Paikallisuutiset

Nokipannu kulkee yhä Vilho Molkoselän mukana metsällä, Markku Junttila muistaa ajan jolloin oraviakin pyydettiin syötäväksi

Kun Kittilän Eteläinen Metsästysyhdistys ry lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna piti 61-vuotisjuhliaan Vuoman kylätalolla, juhlassa jaettiin kunniamerkkien lisäksi kaksi kunniakirjaa. Suomen Riistakeskus muisti Markku Junttilaa ja Vilho Molkoselkää ”suomalaisen eränkäynnin ja metsästyskulttuurin edistämisestä”.

Nyt Junttila ja Molkoselkä istuvat kahvipöydässä Junttilan kotona Molkojärvellä. Miehet ovat luvanneet paitsi kertoa metsästysseurasta myös muistella pyyntireissujaan. Junttila oli mukana perustamassa seuraa, ja Molkoselkäkin on sen pitkäaikainen aktiivi.

Pöydässä on kakkua, sillä viikonloppuna on juhlittu paitsi metsästysseuraa myös Junttilaa. Hän on täyttänyt 90 vuotta.

Kittilän Eteläinen Metsästysyhdistys syntyi vuonna 1964 edellisenä vuonna voimaan tulleen uuden metsästyslain vanavedessä. Perustava kokous pidettiin Hattukankaan baarissa Kinisjärvellä.

Pohjoisessa oli totuttu metsästämään niin, ettei pidetty väliä, kenen mailla pyydettiin. Uusi laki kuitenkin korosti sitä, että metsästysoikeus on maanomistukseen perustuva, ja mahdollisti metsästysoikeuden vuokraamisen toiselle. Se alkoi hirvittää kittiläläisiä.

– Tämän perän metsästäjät tulivat siihen tulokseen, että rahakkaat ihmiset saattavat tulla etelästä tai mistä vain ja vuokrata alueelta maita ja me menetämme oikeuden niihin, Molkoselkä kertoo.

Syntyi suurseura, jossa olivat mukana Kittilän eteläiset kylät Alakylästä etelään. Seurasta on ajan oloon eronnut pienempiä alueellisia seuroja, joista niistäkin osa on jakautunut edelleen, mutta yhteistyö seurojen kesken on säilynyt. 1990-luvusta lähtien seurat ovat hakeneet hirviluvat yhteislupana.

– Laissa sanotaan, että jos haavakko menee toisen seuran alueelle, se toinen seura saa ottaa haavakon, jos haluaa, tai neuvotellaan, kumpi ottaa. Täällä se on neuvoteltu jo etukäteen, Molkoselkä sanoo.

Hän tuntee paitsi oman seuran myös metsästysasiat laajemminkin, sillä toimi 2000-luvun alkupuolella kymmenkunta vuotta Kittilän riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaajana.

Ensimmäiset lumet kun tuli, se maistui linnulle. Oravahan syö syksyllä sieniä ja kaikkea mitä lintukin. Markku Junttila

Kittilän Eteläisen Metsästysyhdistyksen puheenjohtajat ovat kaikki olleet pitkäaikaisia –nykyinen, Janne Hattukangas, on vasta neljäs. Sitä aiemmin seuraa johtivat Tuomas Niska, Osmo Hangasvaara ja Ilmari Pekkala.

Seuran hirviporukoissa on tällä hetkellä mukana kaikkiaan 75 ihmistä.

Metsästys on Kittilän eteläisissä kairoissa paljon vanhempi asia kuin seuratoiminta. Junttila ja Molkoselkä ovat molemmat syntyneet ja varttuneet Molkojärvellä ja jo sen ikäisiä, että muistavat ajan, jolloin metsästys ei ollut harrastus vaan ravinnonhankintaa, joka kävi työstä. Lihaa sai vain metsästä.

– Evakosta kun tultiin, se oli ota tai jätä, Junttila sanoo.

Hän oli silloin yhdeksänvuotias, ja jopa oravia syötiin.

– Ensimmäiset lumet kun tuli, se maistui linnulle. Oravahan syö syksyllä sieniä ja kaikkea mitä lintukin. Kun tuli käpykausi, se söi siemeniä, ja talvipyydössä se alkoi jo maistua pihkalle.

Jos ammuttu orava jäi puuhun, puu kaadettiin. Se oli silloin yleinen tapa, molemmat miehet selittävät.

Oravannahkoilla tienattiin rahaa. Nahkoja ostivat kiertävät ostajat, ja heille kelpasivat myös muut eläimet. Esimerkiksi kärpännahkasta sai Junttilan mukaan markan tuumalta.

Jos ei tullut niin paljon lintuja, mitä oli panoksia mennyt, sai nuhteet, että on ampunut ohi. Vilho Molkoselkä

Keväällä on tavattu käydä ”mettonlaulatuksessa” eli metson soitimella, ja metson täkkää eli rintapalaa kuivatettiin kuivalihaksi.

– Mie olen tehnyt teerentäkästä käsimyllyllä jauhelihaa, Molkoselkä muistelee.

Talvellakin kalastettiin, mutta talveksi myös ”kesäytettiin” eli hapatettiin kalaa tynnyreissä.

– Kyllä se silloin hyvänmakuista oli, mutta en ole jälkeen syönyt. Hajut oli melkoiset, kun sitä keitettiin, Molkoselkä sanoo.

Sodan jälkeen oli pula metsästysvälineistä. Junttilan isä kävi hakemassa perheensä sodan jälkeen evakosta Ruotsista, ja koska varmaa tietoa ei ollut, mitä rajan yli sai tuoda ja mitä ei, hän kuljetti sieltä hankkimansa haulit rajan yli piilottamalla ne reen jalaksiin porattuihin reikiin.

– Mistä niitä sodan aikana hauleja. Rautalangastakin katkottiin pätkiä ja vanhalla läppälukkohaulikolla ammuttiin lintuja, Junttila sanoo.

Oravia pyydettiin pienemmillä panoksilla kuin lintuja, jotta hauleja säästyi.

Aika paljon se oli jälestämistä ja naakimista tai sitten passitusta isoilla porukoilla. Vilho Molkoselkä

Vuonna 1947 syntynyt Molkoselkäkin harjaantui tarkaksi ampujaksi jo alle kymmenvuotiaana, koska isä oli niin tarkka panoksista. Isä kävi töissä savotoilla, ja pojan oli sillä aikaa hankittava kotiväelle ruokaa.

– Meillä oli kuisti, jossa oli ikkuna pellolle päin. Lasi oli ikkunasta mennyt vähän rikki, ja siihen oli pantu vain suoja, ettei lumi tule sisälle. Isä kaatoi ja veti muutaman koivun pellolle, että riekot tulevat siihen syömään, ja sanoi mulle, että ammu tuosta ikkunasta, kun riekkoja tulee, että saatte keiton, hän kertoo.

Jälkeenpäin isä laski panokset.

– Jos ei tullut niin paljon lintuja, mitä oli panoksia mennyt, sai nuhteet, että on ampunut ohi. Kun meni ohi, koitin seuraavaan panokseen saada kahta, Molkoselkä muistelee.

Hänestä tuli taitava ampumahiihtäjä, hän voitti muun muassa Pohjois-Suomen mestaruuden.

Hirviä ei aina ole ollut niin paljon kuin nyt. Vielä 1960-luvulla hirvi oli harvinainen – niin harvinainen, että Molkoselkä muistaa, miten hiihti katsomaan sen jälkiä, koska ei ollut niitä ennen nähnyt.

Myös metsästystavat ovat muuttuneet. Junttila kertoo, että hirven jäljille lähdettiin aikanaan talvisin usein ratsastamalla. Hirvi ei pelännyt hevosta.

– Nykyään se ei olisi enää oikein terveellistä, Molkoselkä sanoo, ja miehet alkavat muistella tuoreempaa tapausta omassa kylässä, kun hevonen karkasi samaan metsään, jossa hirvimiehet olivat metsällä.

Hevonen tunnistettiin hevoseksi – hirvi ei heiluta häntää – eikä sille käynyt kuinkaan.

Tämä syksy on ollut outo. Hirvet on eri paikoissa kuin normaalisti syksyllä. Vilho Molkoselkä

Koirat tulivat mukaan hirvenpyyntiin Molkoselän muistin mukaan isommin 1970–1980-luvulla.

– Aika paljon se oli jälestämistä ja naakimista tai sitten passitusta isoilla porukoilla. Sitten tuli koirahomma, ja viimeisenä on tullut matkiminen eli houkuttelu, hän sanoo.

Viimeisinä vuosina digitalisaatio on muuttanut pyyntiä kovasti. Nyt riistakamera lähettää kuvan kännykkään nuolukiville tulleista hirvistä, ja kännykkäohjelmasta näkee metsällä koirien ja toisten pyytäjien liikkeet.

Sekä Junttila että Molkoselkä ovat yhä mukana hirvenpyynnissä. Junttila sanoo kulkevansa omassa porukassaan ”maskottina”, mutta vielä viime kesänä hän ampui hirvikokeen.

– Tämä syksy on ollut outo. Hirvet on eri paikoissa kuin normaalisti syksyllä. Alkulupa kun oli, niitä haettiin, ja ne makasivat aivan vesikoissa, Molkoselkä sanoo.

Hirviä ajoivat vesijängille lämpimät säät ja hyönteiset.

Myös metsänhakkuut ja metsäautoteiden rakentaminen Taukokairaksi kutsutulla hirvialueella on muuttanut hirvien asuinpaikkoja.

Ennen siellä pannulla keitettiin kahvit, nyt ittellä kelläkin on termospullo. Markku Junttila

Hirvet kulkevat tiettyjä reittejä, ja näiden reittien tuntemisesta on etua metsästyksessä. Jos lauma karkaa muilta, Molkoselkää saattaa onnistaa.

– Kun on yli 60 vuoden kokemus hirvenpyynnistä, niin tietää metsässä jo reitit, mistä hirvet kulkevat, ja on tiettyjä reittejä, joista hirvi kulkee justiin siitä. Olen nytkin kahtena peräkkäisenä syksynä ampunut yhdestä istumapaikasta sillä lailla hirven, hän kertoo.

Enimmillään hirviä on saatu omassa seurassa yhdellä ajolla kuusi. Toinen mieleen jäänyt kerta oli se, kun yksi metsästäjä ampui tornista neljä hirveä.

Karhua kumpikaan miehistä ei ole pyytänyt, ja vaikka he ovat ikänsä kulkeneet metsissä, Junttila on nähnyt karhun vain kahdesti ja Molkoselkä kerran, silloinkin auton ikkunasta. Kolme pesää hän on kuitenkin löytänyt.

Kun hirvi on kaadettu, se on saatava pois metsästä ja lihat talteen. Molkoselkä muistelee Junttilan joskus sanoneen, että hirvenpyynti on huvia niin kauan kuin etusormi tekee liikkeen.

– Silloin se työ vasta alkaa, Junttila sanoo.

Ennen kuin mönkijöitä oli, hirvenlihat saattoi joutua kantamaan pitkänkin matkan päästä kotiin repuissa – vesijänkänkin takaa.

– Semmosiakin kantoreissuja on tullut, Molkoselkä sanoo.

Aiemmin seuran peijaishirvi pyydettiin porukalla ja lapa käristettiin ja syötiin jo tulilla. Väen ikääntyessä perinne on jäänyt pois, ja nyt jokainen seurue metsästää pääasiassa keskenään. Ensimmäiset kaadot varataan kuitenkin yhä peijaislihoiksi.

Jokin muukin on tulilla muuttunut.

– Ennen siellä pannulla keitettiin kahvit, nyt ittellä kelläkin on termospullo, Junttila sanoo.

Molkoselkä tosin on pitänyt kiinni perinteestä, ja nokipannu kuuluu yhä hänen reppunsa vakiovarusteisiin.

Metsästyskulttuurin tulevaisuus huolettaa konkareita. Heidän lastensa ikäluokka on oppinut kulkemaan metsässä ja metsästää, mutta miten on seuraavan sukupolven laita? Jollakin keinolla hirvikanta olisi jatkossakin pidettävä kurissa.