Ihmiset 

Reijo Paasirovan tarina: Potkurilehmä Torstikki ja Lapin historian hauskimmat hautajaiset

Kesäkuun 15. päivä vuonna 2004 vanha äitimme, Elli Maria Paksu os. Anttila, kuoli 89 vuoden iässä. Hän oli asunut Tampereella vuodesta 1986, jolloin Erkki-veli vei äidin mukanaan asumaan kotiinsa Tampereelle. Erkki muutti perheineen Södertäljestä elokuussa 1986 Tampereelle Multisiltaan.

Tavarat jäivät vielä laittamatta paikoilleen, kun Erkki lähti käymään äidin luona Kittilässä. Äiti oli terveyskeskuksen vuodeosastolla erittäin huonossa kunnossa. Suurinpiirtein suu avoinna makasi vuoteessa. Erkki päätti siitä paikasta ottaa äidin mukaan Tampereelle. Kittilässä ei ollut kuin nuorin veljeksistä, josta ei ollut äitinsä huolehtijaa. Osaston lääkäri sanoi Erkille, ettei äitiä voi siirtää. Hän ei anna lupaa. Erkki siihen, että äiti nyt vain lähtee mukaan. Aikansa tingattuaan lääkäri antoi periksi, mutta Erkin piti kirjoittaa vastuuvapauslomake terveyskeskukselle. Näin tapahtui.

Äiti istuutui puhumatta Erkin mersun etupenkille. He ajoivat, Erkin mukaan, puhumatta lähelle Tervolaa, kun äiti taputti Erkin kättä ja sanoi, että voitaisko hakea jäätelöt. Siitä alkoi äidin kuntoutuminen. Äiti eli Erkin perheessä nelisen vuotta ja sen jälkeen siirtyi Koukkuniemen vanhainkotiin. Olemme sisarusten kanssa antaneet Erkille täyden tunnustuksen äidin hoitamisesta. Sen Erkki teki todella hyvin aivan äidin kuolemaan saakka.

Äidin tiimin muodostivat äiti ja pojat. Aamulla tiimikokous pidettiin muodollisesti Torstikin ympärillä ja siinä käytiin läpi tulevan päivän tehtävät ja illalla kerrattiin, mitä oli tehty.

Äiti haudattiin Kittilän hautuumaalle juhannuspyhänä 2004. Hautajaispäivä oli lämmin kesäinen päivä. Hautajaisaamuna toimme äidin arkun Paksun pihalle. Lappilaiseen tapaan arkun kansi avattiin ja läheisimmät voivat hyvästellä rakkaan ihmisen. Näin tehtiin. Äidin lapset lapsenlapsineen sekä naapurin emäntä Kerttu lapsineen kävivät hyvästelemässä vainajan. Sitten arkun kansi suljettiin ja kun hautajaisauto lähti liikkeelle, kaadoimme neljä arkun vieressä ollutta kuusta auton menosuuntaan lappilaisen tavan mukaan.

Muistotilaisuus järjestettiin Paksun pihalla. Muistotilaisuudessa oli noin sata vierasta. Halusimme erityisesti muistella äitiä mukavilla tarinoilla. Sovimme etukäteen sisarusten kanssa, että Aarre kertoo jotain äidin Paksuun muuton alkuajoista, Eeva sodanjälkeisestä ajasta, Tuomo 1950-luvusta ja me Erkin kanssa myöhemmästä ajasta. Kun Aarre aloitti vauhdikkaalla tarinalla Kyrön Kirstistä, tuli yleisö vahvasti mukaan. Yleisö välillä itki ja välillä nauroi, joten Aarre innostui ja jatkoi tarinoillaan. Minulle jäi parhaiten mieleen tarina Kirstistä, joka asui sota-aikana Paksussa ja auttoi äitiä työtehtävissä. Kirsti oli silloin teini-ikäinen neitokainen.

Eräänä elokuun päivänä Kirsti lähti Munajärven taakse hillaan. Kun hilloja oli ja oli kaunis päivä, päätti Kirsti, että hän kerää molemmat ämpärit täyteen. Sinä aikana naapurin isäntä Onni tuli käymään ja kertoi kuulleensa Munajärven takaa laukauksen äänen ja ihmetteli ääneen, että oliskohan kyseessä desantteja. Äiti säikähti, että herranen aika, Kirsti on ammuttu. Ja kun Kirstiä ei kuulunut takaisin, äiti murehti ja murehti. Tuli ilta ja tuli yö, mutta äiti ei saanut unta. Istui pirtissä murehtimassa Kirstin kuolemaa. Vihdoin aamuyön tunteina Kirsti tuli kahden täyden hillaämpärin kanssa ja kun Kirsti astui pirttiin sanoi äiti; ”Olekko kuullu, että desantit ampuivat Kirstin”. Sitten äiti hoksasi, että Kirstihän se tuli sisään ja huudahti; ”Voi että, sie et olekhan kuollu” ja hyppäsi Kirstin kaulaan halamaan. Myöhemmin selvisi, että laukauksen äänet olivat kuuluneet naapurikylän poikien pyssyistä, kun ampuivat metsässä pilkkaa.

Rakhat pojat, voisko joku tulla piättämhän Torstikkia turvasta, ko on niin hankala lypsää.

Kun minun vuoroni tuli, kerroin tarinan Torstikista. Torstikki oli länsisuomalainen ruskea potkurilehmä. Torstikkia oli vaikea lypsää. Se oli potkuri. Lypsäessä käytettiin lypsyrautoja, joka esti jalkojen noston. Näin meni jonkin aikaa ihan hyvin, mutta eräänä päivänä äiti sanoi; ”Rakhat pojat, voisko joku tulla piättämhän Torstikin häntää, ko se niin huiskii, että lypsämisestä ei taho tulla mithän”. Ja yksi meistä piteli Torstikin häntää, jotta äiti sai lypsää. Näin meni jonkin aikaa, mutta se ei riittänyt. Äiti sanoi; ”Rakhat pojat, voikko ottaa toisella käellä juuriharjan ja samalla ko piätät häntää, niin rapsutat tuosta hännän tyvestä. Torstikilla varmasti kutittaa”. Ja näin tehtiin. Toisella kädellä pidimme häntää ja toisella kädellä harjasimme kutinoita. Näin meni jonkin aikaa, kunnes äiti sanoi; ”Rakhat pojat, voisko joku tulla samalla piättämhän Torstikin selkää, ko se on niin rauhaton.” Nyt toinenkin meistä veljeksistä osallistui Torstikin rauhoittamiseen ja lehmän lypsy jatkui. Eikä aikaakaan, kun äiti sanoi; ”Rakhat pojat, voisko joku tulla piättämhän Torstikkia turvasta, ko on niin hankala lypsää”. Nyt meitä oli aamuin illoin äitiä auttamassa jalkaraudat ja kolme poikaa. Nyt äiti oli tyytyväinen, kun sai lypsettyä Torstikin. En muista kauanko Torstikkia lypsettiin, mutta aika kauan.

Vasta hautajaistilaisuudessa hoksasin, mistä oli kysymys. Äiti oli navettatöissään kuitenkin aika yksinäinen. Isä teki oman osuutensa, mutta ei siinä paljon yhdessä juteltu. Isä teki hommansa ja jatkoi töitään muualla. Minusta tuntui, että itse asiassa äiti olikin viisas nainen. Jos olisi oppia saanut, niin ehkäpä äitimme olisikin saanut tunnustusta tiimityön kehittämisessä. Äidin tiimin muodostivat äiti ja pojat. Aamulla tiimikokous pidettiin muodollisesti Torstikin ympärillä ja siinä käytiin läpi tulevan päivän tehtävät ja illalla kerrattiin, mitä oli tehty. Äiti oli tiimityön edelläkävijä.

Kun jäin Kittilän sosiaalitoimesta pois (2010), halusivat työkaverit antaa minulle jonkun lahjan. Sanoin että en tarvitse mitään. Minulla on jo kaikkea. He kysyivät, että eikö rahakaan kelpaa. Sanoin, että toki. Laittakaa raha taiteilija Reijo Raekallion tilille, niin käyn valitsemassa taulun sieltä. Näin tehtiin. Menin jonkin ajan kuluttua Reijon Galleriaan ja katselin tauluja. Ihastuin isoon lehmätauluun, mutta se oli niin iso, ettei meillä ollut paikkaa, mihin sen asetamme. Reijo sanoi, että jos sinulla on tarina, niin hän voi maalata. Muistin silloin Torstikin. Kerroin Reijolle tarinan Torstikista ja Reijo lupasi maalata taulun. Kun tulin sieltä, tapasin taiteilijan runoilijaveljen Matin ja esitin toiveen. Veljesi maalaa minulle taulua, joka kuvaa Torstikkia. Kerroin Matille tarinan ja pyysin, että kirjoittaa tästä runon. Matti lupasi. Sain taulun alkukesästä ja odottelin Matin soittoa. Tiesin ettei kannata hoputtaa. Syksyllä Matti soitti ja luki ääneen runon Torstikista. Se oli loistava, mutta puuttui vielä se tiimityö. Matti lupasi kehittää runoa vielä. Muutaman päivän kuluttua Matti soitti ja nyt oli taulu ja runo valmis.

Torstikki

Lehmän lapsi ristittiin Torstikiksi

Tuo luomulehmä aikoinaan varttui potkuriksi

Maarittelun mahdilla maitoa ei herunut

ellei äiti poikiensa apuun olisi vedonnut

Utareista ohi kiulun maitotilkat ruiski

äiti pyysi auttamaan kun lehmä häntää huiski

Kolme poikaa hillitsemään lehmää joutui siksi

kun kanttura ei osannut olla ”ihmisiksi”

Yksi piti turvasta, toinen häntää tuki,

kolmas karvapeitteestä pois kutinoita suki

Kevyesti keskusteltiin lehmän lypsyn lomassa

Äiti, Torstikki ja pojat sovinnossa somassa

Edellä kuvattu olkoonkin vaik`äidin fiksu niksi

Mut perhesiteet kuitenkin se loi läheisiksi

Äidin mentyä jo pois ymmärrämme vasta

kuinka yhteis-lypsyhetki voi olla arvokasta

Matti Raekallio

Eikö ensiksi veisattaisi yksi virsi ja vasta sitten palokunta.

Kului vuosia. Elokuussa 2023 olin taitelija Pentti Väistön (”Pena Penna”, Penalismin kehittäjä) taidenäyttelyn avajaisissa Joensuussa ja hoksasin siellä, että haluan toisen Torstikki-taulun, joka täydentää Torstikin tarinaa.

Kerroin Pena Pennalle Torstikin tarinan ja lisäsin vielä hautajaistilaisuudesta muutaman yksityiskohdan:

Muistotilaisuus onnistui kaikinpuolin erittäin hyvin. Äiti halusi kuitenkin tehdä tilaisuudesta mieleenpainuvan. Olimme kaksi päivää aikaisemmin polttaneet ison juhannuskokon pellon päässä ja nyt kesken muistotilaisuuden savua alkoi nousta lähellä meidän latoa, johon oli varastoituna paljon tavaroita. Sanoin muistotilaisuuden yleisölle, että nyt kyllä täytyy soittaa palokunta paikalle. Siihen kirkkoherra Esko Eho sanoi, että eikö ensiksi veisattaisi yksi virsi ja vasta sitten palokunta. Ja näin tehtiin. Palokunta tuli kuitenkin ajoissa ja uhkaava palo saatiin aisoihin. Palokunnan mukana oli myös aikaisemmin kirkossa toiminut suntio, joka mielikuvituksessani oli valmiudessa paloauton katolla paloruisku valmiina.

Seuraavan viikon Kittilälehdessä olikin Ehon kirjoitus, jossa hän kehui hautajaistapahtumaa. Minulle jäi mieleen, että hän olisi sanonut, että oli elämänsä hauskimmat hautajaiset.

”On hyvin arvokas asia, että melko yleisesti meillä Suomessa annetaan aikaa hautajaismenoihin ja kiireettömästi vietetään myös muistotilaisuuksia, jotka vielä meillä ovat kristillisiä muistoseuroja virsineen ja puheineen.

Viime sunnuntaina vietettiin Paksun pihapiirissä talon edesmenneen emännän, Elli Marian muistotilaisuutta. Kaunis kesäinen ilma salli saattoväen kokoontua ja juhlistaa ulkona pihalle laitettujen koivujen katveessa. Vainaja siunattiin kirkossa, hauta peitettiin voimakkaan veisuun säestyksellä. Suvun nuorille miehille haudan peittäminen oli väkevä rituaali ja viesti; näin kerran minunkin ruumis kätketään ja peitetään. Kenpä arvaa, mitä kaikkea lapiomiehen mielessä liikkuu tuossa hetkessä?

Paksun veljekset olivat mahdollisesti sopineet joistakin aikarajoista, kun tahtoivat kaikki äitiä muistella ja yhden siskonkin oli saatava suunvuoro. Vanhin poika tietenkin aloitti, lämmintä muistelua piisasi puolisen tuntia, ja lämmintä oli kuulijoillakin auringon paahtaessa selkäpuolelta. Juontaja-veli totesi ensimmäisen puheen jälkeen, että oli ollut puhetta viiden minuutin kestosta ja nyt on jo puoli tuntia kulunut.

Lapset muistelivat lämpimin, huumorin sävyttämin sanoin Elli-äidin pitkää ja rikasta elämää, josta ei jännitystäkään puuttunut; Kyrön Kirstikin tuli hillareissullaan desanttien ampumaksi Munajärven takamaihin, kun Elli oli siltä suunnalta laukauksen kuullut. Onneksi se oli Huutolan poikien ampumaharjoitukset ja Ellikin selvisi pelkällä säikähdyksellä. Jo vain, hauskat oli seurat, olisi Utsjoella sanottu, mutta niin oli tyytyväistä ja iloista Paksunkin seuraväki”. Näin kirkkoherra Esko Eho seuraavan viikon Kittilälehdessä.

Taulun julkistamistilaisuus oli kotonani Tohmajärvellä 29.6.2024 ja taiteilija Pena Penna kertoi näin: ”Innostuin Reijon kertomuksesta heti sen kuultuani. Se oli hyvin visuaalinen ja siinä oli riittävästi huumoria minun tarpeisiini. Ongelma oli kuitenkin se, että ensiksikin tilaustyön tekeminen on hyvin haastava, koska siinä piilee koko ajan vaara työn edetessä ryhtyä ajattelemaan, että mitähän se tilaaja tästä oikein mahtaa sanoa.

Tuon tilanteen ohi päästyäni tuli toinen ongelma. En ollut koskaan aikaisemmin maalannut lehmää, ja koska Torstikki oli toinen ”päähenkilö” tarinassa, minun piti tehdä ensin koe-Torstikki. No, se onnistui lopulta niin hyvin, että muuan montenegrolainen taiteen ystävä osti sen näyttelystäni Cetinjen kulttuurikeskuksessa kesällä 2024. Torstikki oli esillä samassa näyttelyssä ja herätti kovasti uteliaisuutta varsinkin silloin, kun kerroin sen perustuvan tositarinaan ja kerroin lyhennetyn version tapahtumista.

Kun näyttely siirtyi Montenegron kuningaskunnan vanhasta pääkaupungista Cetinjestä nykyisen Montenegron tasavallan pääkaupunkiin Podgoricaan, Torstikki oli tietenkin taas mukana. Montenegron näyttelyihin ilmoitin taulun nimellä ”Lapin historian hauskimmat hautajaiset”.

Reijon kotona taulun paljastustilaisuudessa esittelin teokseni: Torstikki keskellä, äiti Torstikin sisällä ja kolme poikaa huolehtimassa Torstikin hyvinvoinnista. Oliko keskimmäinen heistä Reijo? Kirstin lisäsin kuvaan palaamassa hillasuolta. Hänen tarinansa oli oleellisen tärkeä kokonaisuuden kannalta. Niin oli myös juhannuskokon uudelleensyttyminen hautajaisten aikana, ja palokunnan tilaaminen paikalle – kun ensin oli veisattu se papin vaatima virsi.

Palokunta ajaakin paikalle kahden paloauton voimin. Ensimmäisen vapaapalokunnan auton letkumiehenä on pitäjän suntio. Kyläläisten kasvot maalasin eräänlaiseksi kehykseksi kaiken yläpuolelle. Kirkon torni oli niin korkea, että jouduin taittaman sen kumaraan, koska muuten se ei olisi mahtunut kuvaan. Se oli myös kunnianosoitus kuolleelle äidille. Isästä ei tarinassa ollut mainintaan, mutta päättelin, että jossain hänenkin on oltava. Maalasin hänet kirkon tornin taakse hieman erilleen hautajaisvieraista. Olettamukseni oli, että hän on vainaja.

Kuvassa oleva kala edustaa jatkuvaa elämää, kittiläläisten voimakasta tahtoa ja viisautta sopeutua olemassa oleviin elämän vastavirtoihin, koskiin ja suvantoihin.”

Taulun paljastustilaisuudessa nimesimme kalan ”Munajärven viisaaksi” vähän Kitkan viisaan mukaan.

Tarinan kirjoittaja on Elli Paksun toiseksi nuorin poika, yksi Torstikin rauhoittajaveljeksistä, Reijo Paasirova, aikaisemmalta nimeltään Paksu.