Kolumnit

Palsan sydän sykkii ‒ vielä

Tiedätkö sen kokemuksen, kun kävelet yksin suolla ja sinut valtaa pyhyyden tunne? Luonnossa kulkiessani ja tähyillessäni kauas tunnen olevani jonkun suuren äärellä. Hetki on herkkä ja särkyy, jos vieras saapastelee näköpiiriin aiheuttamaan ”ylävirrasta laineilla keikkuva lastu” -efektin.

Pyhä tunne syntyy siitä, että palsasoilla koen olevani kahden suuren elementin, maan ja taivaan, välissä.

Palsasoita esiintyy Fennoskandian pohjoisosassa ja Suomessa eniten Enontekiön ja Utsjoen tunturikoivuvyöhykkeellä. Vielä Enontekiöllä on koko Suomen mittakaavassa harvinaisia palsasoita, mutta kuinka kauan kestää, että niiden ikirouta sulaa?

Myös Iiton kylää ympäröi usea palsasuo niin Suomen kuin Ruotsin puolella. Meille kyläläisille soidensuojelualueeseen kuuluvat Iiton kumpupalsat ovat sydämenasia. Haluamme varjella tätä omaleimaista luontotyyppiä, sen siivekkäitä ja muita pesijöitä, sillä palsasuot ovat niin hauraat ja alttiit mekaanisille vaurioille ja lämpenemiselle.

Aavaa palsasuota kehystää tunturikoivikko, jonka takana kohoavat vaarat. Näin suolla on ikään kuin kaksinkertainen kehys, jota suopöllö tarkkailee yläilmoista. Kaartuilevien palsojen välissä ja laidoilla on kuivia jänteitä ja märkiä rimpiä.

Välillä kumisaapas uppoaa, ja suo moiskauttaa sille märän suukon. Suopursun kirpeä tuoksu tarttuu sormiini hypistellessäni sen nahkeaa lehteä. Hahtuvapäiset suovillat huojuvat kimmoisina tuulessa. Lampareessa kahahtaa, kun vesilintu nousee siivilleen. Muuten hiljaisuutta puhkoo vain sääskien tasainen ininä. Mäkärät poukkoilevat kasvoja peittävään mustaan verkkoon, jonka läpi katse haravoi hillojen iltaruskon hehkua.

Palsasuot kuhisevat elämää, koska rikas hyönteismaailma houkuttaa varpuslintuja, kahlaajia ja vesilintuja asettumaan ruoka-aitan äärelle. Petolinnut liitelevät etsimässä myyriä. Myös tästä lajien runsaudesta minulle tulee kiitollinen ja pyhä olo. Saan olla osana pientä ja suurta elämää.

Menneenä kesänä olen havainnut entistä enemmän murtumia palsakumpujen laidoilla ja halkeamia niiden selässä. Kun loikkaan repeämän yli, kuilun laidoilla törröttävät katkenneiden varpujen juuret kuin päättelemättömät langat ja näen syvälle sen haavaan, ruskean turpeen uumeniin.

Murtumiin valuva vesi tuhoaa parituhatvuotisen kumpareen jääsydämen, joka lyö yhä hitaammin. Ikirouta sulaa, kunnes kumpu romahtaa. Vähitellen palsasuo muuttuu tavalliseksi aapasuoksi.

Palsojen normaalissa elämänkierrossa osa niistä kuolee ja uusia syntyy, mutta tämän vuosituhannen ilmakuvauksissa ei enää näy uusia pikkupalsoja. Jotta tämä luontotyyppi voisi hyvin ja uusia kumpuja kehittyisi, vuoden keskilämpötilan on oltava enintään -1 astetta. Minua surettaa, että näin hieno ja erityinen luonnonympäristö taantuu.

Niinpä käyn toisinaan kellimässä lähimmän ovaalin muotoisen kummun varpumatolla. Seuraan pilvilampaiden muuttuvia hahmoja ja aistin koko vartalollani hennon jääsydämen sykkeen. Näin kunnioitan pyhää hetkeä.

Kirjoittaja on iittolainen kirjailija ja taidehistorioitsija.