Muualta Lapista

”Olen Koillis-Lapin renkipoika” – Päätoimittaja Antti Laakso piti tiukasti Itä-Lapin puolta

Antti Laakso piti Koillis-Lapin päätoimittajana tiukasti seutukunnan puolta 25 vuoden ajan tavalla, jota myös vallanpitäjät kuuntelivat.

– Antilla oli lehtimiehen sielu, tiivistää toimittaja, hallintotieteen tohtori Hilkka Jankkila.

Hän kertoo viime talvena ilmestyneessä kirjassa Antti ”Alapertti” Laakso – Koillis-Lapin renkipoika pitkäaikaisen päätoimittajan vuosista Koillis-Lapissa. Teos kuvaa samalla Laaksoa henkilönä ja on tarinallinen dokumentti alueen lähihistoriasta.

Teos on saanut hyvän vastaanoton.

– Palautteet ovat olleet sitä, että hyvä, kun olet kirjoittanut. Antti Laakso teki valtavan työn seutukunnan eteen vuosina 1957–1982, eikä hänen elämästään aiemmin ollut kirjaa, Jankkila sanoo.

Laakson vuonna 1957 perustama Koillis-Lappi-lehti, Koti-Lapin edeltäjä, tallensi paljon alueen historiaa itäisen kairan murroksesta ja sodanjälkeisten suurten ikäluokkien aikuistumisen ympäristöstä ja elämästä. Jankkilan teos esittelee tuon neljännesvuosisadan tapahtumia ja kertoo muun muassa jälleenrakentamisesta, sallalaisten evakoiden kamppailusta korvauksista Metsähallituksen kanssa, vesistörakentamisesta ja muusta luonnonkäytöstä, muuttoliikkeestä Ruotsiin, koulutuksen kehittymisestä, hyvinvointiyhteiskunnan noususta ja matkailun kasvusta. Sijansa saavat myös sota-aikojen traumat, työttömyys ja poliittisen elämän muutokset.

Antti Laakson linja oli selvä: toimia Koillis-Lapin alueen ja ihmisten edustajana ja puolustajana ilman puoluepoliittisia kytkentöjä.

Kirjassa on myös sattumuksia Laakson uran varrelta, kuten keskustelu 1960-luvulla haastatellun sallalaisen Hirvi-Antin kanssa. Laakso kertoi salakaadoistakin syytetylle miehelle toimittajan työstä, että siinä saa kyselemällä palkan. Hirvi-Antti tuumasi: ”Jo on hullu homma sulla sitten. Helpompaa ja varmempaa se on hirvihomma.”

Laakso oli Jankkilan mukaan pienen ihmisen puolella ja havainnoi maailmaa myös osattomien silmin.

Antti Laakso toimituskuntineen uutisoi ja toi esille alueen tuntemuksia muun muassa tehdastaistelussa, kun Kemijärvelle yritettiin saada sellutehdas ja siinä lopulta onnistuttiin 1960-luvun puolivälissä.

Aiheita ja puolustettavaa riitti.

Hilkka Jankkila siteeraa Antti Laaksoa: ”Kun täältä jotakin halutaan ottaa pois, niin se tapahtuu nopeasti, mutta kun tänne pitäisi jotain saada, ei ole kiirettä.”

– Mitä, jos omaa Vipusta ei olisi ollut taisteltaessa Koillis-Lapille elintärkeistä asioista suuren murroksen keskellä eikä Antti olisi uskaltanut seisoa omiensa puolella ilman herranpelkoa?

Jankkila kysyy myös, onko maamme vallanpitäjien suhtautuminen syrjäisen alueen ihmisten tarpeisiin muuttunut mitenkään.

– Millaisia kamppailuja ihmiset ovat joutuneet käymään täällä, ja mikä ihmisten asema on ollut. Se vahvempi on ollut aina jossain muualla. Nytkin kun katsoo näitä isoja hankkeita, jos kunnan kaavoitus ohitetaan niissä, se on sanelua ja paluuta entiseen, hän sanoo.

Kiistoja aiheutti myös luonnonsuojelu, ja välillä Laakso otti yhteen luonnonsuojelijoiden kanssa.

– Antista ei voi puhua, jos ei puhu Susi-Pulliaisesta. Siinä oli kaksi sanallisesti lahjakasta ihmistä, he eivät riidelleet ihmisinä, mutta asioista he olivat eri mieltä. Pulliainen kävi toimituksessakin ja antoi Antille omia tutkimuksiaan. Antti oli poromiesten puhemies ja sai Kemin-Sompion poromiehiltä oman poromerkin, Jankkila sanoo.

Savukoskella UKK-puiston perustaminen oli todella iso asia, ja paikalliset joutuivat tappelemaan kompensaatioiden puolesta.

”Kun täältä jotakin halutaan ottaa pois, niin se tapahtuu nopeasti, mutta kun tänne pitäisi jotain saada, ei ole kiirettä.”

Pääaineistona Hilkka Jankkilan kirjassa ovat noin 2200 Alapertin pakinaa ja niiden taustana lehden Laakson vuosien keskeiset uutiset ja alueen historiatiedot.

Antti kirjoitti pakinoitaan nimimerkillä Alapertti ja kommentoi sekä taustoitti niissä uutisia ja kairan elämään vaikuttavia asioita. Ajoittain pakinoissa oli hersyviä juttuja hänen omista sattumuksistaan ja ajoittain hyvinkin kiivasta kieltä. Laakso käsitteli asioita pakinoissaan reippaasti, ja ne herättivät myös valtakunnallista mielenkiintoa. Joskus teksteistä kanneltiin julkisen sanan neuvostoon, mutta Laakso sai niistä aina vapauttavan ja käräjille hän ei joutunut.

Antti Laakso työskenteli ennen Kemijärvelle tuloaan useissa lehdissä, viimeisimmäksi Pohjois-Suomi-nimisessä, joka lakkautettiin 1957. Hänelle tarjottiin lehtialan töitä eri puolilta, muun muassa Lapin Kansan päätoimittajuutta, mutta häntä kiinnosti sota-aikana tutuksi tullut Koilliskaira. Sellainenkin kytkös Laaksolla oli alueeseen, että hänen äitinsä oli asunut lapsena Kemijärvellä Ämmälän kylässä.

Antti Laakson perustaman Koillis-Lapin ensimmäinen näytenumero ilmestyi 24. toukokuuta 1957, ja säännöllinen ilmestyminen alkoi heinäkuussa. Lehti oli pitkään nelisivuinen.

Laakson lehtityö alkoi Koillis-Lapissa Pitkänvaaran laidassa olevassa sähköttömässä talossa Petromax-lampun valossa. Miehen ollessa juttumatkalla vaimo Heidi hoiti lehtiasiat ja lapset, mistä mies muisti kiittää puolisoaan.

– Antti antoi paljon tunnustusta konttoripäällikkönä toimineelle Heidille, Jankkila sanoo.

Elokuussa 1957 toimitus muutti Luusuantien varteen Eero Lahtelan taloon, josta 1959 siirryttiin Annaliisankadulle ja myöhemmin Vapaudenkadulle.

Kysyntää oli, ja vuonna 1958 Koillis-Lappi tuli jo lähes kaikkiin alueen talouksiin. Alueelle oli jo kaivattu omaa lehteä, sillä Lapin Kansan ei katsottu kirjoittavan tarpeeksi kemijärveläisten näkemyksistä. Kemijärven kunta oli jo selvittänyt oman lehden perustamista. Paikallislehti helpottaisi yhteisten asioiden hoitoa, nostaisi paikallisten itsetuntoa ja tukisi alueen kehittämistä.

Lehti lähti liikkeelle 1500 markan vekselillä, jonka takasi Sallan kirkkoherra Erkki Koivisto ja rahoitti Kemijärven Osuuskassa.

Laakso hoiti myös lehtitilausten myynnin alkuun itse. Alkuun juttu- ja tilausmatkat hoituivat polkupyörällä, sitten syksystä 1957 alkaen mopolla ja seuraavana vuonna jo ruskealla amerikanraudalla.

Myöhemmin lehden kauppaajina oli asiamiehiä lähes joka kylässä. Jankkila mainitsee kirjassaan, että lehden ensimmäiset tilaajat Sallassa olivat Eveliina Selkälä Selkälässä ja Hilma Isojärvi Paloperällä. Pitkäaikaisia asiamiehiä olivat muun muassa Hannes Savolainen, Senni Pikkarainen ja Armas Niemelä.

Antti Laakso teki lehteä vuosien ajan yksin. Kaksipäiväiseksi se muuttui vuonna 1960 Kemijärvelle perustetun oman kirjapainon myötä. Vuonna 1975 lehti ilmestyi kuusisivuisena.

Laaksolle kehittyi alueelle laaja verkosto, jota helpotti se, että alueella oli paljon Jänkäjääkäreitä, jollainen päätoimittaja oli itsekin.

– Hänen kirjoittamistaan asioista tiesi, että taustalla on tietolähteitä, Jankkila toteaa.

Hirvi-Antti tuumasi: ”Jo on hullu homma sulla sitten. Helpompaa ja varmempaa se on hirvihomma.”

Koillis-Lappi oli toiminimiyritys, ja Antti Laakso oli kaikesta vastuussa omalla omaisuudellaan. Taival oli usein taloudellisessa mielessä korpivaellusta.

– Siitä huolimatta hän uskalsi kirjoittaa niin rohkeasti. Tosin useimmiten varpaat, joille hän tallasi, olivat Rovaniemellä ja Helsingissä. Hän sanoi, että on Koillis-Lapin renkipoika, ja sitä hän oli, Jankkila sanoo.

Vuostimosta lähtöisin oleva Hilkka Jankkila tutustui Laaksoon 1970-luvulla hänen ollessaan jo seniorilehtimies, kun hän itse aloitti Pohjolan Sanomien maakuntatoimittajana.

– Hän naputteli pakinoita pillitupakka suupielessään ja silmälasit otsallaan. Hänellä oli aina kiire, mutta aina hän ehti muutaman sanan vaihtaa, Jankkila muistaa.

Oliko Antti Laaksossa huonoja puolia?

– En sitä itse kokenut, mutta Antti saattoi olla äkkipikainen. Hän saattoi antaa toimittajalle lopputilin, mutta asia oli jo seuraavana aamuna sovittu.

Lehtimaailmasta lähdettyään Jankkila on tehnyt viestintä- ja hanketöitä yrityksessään, toiminut yhteiskunnallisten asioiden tutkijana ja ammattikorkeakoulussa yliopettajana. Hän viettää aikaa Vuostimon lisäksi Rovaniemellä ja Helsingissä. Koillis-Lappi oli hänelle läheinen jo lapsuudessa.

– Minun lapsuudessani ja nuoruudessani oli itsestäänselvää, että Koillis-Lappi tuli joka torppaan. Teimme yhteistyötä Koillis-Lapin työntekijöiden kanssa ja tutustuin Anttiin. Tutkijataustani pohjalta minulle tuli mieleen kysymys, millaisena Koillis-Lapin alueen elämä näyttäytyi näiden 25 vuoden aikana. Eniten minua kiinnostivat pakinat. Sen mitä Antti kirjoitti, sen tiesi suurin piirtein, että täällä ihmiset ajattelevat niin.

Jankkila otti kirjaidean saatuaan yhteyttä Laakson perhekuntaan ja suomalaiseen lehtivaikuttaja Eero Sauriin, joka kannusti ja lähti mukaan. Perhekunta ja Sauri lukivat käsikirjoituksen, ja Jankkila sai heiltä myös materiaalia. Hän vietti kahden vuoden aikana paljon aikaa Kemijärven kirjastossa lukien vanhoja Koillis-Lappeja. Kirja ilmestyi viime joulun alla.

Teoksessa on runsaasti kuvia, jotka myös kertovat paikallisesta historiasta ja joista moni itälappilainen voi myös löytää itsensä tai läheisensä nuorena. Kuvat on skannattu lehdistä, joten niiden laatu ei aina ole paras mahdollinen. Koti-Lapissa on osa Koillis-Lapin kuva-arkisto, mutta Laakson ajalta on paljon myös kuvia, joiden olinpaikka on tuntematon.

– Lehdissä on tavallisen ihmisen historiaa. Antti oli kansanihminen, ja hän kuvasi kansanihmisen elämää tässä kairassa. Hän kiersi pirtit, kokoukset ja tapahtumat, ja hänellä oli hyvä kosketus tavallisen ihmisen elämään.

– Nykyisinkin sellainen paikallislehti menestyy, joka uskaltaa olla alueen puolustaja ja jolla on hyvät verkostot, Jankkila sanoo.

Koillis-Lappi-lehden osaomistajaksi tuli vuonna 1981 Tampereen Kirjapaino Oy, nykyinen Alma Media. Työntekijöitä oli tuolloin jo lähes 40.

– Yrittäjän osaa monta kertaa kadehditaan. Näille tahoille olen joskus sanonut, että sopii ruveta itse kokeilemaan, miltä se tuntuu, Laakso totesi 25 vuoden yrittäjyyden jälkeen.

Sota-ajan muistot kulkivat mielessä ja kehossa raskaasti Laakson mukana läpi hänen elämänsä. Jankkila ihmettelee, kuinka Antti Laakso pystyi tekemään sellaisen uran haavoituttuaan vaikeasti 19-vuotiaana. Jatkosodassa Kiestingissä marraskuussa 1941 päähän joutuneet sirpaleet aiheuttivat särkyjä ja kokemukset painajaisunia. Laakson päästä poistettiin peukalonpään kokoinen lyijykuula, mikä pelasti hänet halvaantumiselta.

Lapin sodan alkaessa Laakso oli Pohjois-Pohja-lehden toimitusharjoittelijana ja näki sodan tapahtumat läheltä.

”Rohkenen uskoa, että sodat omakohtaisesti kokenut ihminen on myös ensimmäinen rauhanpuolustaja”, Laakso sanoi. Hän toimi veteraanijärjestöissä, kuten Sotainvalidien Veljesliiton ja Rintamaveteraaniliiton paikallisosastoissa ja kaksi vuotta Sotainvalidien Veljesliiton Lapin piirin puheenjohtajana. Hän myös hoiti sodassa vammautuneiden asioita.