Kolumnit

Naapuriapu ja vahvat persoonat ovat kylien elinehto, mutta lapsuuden idylli ei odottele paluumuuttajaa

Sain elää Lapin syrjäkylien toistaiseksi viimeistä kukoistuskautta 1990-luvulla. Kylässä oli toimiva koulu ja jopa kyläkauppa, sivukirjasto ja posti. Omalla luokallani oli vielä kahdeksan oppilasta ja kun pienempiä lapsia näkyi vähemmän, tieto tulevaisuudesta oli synkeä. 2000-luvulla väki alkoi muuttaa keskuksiin ja kouluja lakkautettiin kovaa tahtia.

Oveen uskalsi aina koputtaa, luuta oven suussa kyllä kertoi, jos ketään ei ollut kotona.

Lapselle kylässä asuminen oli kiehtovaa ja masentavaa samaan aikaan. Luonto ja kaverit tarjosivat harrastusmahdollisuuksia ja kylällä erilaisia persoonia riitti. Reviirit tulivat ajan myötä tutuiksi ja selvisi, että kenen pellolta kannattaa lähteä lieroja kaivamaan ja kenen ei. Oli hieman pelottavia mökin vaareja ja mukavia, karkkia tarjoavia mummoja. Välillä iso maailma tuli kylään, kun koulun asuntolaan muutti leirikoululaisia etelästä.

Oveen uskalsi aina koputtaa, luuta oven suussa kyllä kertoi, jos ketään ei ollut kotona. Naapuriapua sai tarvittaessa myös pikkupoika. Kun omaan kylään oli saatava isompi hyppyri kuin lähimmässä hiihtokeskuksessa, naapurin kaivinkoneyrittäjä tarttui koneen rattiin. Joskus kun tuli hölmöiltyä, puhelin soi kotona ihmeenkin kovalla varmuudella. Sekin oli välittämistä.

Kyläläisen identiteetti ei välttämättä häviä mihinkään, vaikka muutama vuosikymmen kuluisi isommassa kasvukeskuksessa. Moni muuttaa juurilleen, ja vaikka mikään ei ole kuin ennen silti kaikki on niin kuin ennen. Lapsuuden idylliin ei kuitenkaan ole enää paluuta.

Kittilän kirjastossa järjestettiin viime viikolla kyläaiheinen keskustelutilaisuus. Esille nousi muun muassa kylätalkkari-palvelun tarpeellisuus väestön vanhetessa ja se, että meistä on moneksi. Osa kyläläisistä kaipaa yhteisöllisyyttä, osa haluaa olla omissa oloissaan. ”Väki vähenee, pidot paranee. Jos on erakko, ihmiset tulevat katsomaan, että missä se on se kuuluisa erakko”, kertoi keskusteluun kutsuttu taiteilija Reijo Raekallio Pöntöstä.

Kylien neuvoston puheenjohtaja Anna Hakala sanoi, että on voimavara, että apua annetaan toisille, katsotaan perään ja käydään vaikka kaupassa. ”Meillä on valtavasti naapuriapua, mitä ei kirjata mihinkään. Se juuri saa muuttamaan Kittilään, että ihmiset välittävät aidosti”, hän sanoi.

Kylätalkkari, joka auttaisi etenkin ikäihmisiä monissa arjen puuhissa, on poikinut Kittilän kunnassa aloitteen ja asia on valmistelussa. Monilla kylään muuttaneilla ei ole minkäänlaista verkostoa ja sukulaiset ovat kaukana ja omissa kiireissään. Kyliin jääneet ovat kuitenkin rohkeita maaseudun elävöittäjiä ja heitä kannattaa tukea.

Parasta olisi, että kylässä saisi olla rohkeasti sellainen kuin muuallakin. Oli sitten erakko, kylähullu, kyläluuta tai vain ärsyttävän erilainen persoona. Juuri nämähän kylistä tekeekin niin ihania.

Paluumuuttajaksi itseäni ei ainakaan vielä saa, mutta lupaan kulkea kylissä ihastelemassa maisemia ja asukkaita.