelemään. Tai tekemään lumesta jotain, kunhan pidetään huoli, että hanskoja ei kastella.

Viena ja hänen äitinsä riemastuvat nähdessään taas uusia jälkiä. Päästäinen on tehnyt hankeen pienet tassunjäljet sekä kolon, mistä se on pujahtanut hangen alle.

Oravan ja jäniksen askeleet kiertävät ristiin rastiin puun ympärillä. Perhe pohtii, ovatkohan ne kohdanneet toisensa.

Jäniksen jälki on helppo tunnistaa ja opettaa myös lapsille.

– Se on hirmu tuttu kaikille, kun niitä näkee joka tapauksessa. Siitä näkee myös suunnan, kaikista jäljistä ei tiedä, kumpaan suuntaan eläin on mennyt, Jouni kuvailee.

Myös oravan jälki on selkeä, se muistuttaa Jounin mukaan kukkaruukun muotoa.

Viena kulkee reippaasti jonon ensimmäisenä. Välillä luisteluhiihtoa yrittäessä tasapaino pettää ja hän tupsahtaa hankeen. Mervi pujottaa kädet tyttärensä kainaloihin ja nostaa hänet ylös.

Oksien heiluessa puut pudottavat hangelle ’’jääkristalleja’’, joita Viena ihastelee. Matka taittuu rattoisasti välillä pysähdellen.

Ylämäkeen kavutessa tulee lämmin, ja Jouni heittää päällystakkinsa reppuun. Iltapäivään synkistyvä korpimetsä alkaa hetkittäin näyttää jo hämärältä, mutta aukiolle astuttaessa valo täyttää taas maailman.

Nousujen jälkeen vaaran päältä paljastuu maisema järvelle. Jäljellä on helppo matka alas laavulle.

Viena pääsi perheen mukana ensimmäiselle retkelleen kuukauden ikäisenä.

– Toukokuussa kun syntyi, niin oli helppo lähteä kesäretkelle, Jouni kertoo.

Jounin mielestä retkeily ja luonnossa liikkuminen lasten kanssa kannattaa aloittaa jo pienestä pitäen, vuosikausia ei kannata jäädä odottamaan. Perhe on reissannut eniten Kuhmossa ja Kainuussa, mutta pidemmillä vaelluksilla on päästy käymään myös Lapissa.

Hän myös toteaa, että jokainen perhe on erilainen, ja aina retkeily ei onnistu yhtä helposti.

– Mutta kun sitä on menty lapsesta asti, niin ei ole tullut mitään kynnystä lähteä.

Laavulle saavuttuaan perhe nostaa sukset mäntyä vasten. Jouni lähtee hakemaan polttopuita. Mervi ja Viena istuvat laavulle juomaan mehua. Monot eivät ole kengistä lämpimimmät. Viena heilutteleekin jalkojaan, ja toteaa niiden palelevan.

Laaksoset käyvät talvisin retkillä muihin vuodenaikoihin nähden vähemmän. Varustautumisesta huolimatta varsinkin lasten sormet ja varpaat ovat herkkiä kylmälle.

Tänään keli on onneksi lauha, ja monoja lukuun ottamatta päällä on hyvät ja lämpimät ulkovaatteet. Talviretket perheenä käyvät vuosi vuodelta helpommaksi.

Jotta tuli saadaan syttymään, tarvitaan sytykettä. Mervi vuolee haloista kiehisiä, ja Vienakin haluaa kokeilla.

Leipien paistuessa Viena kapuaa laavun katolle katselemaan maisemia. Jälkiruoaksi on tarjolla vielä suklaakeksit.

– Olisi mahdollista nähdä vielä vaikka riekon tai teeren jäljet, Jouni pohtii.

Tiestön lähistöllä suurpetojen jäljet ovat epätodennäköisiä. Esimerkiksi ahman jälkien näkeminen on aina erikoista ja mahtavaa.

Lumijälkien lisäksi luonnosta voi koittaa etsiä muita elonmerkkejä. Tikan kolot, kaarnattomat puunrangat, ja käpykeot puiden juuressa kertovat, että linnut, oravat tai hirvet ovat viihtyneet alueella.

Tuuhan Viena, Mervi huutaa, kun leivät ovat lämmenneet tarpeeksi. Vienalle kelpaa ruisleipä, jonka välissä on pelkästään juustoa.

Lempiretkekseen Viena nimeää lyhyehkön reissun Ämmäkosken laavulle, jossa oli mukana perheen kissa. Kesäisenä hellepäivänä parin kilometrin juoksentelu valjaissa sai lemmikin painumaan taukopaikalla laavun varjoon läähättämään.

Toinen tärkeä retki oli Jounin ja Vienan kahdenkeskeinen matka Paratiisikuruun Urho Kekkosen kansallispuistoon. Kun Viena syntyi vuonna 2014, Jouni oli kansallispuistossa vaeltamassa ystäviensä kanssa.

– Tuli mieleen kirjoittaa rakkauskirje juuri syntyneelle vauvalle, muu perhe oli kotona silloin. Piilotin sen purkkiin Paratiisikuruun, tunturin keskelle.

Isä kertoi kirjeestä tyttärelleen vasta seitsemän vuoden jälkeen. Viena halusi lähteä etsimään kirjettä kahdestaan. Mervi, ja perheen vanhempi tytär Unna Laaksonen jäivät pois matkasta, kun kaksikko lähti neljän päivän vaellukselle.

Matka oli pitkä nuorelle tytölle, sillä kävelyä tuli yli kymmenen kilometriä päivässä.

– Hän ei ole koskaan ollut niin motivoitunut retkeilijä, vaikka muutenkin yleensä on motivaatiota, Jouni muistelee.

Kirje löytyi. Viena oli oppinut juuri lukemaan, joten kaksikko pystyi lukemaan kirjettä yhdessä. Viena kertoo, että kirje on edelleen hänellä tallessa.

– Retket eivät aina sisällä tuommoisia ihmeellisyyksiä, mutta se siinä on mahtavaa, että koskaan ei tiedä, mitä tuleman pitää, Jouni toteaa.

Jounin tehdessä Kainuu-Koillismaan retkeilyopasta kesällä 2023, Viena kulki monessa kohteessa hänen mukanaan.

– Käytiin ihan valtavasti Vienan kanssa näitä kohteita. Hän oli siellä mallina monissa kuvissa. Kivaa ajanvietettä, retkeilyä ja työretkeilyä.

Sininen hetki hiipii metsään, ja alkaa hämärtää. Evästelyn jälkeen matka takaisin päin on jo hieman vaivalloisempaa, mutta Viena johtaa jonoa sinnikkäästi eteenpäin jyrkkienkin mäkien yli. Takaisin päin mennään eri reittiä, joka on hieman tulomatkaa lyhyempi.

Otsalamppu on talviretkeilyssä oiva lisä, niin pimeä ei pääse yllättämään. Kirkas talviyö avaa jälleen uuden puolen ympäristön tutkimiseen.

– Jos oltaisiin laavulla vaikka yötä, ja olisi pilvetön tähtitaivas, niin revontulet ja kuutamo, niitä voisi katsella. Ei ole pakko olla yötäkään, otsalamppujen kanssa pääsee kotiin, Jouni sanoo.

Jälkien etsiminen ei hämärää vastaan taistellessa ole enää niin mielenkiintoista, mutta hangesta löytyy vielä pyyn koipien jättämät painaumat. Aluksi jälkiä on vaikea tunnistaa, mutta hetken niitä seuraamalla kokonaisuus alkaa hahmottua.

Johtopäätöksiä ei kannata tehdä yhden jäljen perusteella. Jouni kertoo, että tutun leonberginkoiran tassunjälki hiekkalaatikossa oli suteen verrattuna tismalleen samankokoinen.

– Joillakin koirilla on hyvin suden jälkeä muistuttavat tassut. Pitäisi katsoa tarkemmin, että miten se on liikkunut.

Paluu parkkipaikalle sujuu rivakasti, ja perhe saapuu autolle ennen pimeää. Arkiset ajatukset on karistettu luonnon helmaan, ja Laaksoset pääsevät viettämään viikonloppua virkistynein mielin.