Muualta Lapista

Presidentin ansiomitalilla palkittu Jouko Mattila: ”Maalaisjärjellä ja yhteen hiileen puhaltamalla kehitysvammaisten asioita edistettiin – ja äitien sitkeydellä”

– Onhan se suuri kunnia saada tasavallan presidentin myöntämä valtiollinen mitali, tuumailee 89-vuotias ivalolainen Jouko Mattila. Hän on yksi niistä 48:sta isästä, jotka saivat tänä vuonna Isänpäivämitalin.

89-vuotias ivalolainen Jouko Mattila on tehnyt lähes koko aikuisikänsä työtä kehitysvammaisten hyväksi. Hän on Inarin kehitysvammaisten Tuki ry:n perustajajäsen, ja puheenjohtajuutta yhdistyksessä kertyi peräti 27 vuotta.

– Tulihan sitä touhuttua kaikenlaista aikoinaan. Mutta ei sitä yhdistystä olisi perustettu ilman kehitysvammaisten äitejä, jotka olivat niin sitkeitä ja periksiantamattomia. Kehitysvammaisten lasten äideissähän sitä voimaa on, ja kun he laittavat tuulemaan, niin siinä on sitten helpompi meidän miestenkin olla mukana ja yrittää tehdä sitä mitä me osaamme, tuumailee Jouko kotonaan ja vilkaisee lämmöllä Aino-vaimoaan, jonka kanssa yhteistä matkaa on kuljettu jo yli 60 vuotta.

– Meidän Tuula-tytär oli kehitysvammainen. Sieltähän se lähti meillä se yhdistyksen perustaminen. Ja meillä oli perhehoitoon sijoitettuja lapsia. Viimeinen taistelu näissä merkeissä sitten oli tuo kehitysvammaisten ryhmäkodin saaminen Ivalon toimintakeskuksen viereen. Se oli vääntöä, että me saimme sen siihen, eikä Männikköön, jonne kunnanisät sitä kampesivat. Nämä kai siinä ovat vaakakupissa painaneet, kun presidentti on mitalia myöntänyt, epäilee Jouko.

– Eihän me täällä kotona Ainon kanssa tiijetty koko mitalista yhtään mitään. Olihan se yllätys, kun muutamat vanhat ystävät alkoivat soitella ja onnitella, kun olivat Oddasatista kuulleet, että Jouko Mattilalle on myönnetty ainoa isänpäivämitali saamelaisalueella, hän lisää, eikä malta olla naurahtamatta, ettei ole aikaisemmin Oddasat-uutisiin kelvannutkaan.

Juhlavastaanotolle Helsinkiin Jouko ei lähtenyt. Hän sanoo, että ikä tekee tehtävänsä, eikä Helsinkiin asti ramuaminen ja pitkät taipaleet lentokentillä, houkutelleet ollenkaan.

– Olisipa kutsu tullut kymmenen vuotta sitten, niin sehän olisi ollut toinen juttu. Sitähän vielä hiihdeltiin 80-vuotiaana, mutta nyt saa olla kiitollinen, että voi tehdä pienen lenkin tuossa pihatiellä rollaattorin kanssa, Jouko naurahtaa.

Jouko ja Aino Mattila olivat perustamassa aikoinaan Inarin Kehitysvammaisten tuki ry:tä. Muita elossa olevia perustajajäseniä ovat Marjatta ja Seppo Akujärvi.

– Kirkkoherra Antero Nivalla oli kokemusta byrokratiasta ja niinpä hän oli yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Hän halusi olla se ensimmäinen puheenjohtaja ihan sen takia, että saamme yhdistyksen käyntiin. Anterosta jäi kyllä lämpimät muistot. Kun hän oli vetänyt yhdistystä ensimmäisen vuoden, niin hän tuli meille paperinivaskan kanssa ja huokaisi, että kyllähän se niin on, että meille vanhemmille tämä on henkilökohtainen ja tärkeä asia. Antero sanoi, ettei hän tiedä, miltä meistä tuntuu ja puheenjohtajan olisi hyvä löytyä meidän omasta väestä.

Yhdistyksen perustamisvaiheisiin liittyvät myös sellaiset virkamiespersoonat kuin Kaisu Jokela, Sisko Kiuru ja Aira Soikkonen.

– He olivat yhdistyksen jäseniäkin ja antoivat tärkeää tukea, jotta toiminta pääsi alkuun. Kaikkihan oli lähtenyt tyhjästä. Sitä ei siihen aikaan tietoa tullut joka tuutista, eikä ollut nettiä, mistä katsoa, että miten mikäkin asia järjestetään.

Jouko muistaa, että terveyssisar Aira Soikkonen oli lempeä ja hyväsydäminen ihminen, ja hän teki paljon yhteistyötä kehitysvammaisten perheiden kanssa.

Kun Aino lähti synnyttämään Kaijaa, niin hän ehti ilmoittaa kuntaan, että kotiin pitäisi sitten saada kodinhoitaja Tuulalle siksi aikaa, että hän palaa kotiinsa synnyttämästä.

– Siinähän tulikin sitten semmoinen episodi, että terveydenhoitaja, jonka nimi jääköön nyt sanomatta, alkoi kiireen kaupalla touhuamaan Tuulaa laitokseen. Hän meinasi, ettei tänne mitään kodinhoitajaa tarvita, kun tyttö toimitetaan vaikka Kolpeneelle.

– No, sehän oli kyllä alusta lähtien selvää, että Tuula jäi meille, vaikka terveydenhoitaja yritti meille puhua, ettei muuta kuin tyttö laitokseen, ja unehuttakaa se sinne. Tämän jälkeen onneksi tuli Soikkosen Aira meidän perheen kuvioihin.

Kun Jouko muistelee ”virkahenkilöstöä”, joiden kanssa hän sekä Aino paljon asioivat, niin mieleen nousahtaa myös legendaarinen kunnanlääkäri Åke Hastrup.

– Hastruppi tutki Tuulaa ja hän tutki tarkoin, kuin ketä hyvänsä potilasta. Hän kyseli Ainolta asioita tarkasti ja hän kysyi, että millä keinoin te saatte tytön syömään. Aino sanoi, että eihän siinä muuta vaihtoehtoa ole kuin soseuttaa ne samat ruuat mitä me syömme, ja sitten syöttää. Hastruppi nyökkäsi ja sanoi, että jos tämä tyttö olisi laitoksessa, niin hän olisi letkuissa sängyn pohjalla koko ajan.

– Kun Hastruppi oli Tuulan tutkinut, niin hän sanoi Ainolle, että kaikki mitä minä ymmärrän, niin on hyvin, mutta neuvoa hän ei osaa mitään.

Jouko Mattila lisää, että toki sitä välillä asioitiin myös rouva Hastrupin kanssa eli terveyssisar Hissu Hastrupin kanssa, ja hänen kanssaan yhteistyö sujui myös hyvin.

– Ja Harven Pekkaa ei voi tietenkään unohtaa. Hänhän toi Ivalon terveyskeskukseen uuden ajan ja hän asioi hyvin mutkattomasti kehitysvammaisten kanssa. Lisäksi me olimme yhteistyössä psykologi Kimmo Kovasen kanssa, kun meillä oli sijoituslapsia, ja hänkin oli mies paikallaan.

Inarin kunnan sosiaalisihteeri Liisa Timisjärvi oli virassaan kovan linjan nainen ja hän kävi kovaa vääntöä kehitysvammaisten vanhempien kanssa. Keskusteluja käytiin välillä huutamalla, välillä osa äideistä purskahti itkuun Timisjärven kanssa. Timisjärveä vähän harmitti, kun Inarin Kehitysvammaisten Tuki ry:n jäsenet vetivät yhtä köyttä keskenään ja muiden Lapin alueen yhdistysten kanssa. Niinpä vanhemmilla oli hyvät tiedot kehitysvammaisten oikeuksista ja he olivat monesti askeleen edellä Timisjärveä.

– Minä olin käyttämässä joitakin vuosia sitten Ainoa Sokkarilla kaupassa. Timisjärvi eli viimeisiä aikojaan. Hän pysähytti Ainon siellä kaupan aulassa ja sanoi, että sinä olet Aino yksi heistä, joita hän kunnioittaa. Aino tietenkin tervehti ja kiitti, mutta kyllä kai hän mielessään ajatteli, että ei kukaan ole juuri keljummasti sanonut kuin sinä aikoinaan.

Jouko Mattila muistelee, että perhehoito lähti heidän perheessään käyntiin hyvin mutkattomasti.

– Meille tuli muutampia tuttavien lapsia koulupäivän jälkeen, siksi aikaa, kun heidän vanhemmat oli töissä. Siinä oli vähän sitäkin periaatetta, että Tanjalla ja Kaijalla olisi kavereita, kun Tuulasta ei ollut leikkikaveriksi.

– Meillä oli sitten kerran käymässä Kolpeneen sosiaalityöntekijä, Jokelan Kaisu. Hän sanoi Ainolle, että oletko miettinyt, että ottaisit ihan työksi tuon lastenhoidon, kun täällä näitä lapsia näyttää käyvän muutenkin paljon. Siitä se toiminta sitten alkoi.

Jouko painottaa, että Aino kantoi vastuun lastenhoitajana. Jouko kulki ansiotöissä, mutta toki sitten iltaisin hänkin touhuili parhaansa mukaan lasten kanssa.

– Aino hoiti huushollissa sisätöitä ja minä sitten yritin tehdä niitä hommia mitä minä osasin. Jäädyttelin talvella pientä uistinrataa pihalle ja tein leikkimökit sun muut lapsille. Keinut laittelin talon pihalle ja samoin mökin pihallekin.

Joukon juttelua keittiön puolelta kuunteleva Aino ei malta olla kertomatta, kuinka Jouko reagoi, kun Aino ehdotti, että pitäisikö heille sijoittaa yksi tuttu lapsi, jonka elämä omien vanhempien luona oli käynyt haastavaksi.

– Jouko sanoi, että no, mitä tuota miettimään, ei muuta kuin meille vain. Siinä tuli esille se Joukon perusluonne. Hän on rauhallinen, vastuuta ottava ja lapsirakas. Ne on itse asiassa juuri ne asiat, miksi minä häneen aikoinaan rakastuinkin, sanoo Aino hymyillen.

Mattilan perhe kulki hyvin paljon Inarijärven mökillä. Siellä kuljettiin vuoden ympäri ja mukana olivat aina kaikki, niin Tuula-tytär kuin perhehoitolapsetkin. Montaa kertaa myös Inarin Kehitysvammaisten tuki ry teki retkiä Joukon ja Ainon mökille.

– Kyllähän ne jotkut kauhisteli, että vielä Tuulaakin siellä kuljetatte ja vielä moottorikelkalla menette. Nyt jälkikäteen täytyykin ihmetellä, että aina se kelkka vain pelasikin ja perille päästiin, myhäilee Jouko.

Tuulastakin näki päälle päin, että hän tykkäsi olla Inarijärven mökillä. Tuulalla oli astmaoireilua, mutta Inarijärven rannalla hän hengitteli hyvin nautinnollisesti.

– Meidän sijaislapset kokkailivat nuotiolla, he keräsi Ainon kanssa marjoja kippoon, ja siellä laulettiin, välillä suomeksi ja välillä saameksi. Yksi kuori pottuja, ja toinen paloitteli. Jokaisella oli siellä oma paikkansa ja tehtävänsä ja siinä jokainen koki ittensä taitavaksi ja tarpeelliseksi.

Jouko otti lapsi mukaan myös verkoille, ja voi sitä riemua, kun nähtiin, että nyt on kala verkonsilmässä.

– Ja jokaisella oli oma vakipaikkansa veneessä. Kaikki osasivat olla niin nätisti verkotteluhommassa. Joskus mökkireissuilla saattoi vähän tuuleskella ja vesi roiskua, mutta kaikki meni aina hyvin, ja yleensä ne venekelitkin sattuivat olemaan niin nättejä. Useimmiten oli tyyni keli. Minä sanoinkin, että tuo Tuula taitaa tuoda tuota tuuria meille.

Jouko sanoo, että Tuulan kanssa oli se periaate, että hän kulkee matkassa siellä missä toisetkin.

– Tuula sai olla paljon ulkona ja hän sai nauttia monista retkistä. Tietenkin se liikkeelle lähtö vaati aina huolellisen varustautumisen. Ne varusteet ja apuvälineet, mitä siihen aikaan jostakin proteesipajoilta kehitysvammaisten perheille lähetettiin, eivät aina olleet niin viimeisen päälle mietittyjä. Minä niitä joskus jatkojalostin ja parantelin, ja ahkion tehin kokonaan itse alusta loppuun, että Tuulakin pääsi mukaan hiihtoretkille.

Jouko Mattila lisää, että hänellä ei ollut mahdollisuuksia käydä mitään hienoja valmennuskursseja. Hänen piti tulla toimeen maalaisjärjellä, ja sillähän sitä monesti yllättävän pitkälle päästiinkin.

– En halua loukata ketään, mutta kun olen melkein 90 vuotta, niin kai sitä uskaltaa jo sanoa, että joskus on hymyilyttänyt, kun joku tutkija ilmoittaa, että minkä nyt on huomattu olevan hyväksi kehitysvammaisille. Joskus tuntuu, että me ruohonjuuritasolla eläneet ihmiset olemme pitäneet niitä samoja asioita itsestäänselvyyksinä. Me olemme kokeneet ne asiat, emme ole niitä palkan edestä tutkineet.

Jouko ja Aino sanovat molemmat, että heidän perheessään oli aikoinaan niin monimuotoista elämää, että siinä tyttäret Kaija sekä Tanja oppivat hyvin luontevan suhtautumisen ihmisiin.

– Eivät he koskaan ole pahalla muistelleet niitä aikoja. Kyllä he varmasti kasvoivat semmoiseen suvaitsevaisuuteen ja he oppivat sen, että jokainen ihminen on arvokas, olipa ne hänen lähtökohdat mitkä vain. Ja on ilo nähdä, että perinne jatkuu vähän jo toisessa sukupolvessa. Täällä on joskus joulun alla niitä vanhoja hoitolapsia ja meidän lastenlapsia. Kyllä täällä halataan puolin ja toisin silloinkin.

Joukon viimeinen taistelu oli vääntö Inarin kehitysvammaisten ryhmäkodin sijaintipaikasta. Inarin kunnanjohto ja samalla valtaosa Inarin kunnallispolitiikoista, olivat aluksi sitä mieltä, että tuo koti tehdään Männikön vanhainkodin yhteyteen ja sillä selvä.

– Voi taivas sitä vääntöä, mitä siitä käytiin. Me pystyimme katsomaan suoraan silmiin jokaista valtuutettua, mutta jotkut Männikköä kannattaneet poliitikot, ihan semmoiset iän vanhat tuttavatkin, lakkasivat tervehtimästä, kun he niin loukkaantuivat, kun heidän vaihtoehto ei kelvannutkaan.

Jouko arvelee, että kustannussyistä kunnanjohto kampesi kehitysvammaisia vanhusten kanssa saman katon alle.

– Me tosin epäilimme niitä säästöjäkin, kun eihän sitä koskaan kerrottu, että mitä se taksiralli maksaa Männikön ja Toimintakeskuksen välillä. Ja sitten joku Männikön hoitaja loukkaantui ja kyseli meiltä, että luulemmeko me, että he eivät osaa kehitysvammaisia hoitaa.

– Sen vuosikausien taistelun aikana me selitimme niitä samoja asioita. Me selitimme, että kehitysvammaisilla ja vanhuksilla on aivan omat tarpeet, eikä ole mitään järkisyytä asuttaa heitä saman katon alla.

Jouko sanoo, että hän tietysti tunsi silloin Ivalon kehitysvammaiset ja hän tiesi, millaista se käytännön arki olisi Männikössä heidän kanssaan ollut:

– Kehitysvammaisissa on monenlaista ihmistä, osa on hyvin levottomia ja samalla fyysisesti voimakkaita. Se on ihan varma, että osa olisi sitten mennyt nostelemaan sängyssä makaavia mummoja ylös, että etkös sinä jo nouse siitä...ja osasta näistä kavereista lähtee sitä ääntäkin. Siellä olisi kuultu välillä suoraa karjuntaa, ja siinä sitä olisikin Männikön olohuoneessa ollut ihmettelemistä, kun joku muistisairas mummo olisi sitten alkanut vielä siunailemaan niitä kehitysvammaisia, että mikä näillä raukoilla oikein on vikana, Jouko hymähtää.

Jouko Mattila ihmettelee, kuinka pieni olikin niiden kunnanvaltuutettujen joukko, jotka olivat kehitysvammaisten vanhempien puolella alusta lähtien.

– Kunnanvaltuutettu Kaiteran Seppo oli ollut Kolpeneen hallituksessa ja minä valtuustossa. Monesti kuljettiin Kaiteran kanssa samalla kyydillä Rovaniemelle kokoukseen. Seppo oli vankasti meidän puolella ja ajoi kehitysvammaisten ryhmäkotia Toimarin viereen. Se oli pieni ihme, että ne meidän kannanotot alkoivat vaikuttaa ja lopulta ryhmäkoti tuli ihan oikeaan paikkaan.

– Ryhmäkodin avajaisjuhlissa kunnanjohtaja niin kiitteli sitä uutta taloa ja kehui samalla sijaintipaikkaakin. Kyllähän me vähän sisäänpäin hymyilimme, kun sitä puhetta kuuntelimme, mutta samapas tuolle, kun lopputulos oli tosiaan hyvä.

Nyt Joukoa jo vähän hymyilyttääkin, kun hän muistelee tuon vuosikausien taistelun yksityiskohtia. Lampelan Rauni, joka oli elämässään ollut lujilla, ja sairasteli monia sairauksia, säilytti huumorintajunsa loppuun asti. Kun Kehitysvammaisten Tuki ry:n jäseniä oikein lyötiin ryhmäkotitaistelun aikana, niin Rauni saattoi Joukon kuullen laulaa säkeistön Ateenalaisten marssista; ”Joukon maine se mustuvi aina, kun vimmassa taiston...”

Kun Jouko muistelee kehitysvammaisten parissa tehtyä edunvalvontatyötä ja sitä aikaa, kun hän oli Lapin erityishuoltopiirin kuntainliiton valtuuston jäsen, niin hänestä tuntuu siltä, että siinä oli porukka, joka puhalsi yhteen hiileen.

– Olihan siellä vanhemmilla monenlaista taustaa ja puoluekantaa, mutta me jätimme aina puoluepukaroinnin pois. Me jokainen ymmärsimme, että tässä ei voi käyttää kallista aikaa pikkupolitikointiin, kun yhdessä yritetään hoitaa kehitysvammaisten asioita. Henki oli hyvä niissä porukoissa.

Jouko Mattila lähti työnsyrjään heti kansakoulun jälkeen. Hän oli elämänsä varrella muun muassa sirkkelimiehenä, kirvesmiehenä sekä Inarin Rakennuksen osakkaanakin.

– Jäin yksilölliselle varhaiseläkkeelle allergian, sydänoireiden ja nivelkulumien vuoksi. Ammattitautejahan ne varmasti on, samoin kuin tämä meikäläisen kuulovamma, joka on muistona sirkkelityömailta, joissa ei kuulosuojaimia silloin tunnettu.

Joskus lamavuosina täytyi kiristää vyötäkin ja Jouko ajankulukseen ja vähän tienatakseenkin nikkaroi silloin kotonaan iltaisin poronluusta tuhkakuppeja ja kynttilänjalkoja. Kerran Jouko sai määräyksen lähteä maantietyömaalle Sodankylän eteläpuolelle. Tilanne oli kotona sellainen, että hän ei sillä kertaa voinut Tuulan hoidon takia lähteä reissutyöhön.

– Minä sanoin, että en voi juuri nyt Tuulan ja Ainon takia lähteä paikkakunnalta. Minähän jouduin karenssiin ja rahaa ei sillä kertaa saanut mistään. Se oli niin karua aikaa, ettei siinä inhimillisyyttä ja kotioloja katsottu.

Jouko Mattila sanoo, että hän ei kulje missään yhdistyshommissa, eikä oikein enää missään muuallakaan.

– Terveys alkaa olla sellainen, että päivät kuluvat kotona ja korkeintaan tuossa pihatiellä vähän kävellen. Onneksi oma väki käy kylässä, ja vanhat tuttavat käyvät aika ajoin tervehtimässä, niin ettei täällä ihan kahdestaan tarvi olla. Ja yksi parhaita kavereita on tuo Kaijan Diego-koira, joka on meillä usein päivähoidossa.

– Sitä oli vielä kymmenen vuotta sitten aika paljon liikekannalla, kun piti tässä kotioloissa ja pihalla tehdä hommia. Aika kului silloin puuhastelemalla, mutta nyt täytyy hyväksyä, että aika kuluu enemmänkin istuskellen. Ja pitää tulla sinuiksi myös sen asian kanssa, ettei enää itse jaksa tehdä. Ennen vanhaan en pystynyt olemaan, jos oli tekemättömiä töitä, mutta nyt on pakko hyväksyä sekin ja kattoa rauhassa vaikka urheilua telkkarista.

– Ja Tanskalaista maajussiahan sitä tulee seurattua, lisää Jouko, ja Aino kuuluu sanovan, että paljon Jouko vanhana kirvesmiehenä antaa neuvojakin sohvan pohjalta nuorelle tanskalaismiehelle.

Aino-puolisonsa Jouko näki ensimmäisen kerran, kun Kukka Markus ajeli kaksimastoisella keskimoottoriveneellään Ivalojokea pitkin hotellin rantaan. Markuksella oli vene täynnä kalaa, jota hän oli tullut myymään. Veneessä istuskeli nätti tyttö, jota Jouko ei vielä sen kummemmin tuntenut.

– Minä olin taaplaamassa Ivalon Sahan lautatarhalla puita Alpi-setän kanssa. Alpi lausahti, että siinä ajelee Kukka Markus tyttönsä kanssa. En minä kyllä siinä Ivalojoen rannalla seistessäni vielä arvannut, että mitä tuleman pitää. Mutta myöhemmin se kipinä sitten syttyi, kun olin Lahtisen Kuisman sirkkelityömaalla sahurina ja Aino oli siellä kokkina.

Aino ei ollut naimisiinmenohetkellä vielä sen ajan mittapuulla täysi-ikäinen eli 21 vuotta. Jouko meni kirkkoherra Aittokallion puheille ja tämä kysäisi, että kuka se sinun morsian nyt sitten oikein on, ja eikö sitä nyt täysi-ikäistä emäntää mistään löytynyt.

– Minä sanoin, että se on Kukka Markuksen Aino. Aittokallio siihen, että jaa, no, olisit heti sanonut, sehän on jo raavas akka...ja asia oli sillä selvä. Aittokalliohan tunsi hyvin Markuksen ja oli tietenkin Ainonkin nähnyt jo monta kertaa.

Jouko Mattila tuumailee, että ihan eri asia kuin kehitysvammateema, on sitten alkuperäiskansa-asia.

– Sehän ei tähän ansiomitaliasiaan niin kuulu, mutta tekee mieli kuitenkin vähän mainita. Minähän kuulun siihen porukkaan, joka aikoinaan taisteli kovasti ja kävi kauheaa paperisotaa sen eteen, että me pääsisimme Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Osa tästä Ivalojokivarren porukasta sinne pääsi ja hyvä että pääsivät, mutta minä en päässyt koskaan, en edes Korkeimman hallinto-oikeuden kautta.

– Porohommatkin tulivat minulle poikasena tutuiksi, sillä kävin siirtämässä lähivaaroissa isän hihnaporoja. Raitoahkion verran niitä hihnaporoja eli ajokkaita piti aina olla. Kahdesti päivässä niitä piti siirtää. On jäänyt mieleeni, että vanhat härjät osasi olla aloillaan hihnan päässä, mutta kokematon poro saattoi kääriä puuhun itsensä.

Vuostimojärven Väliojassa Jouko kulki tekemässä kortetta poroille. Korte olikin niille ravintorikas sapuska. Korte leikattiin veneestä viikatteella ja sitten se haravoitiin rannalle. Rannalla heinät laitettiin seipäille kuivumaan. Seipäät olivat aitauksen sisällä, jotta porot eivät tule syömään niitä ennen aikojaan.

Jouko sanoo, että kun hän on juuriltaan Kyrön ja Morottajan sukua, ja ukin äidin kautta Sompion metsälappalaisia, niin ei hän voi asiaa muuten käsittää kuin niin, että hän on Inarin alueen alkuperäiskansaa.

– Sitähän minä olen, mutta minä olen taisteluni taistellut. Ei tässä iässä ole enää voimia siihen kamppailuun, mutta itsepä kuitenkin sydämessäni tiedän, että täällä Ivalojokivarressa ne juuret on. Se oli vielä niin uuvuttavaa se paperisota, kun sai huomata, ettei niitä minun hakemuksia oltu edes kunnolla luettu ja kerran oli esi-isätkin kaivettu jonkun toisen samannimisen kirkonkirjoista, hän hymähtää.

89-vuotias Jouko Mattila sanoo, että hän on kiitollinen siitä, että pystyy asumaan vielä Aino-vaimonsa kanssa kotona.

– Toivottavasti tämä loppuaika menisikin niin, että voisi olla kotona loppuun asti. Päivät kuluvat nopeasti tässä iässä. Aino hakee talviaamuisin pulkalla puita liiteristä ja minä sytyttelen tulet tulikiviuuniin ja lämmittelen uunia päivän mittaan.

– Jossakin välissä vain mietin, että väsyyköhän se tuo minun paras kaveri, kun minulla näitä vaivoja ja sairauksia riittää, ja niitten kanssa on tekemistä. Ainokaan ei pystynyt välillä nukkumaan, kun minulla kihelmöi jalkoja, ja minä pyöriskelin yöllä sängyssä levottomana. Lääkärissä selvisi, että minullahan on levottomat jalat. Se on ihan oikea sairaus tuommoinen. Siihen löytyi lääkkeet ja kun illalla vetää vielä kireät tukisukat jalkaan, niin nyt sitä taas pärjäillään, tuumailee Jouko Mattila rauhalliseen tyyliinsä Anselmintien omakotitalossa ja rapsuttelee toiseksi parasta kaveriaan, Diego-koiraa.