Muualta Lapista

Päätimme tutustua omin päin Jeesiön kylään – yllätysvieraat lehtiön kanssa otettiin lämpimästi vastaan

Kävimme koko toimituksen voimin eli kaksin tutustumassa asukasmäärältään keskiarvoisimpaan Sodankylän kylään. Yllätyskäynnistä huolimatta onnistuimme tavoittamaan muutaman jeesiöläisen

Jotta pääsisimme käsiksi aivan tavalliseen arkeen Jeesiössä, päätämme ajella sinne sen kummemmin ilmoittamatta asiasta kenellekään.

Ennakkotietomme eivät päätä huimaa. Selvitimme aiemmin toukokuussa mikä Sodankylän kylistä olisi asukasmääränsä perusteella Sodankylän keskiarvoisin kylä, ja saimme tulokseksi Jeesiön.

Sodankylässä oli toukokuun kuudes päivä 7615 asukasta. Kun asukasmäärän jakaa 27 kylän kesken, keskiarvoinen asukasmäärä on 282 asukasta, mikä oli lähimpänä Sattasen asukasmäärää. Sattasessa asui 7. toukokuuta 277 asukasta.

Jos laskelmasta kuitenkin poistaa kirkonkylän 4994 asukasta, ja jakaa summan 26 kylän kesken, asukasmäärältään tyypillisessä Sodankylän kylässä asuu 100,8 asukasta. Tällöin väkimäärältään keskimääräisin kylä on Jeesiö, jossa on 104 asukasta.

Kylä muodostuu useammasta alueesta: on Virtamukkaa, Suvantokumpua ja Mikkolaa. Meidän mielikuvamme Jeesiöstä on se, miltä kylä näyttää Kittiläntiellä kulkevalle. On tunnustettava että ei kovin hääppöiselle. Liekö toimittajan ammattiin kuuluvaa kriittisyyttä, että vaikka silmille olisi myös siistejä kohteita, katse poimii matkan varrelta juuri ne ränsistyneimmät rakennukset. Mikäli silmä ei valehtele, osa taloista on ajalta ennen sotia. Aineksia olisi siis ollut Kairalaksi asti.

Onkin ällistyttävää, miten somalta näyttää Suvantokummuntiellä. Siellä ikääntyneetkin talot näyttävät asutuilta ja joukossa on myös ihan uusia omakotitaloja.

Ehdimme juuri muistella, että toimitukseemme vielä muutama vuosi sitten kuulunut Saila Vaara taitaa asua tämän tien varrella, kun jo näemme hänet punamultaisen talon pihalla lapinkoiriensa kanssa. Pysähdymme vaihtamaan kuulumisia ja rapsuttamaan Pikkaa ja Tinkaa.

Saila Vaara on asunut Iesiössä, kuten hän itse paikkaa kutsuu, viitisen vuotta. Hän löysi sopivan talon kauempaa kirkonkylästä Sompion lehti-ilmoituksen avulla. Työskentely omassa Tekstinikkari-sisällöntuotantoyrityksessä onnistuu kotoa käsin, sillä talossa on toimiva tietoliikenneyhteys.

Ihastelemme keittiötä, jossa on säilynyt 1950-luvun mummolatunnelma. Pihalla kylän äänimaisemaan kuuluu kaukaa kantautuva Pesosen halkomakoneen hyrinä.

Suvantokummuntien päässä pohdimme, olisiko sittenkin kannattanut varoittaa tulostamme ja sopia haastatteluita ennakkoon. Pihoilla ei näy ketään. Onneksi paluumatkalla huomaamme, että erään pihan puutarhatuolissa istuu mies.

Istuja esittäytyy Esko Tammelaksi. Hän ottaa meidät vastaan yllättyneenä, mutta lämpimästi. Juttukaverit ovat tervetulleita.

Tammela kertoo ikävästään. Hänen puolisonsa kuolemasta ei ole kauan. Elämä ei ole aivan vielä asettunut uusille uomilleen.

Juttuseurasta pitävälle Jeesiön sijainti on aika kaukainen. Välillä tosin sellainen saattaa pysähtyä meidän tavoin hetkeksi porisemaan kun vaikkapa naapuri Voitto Pesonen tekee lenkin sähköpyörällään.

Isä ja poika kertovat, että kylän yhteisiä tapahtumia on kaksi: kauneimmat joululaulut ja kesäkokoontuminen, mutta sen suurempaa yhteisöllisyyttä ei osaa kaivata.

Uskaltaisimmeko kokeilla hänen oveaan, pohdimme kun olemme toivottaneet Tammelalle hyvää jatkoa. Tarja katoaa punaisen talon sisälle, ja aikansa odoteltuani minunkin on kokeiltava ovea.

– Naiset ovat aina tervetulleita, Voitto Pesonen heittää peremmältä.

Olohuoneessa istuu myös klapikoneen äärellä päivän viettänyt Veijo Pesonen. Huomasimmekin, että työn ääni oli kylällä vaimennut. Tuvan täyttää rupattelu. Sompiosta luettu Jeesiön asukasluku on painunut mieleen tarkemmin kuin meille. Puhumme halkohommista, kuntoilemisesta ja jeesiöläisyydestä. Isä ja poika kertovat, että kylän yhteisiä tapahtumia on kaksi: kauneimmat joululaulut ja kesäkokoontuminen, mutta sen suurempaa yhteisöllisyyttä ei osaa kaivata. Lähistöllä asuvat myös veljet Vilppu Pesonen sekä kirkonkylästä juurilleen palannut, kunnanjohtajanakin toiminut Viljo Pesonen.

Moni mainitsee ettei kylässä ole lapsia. Kuulemme Jeesiöön muuttaneesta lapsiperheestä mutta emme tavoita heitä sieltä palattuammekaan.

Sen sijaan saan kiinni lampuri Matti Rissasen. Hänen tilansa on toinen niistä, jotka näkyvät Kittiläntielle. Palaan Jeesiöön häntä tapaamaan.

Hänestä lampaiden näkyminen maantielle on vähän ongelmallista. Syksyllä, kun aitauksissa on karitsoja, autoilijat pysähtyvät niitä katsomaan ja aiheuttavat tiellä vaaratilanteita. Rissasen mielestä tila voisi sijaita kauempana maantiestä. Syrjäisempi sijainti auttaisi myös siihen, ettei maatilalle kuuluva lannanajo hajuineen ja eläinten mölinä herättäisi niin paljon intohimoja.

Nyt lampaat ovat tulvavesien rikastuttamilla jokiniityillä. Samoilla, jotka houkuttelivat ensimmäiset asukkaat Jeesiöön. Tilan etelärinteestä on löytynyt merkkejä vanhasta asutuksesta: jäänteitä kivilatomuksesta, hirsikehästä ja maakuopasta.

Sodankylän vanhimpiin maatiloihin kuuluvalla paikalla tuotettiin prosentti maan karitsanlihasta vuonna 2015. Lampaanvillalle tarvitsisi keksiä hyötykäyttöä. Se saattaa onnistua, sillä Matti Rissanen oli vielä viime vuosituhannella tuotekehitysinsinöörinä Tampereella. Taustasta on hyötyä tilalla, jota hän päätti jatkaa, kun puolisolla ei ollut mitään sitä vastaan.

Työ muuttuu koko ajan. Katolla on vihreää siirtymää eli aurinkokennoja. Rissanen pohtii, että ilmastonmuutos saattaa myös hyödyttää maanviljelyä. Jo viime kesänä puski pellosta siemenseoksesta alkunsa saanut auringonkukka. Hänestä maisemanhoitosopimus on kuin kanditutkielma ja 250 lampaalle tarvitaan ympäristölupa kuin kymmenen kilometrin päähän suunnitellulle Ikkarin kaivokselle konsanaan.

– Olisi ollut lottovoitto jos kulta olisi löytynyt 1960-luvulla: ei olisi tarvinnut lähteä töiden perässä Ruotsiin, Matti Rissanen sanoo.