Kolumnit

Outi Jaakon kolumni: Miten se olikaan?

Aurinko heittää pitkän varjon keväiseen hankeen. Minulla on uusi ruskea samettihaalari, seison punaiset vanttuut käsistä roikkuen ja katson navetalle päin. Näen kumisaappaat, ruudullisen esiliinan ja molemmissa käsissä isot ämpärit – aurinko on syönyt äidiltä pään. Kuulen vain ylhäältä käsin kehotuksen liikkua, muuten tulee kylmä.

Tuon ensimmäisen muistoni ja nykypäivän väliltä on paljon paikkoja, tapahtumia ja jopa kokonaisia vuosia täysin kadonnut. En muista ensimmäistä koulupäivääni tai sitä, kun täytin kymmenen vuotta.

Toisaalta muistan piin likiarvon kymmenen ensimmäistä numeroa, olen joskus osannut luetella ulkoa niistä melkein viisikymmentä. Käytännön merkitystä tiedolla ei ole ollut, oli vaan niin leuhkaa brassailla sillä tiedolla toisille koululaisille.

...vaan enköhän Ivalossa nouse juuri siihen toiseen, väärään autoon...

Mihin laitoinkaan autonavaimet, mistä löytyvät talteen laitetut kausivalot, missä sateenvarjo, ikkunamaali tai taskulamppu? Onko kyseessä huono muisti vai hajamielisyys, jota olen potenut aina.

1990-luvun taitteessa Ivalosta lähti keskipäivällä tasan kaksi linja-autoa, toinen etelään ja toinen pohjoiseen päin. Miljoonakaupungeissakin asuessani olin sujuvasti käyttänyt niin metroa, linja-autoa kuin ratikkaakin, vaan enköhän Ivalossa nouse juuri siihen toiseen, väärään autoon, ja kun rahastaja totesi minun olevan väärään suuntaan menossa, tiedossa oli yli viiden kilometrin patikonti takaisin lähtöpisteeseen.

Suuntavaistonikaan ei ole hääppöinen. Kyllä minä vielä pihapiirissä turvallisesti ämpärin kanssa pyörin marjapensaiden välillä, mutta kun rakennettu miljöö katoaa näköpiiristäni ja umpimettä ympäröi, niin hukassa olen. Rinssini muistuttaakin minua ottamaan kompassin mukaan, jos lähden yksin marjamaastoon. Ja hyvä neuvo on ollutkin. Tänäkin kesänä ovat pelastuslaitokset muistuttaneet retkeilijöitä ja marjastajia eksymisen vaaroista.

Käypä aika ajoin niinkin, että kun faktat lyödään pöytään, on tunnustettava; muistin väärin.

Huonon suuntavaistoni ja hajamielisyyteni vastapainona olenkin oikein omassa elementissäni, kun pääsen neuvomaan toista oikeaan paikkaan:

Paljon muistoja on hukassa, tosi paljon on tallessakin. Joskus ne palautuvat sattumalta, toisinaan yksittäinen valokuva tai sisaruksen tai ystävän kertomus, jopa tuoksu, avaa muistin lokerot.

Käypä aika ajoin niinkin, että kun faktat lyödään pöytään, on tunnustettava; muistin väärin.

Onneksi olen unohtanut paljon asioita, jotka eivät ole muistamisen arvoisia.