Muualta Lapista

”Nyt on poikien vuoro,” Timo J. Tuikka ajatteli ja kirjoitti Lapin poikien vaarallisen historian sodista nykypäivään

Iso työ tuli valmiiksi. Niin iso, että pitää sulatella.

– Latasin tähän romaaniin tosi paljon. Tämä oli tämän hetken maksimisuoritus.

Näin kertoo muoniolaislähtöinen Timo J. Tuikka romaanistaan Kylä josta pojat katosivat, joka ilmestyi huhtikuun alussa. Suurromaani, yli 500-sivuinen järkäle on tarina pojista ja miehistä luoteisessa Lapissa talvisodasta nykypäivään. Tarina muhi ensin alitajunnassa 30 vuotta eli sen ajan, jonka Tuikka on asunut poissa pohjoisesta. Itse kirjoitustyö vei kaksi vuotta.

– Tämä oli tulossa tosi pitkään. Minun sisällä elää vahvasti Lapin poika. Tämän tarinan henkilöt alko puhua mulle.

Tärkeä lähtökohta kirjoittamiselle oli Tuikan lapsuus Muoniossa ja kuullut tarinat. Romaani sijoittuu kuvitteelliseen Lapinkylään jossain päin Tunturi-Lappia. Sen henkilögalleria on laaja ja lähtökohta karu: kirja kronikoi yli kahdenkymmenen paikkakuntalaisen pojan tai nuoren miehen kuolemaan johtavista tapahtumista.

Tyyli on inhorealismi ja hirtehishuumori, ja mukana on myös fantasiaa ja yliluonnollisia elementtejä. Tyylivalinta äärimmilleen viedyksi mustaksi huumoriksi realismin sijaan oli keskeistä kirjan onnistumisen kannalta, Tuikka kertoo.

– Se ois ollut liian raskasta eikä sitä ois pystynyt kukaan lukemaan. Humoristinen näkökulma keventää kerrontaa. Jokaisen pojan kuolema on kuitenkin syvän traaginen tapahtuma.

Tuikka on tunnettu huumoristaan myös aiemmissa kirjoissaan. Viisi vuotta sitten ilmestyneessä romaanissaan Kekkosen salaiset päiväkirjat Kekkos-tutkijanakin ansioitunut Tuikka kuvitteli räävittömästi, mitä presidentti kirjoittaisi kadonneissa päiväkirjoissaan.

Mun sukupolvi on ensimmäinen, joka pystyy avoimemmin puhumaan tunteistaan myös lapsilleen.

Kirja alkaa, kun paikallislehden toimittaja ajaa tekemään henkilöhaastattelua 103-vuotiaasta kyläläisestä, mutta puheliaan tarinaniskijän takia tarina laajenee sukupolvet ylittäväksi kuvaukseksi kylän pojista, joiden kohtalo on kuolla nuorena. Ensimmäinen kuolema osuu talvisodan alkuun.

– Halusin kuvata nimenomaan poikia. Sodasta on viime vuosina nostettu ansiokkaasti naisnäkökulmaa, ja koin, että nyt on poikien vuoro. Sodasta kärsii aina eniten nuoret miehet, ja sen ylisukupolvinen vaikutus on heijastunut pitkään, Tuikka sanoo.

Kirjassa yksi syrjäytyy, toinen alkoholisoituu. Kolmas tappaa itsensä vahingossa, neljäs astuu miinaan sodan jälkeen. Viides kuolee rintamalla. Sotavuosista on tulevillekin sukupolville tarttunut ylisukupolvista ahdistusta, minkä Tuikka ajattelee vaikuttaneen monen mieheksi kasvamiseen.

– Siihen liittyy myös pohjosen miehen malli, millaiseksi mieheksi pitää kasvaa.

Tuikka on syntynyt vuonna 1975. Hän kasvoi Muoniossa parikymppiseksi asti.

– Mun sukupolvi on ensimmäinen, joka pystyy avoimemmin puhumaan tunteistaan myös lapsilleen.

Sota-ajasta perheissä on puhuttu vaihtelevasti. Tuikka itse on saanut molemmilta vaareiltaan siitä kuulla, mistä on kiitollinen.

Poikanäkökulmaa kirjailijaa ajoi nostamaan myös viimeaikaiset, valtakunnalliset tutkimustulokset, joiden mukaan pojilla menee huonosti: pojat esimerkiksi lukevat tyttöjä vähemmän ja heikommin ja menestyvät koulussa huonommin. Tuikasta tutkitut, nuorten miesten asenteet väkivaltaa kohtaan ovat hälyttäviä. Kirjassa asiaa pohdiskelee eräs henkilöhahmoista:

Televisiossa varoitettiin isolla piipityksellä ja suurilla kirjaimilla hallipalosta tai harhailevasta karhusta, mutta yleisvaroitusta ei annettu tutkimuksesta, jonka mukaan alle 30-vuotiaista suomalaismiehistä neljännes piti väkivaltaa hyväksyttävänä omien tavoitteidensa ajamisessa.

Kylä josta pojat katosivat on myös kommentti historiankirjoituksen Etelä-Suomi -keskeisyyteen. Kirjailijalle oli tärkeää kuvata etenkin Lapin sotaa, jonka hävityksen Etelä-Suomikin on alkanut vasta hiljattain tiedostaa. Sodan jälkeen vaarallisuus jatkui vielä pitkään miinavaarana.

– Vielä 80-luvulla lapsuudessa varoiteltiin leikkimistä metsistä ja ojista löytyvillä miinoilla ja pommeilla, Tuikka sanoo.

Tuttu miljöö ja Lapin sotahistorian tuntemus helpottivat kirjoitustyötä. Henkilöhahmot ovat täyttä mielikuvituksen tuotetta, mutta Tuikka myöntää, että ainakin yhden esikuvan todellisuudesta tarkkasilmäinen muoniolainen saattaa bongata.

Vaikka Lappi on läpeensä tuttu, Tuikka on pitkään tarkastellut Lappia ulkopuolisen silmin, mikä sekin toi oman mausteensa kirjaan. Kirja on myös kuvaus Lapin muuttumisesta vuosikymmenten varrella. Ulkopuolisen näkökulma pääsee kirjassa ääneen etenkin etelästä tulleen päätoimittajan suulla.

– Ulkopuolisen silmin tarkastelen esimerkiksi matkailun kasvua Lapissa. Siinä minun mielestä voi kysyä, kehitetäänkö Lappia liikaa vain matkailun takia ja tuleeko siinä jossakin vaiheessa kantokyky vastaan, Tuikka sanoo.

Arvio: Poikana olemisen vaarallisuus naurattaa ja koskettaa

Kylä josta nuoret miehet katosivat -romaanin kerronta rullaa eteenpäin kuin pikajuna. Kronologia on reippaasti rikottu, ja eri aikakaudet risteävät taitavasti. Lukijan ja tekstin imun kannalta tämä on hyvä ratkaisu. Koskaan ei tiedä, kenen tarinan kyytiin ja mihin aikaan seuraavaksi hypätään.

Länsilappilaiselle lukijalle romaanissa on herkullisesti paljon tuttua, mutta silti tarina on sopivasti todellisuudesta etäännytetty. Vaikka Muonio, Kolari, Hetta ja Kilpisjärvi kirjassa mainitaankin, hyvä ratkaisu on, että tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Lapinkylään.

Tuikan räiskyvä verbaaliakrobatia ei kiertele yhtään, vaan iskee suoraan kasvoille. Kirja naurattaa ja kaikessa banaaliudessaan usein koskettaakin. Maailma murjoo, mutta rakkaus korjaa, voisi kirjan sanomaksi tiivistää. Rakkaus saattaa voittaa kuolemankin. Kaikkia parkoja rakkaus ei vain tavoita, ja joillakin vain käy elämässä todella huono tuuri.

Kylä josta pojat katosivat on jo toinen länsilappilaistaustaisen kirjoittama, länsilappilaisen nuoren miehen sielunmaisemaa luotaavaa teos muutaman vuoden sisällä. Myös kolarilaisen Ville Jaakon vuoden 2021 esikoisromaani Länsikairan koltiaiset kuvasi surkuhupaisalla huumorilla nuorten miesten kipuilua.